On niin kuvaava tälle ololle, ettei muuta otsikkoa tullut mieleen. Ensinnäkin mietin, että mitähän vittua tuo Mies oikein hommailee nykyään.  Toiseksi mietin, että mitähän vittua mä en hommaile mitään.  Eipä sitä päähän oikein muuta mahdukaan: Mies ei taida muuttua, mun pitäisi. 
 
Eipä ole sitte edellisviikonlopun jälkeen Mies sanonut sanan sanaa mistään. No, terapiassa kyllä puhui mutta johan siitäkin on viikko kulunut. Muuten ei mitään, ei yhtään mitään, ei puolikastakaan sanaaa tai ilmettä, mistä pystyisin näkemään, miten se yritttää ja haluaa olla mun kanssa ja elää sitä normaalia elämää. Kaikkea muuta paskaa tulee kyllä tasaisin välein. 
 
Oltiin muutaman päivän kisareissulla. Elämä lähes hymyili taas, kuten aina noilla matkoilla. Miten voikaan taas sattua niin, että heti kotiintulon jälkeen piti lähtee töihin tekemään jotain joka oli unohtunut tehdä. Jos normaalisti ei unohda niin miten vittu voi sattua jo toisen kerran peräkkäin, että joku seuraavana aamuna tarvittava juttu on unohtunut tehdä. Ei ymmärrä eikä oikein haluukaan. Tai että seuraavana päivänä töissä meneekin yllättäin puoleen yöhön. Sattumia. Paljon. Puhumattakaan muusta, mitä en jaksa edes kirjoittaa.
 
Käytiin taannoin terariassa. Käynti oli hyvä mutta veetuttaa vaan, että se perheneuvojamme lopettaa ja meillä on siis enää yksi käynti jäljellä. Tilalleen ei palkata ketään, joten voipi olla että terapiamme loppuu. Ehdotti, että jatkamme molemmat tahoillamme terapiaa ja kotona puhumme. Sanoin heti, ettei tule onnistumaan. Miehen mielestä iltaisin emme voi puhua. Paskapuhetta, sanon minä. On iltoja, että olemme kahdestaan kotona, lapsemme ovat niin isoja että kulkevat missä milloin tai ovat huoneissaankin. Puhumiseen löytyy kyllä tilaa ja aikaaa, jos löytyy halua. Sanoin sille terpallekin, että mä en usko tuohon, en usko siihenkään että parisuhteelle ei ole aikaa kun lapset on pienii. Selittelyjä kaikki, jos ei ole haluja muuhun. Mies oli viime viikolla myös vertaistukiryhmässä. Yllätysyllätys, sanaakaan ei kohdaltaan siitä maininnut. Yllätysyllätys sekin, että tällä viikolla ei mene. Terapeutillekin sanoi sen viiemksi lopettaneensa parin kerran jälkeen, koska ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Eipä tietenkään, koska ei näe itsellään ongelmaa! Terapeutti teki yhteenvetona aivan nappisuorituksen, että kun eronuhka on käsillä, Mies puhuu ja lupaa muuttua ja pari päivää jaksaa antaa itsestään jotain, kun tilanne tasoittuu, unohtuu puhuminen ja muutkin. Niin on käynyt aina ennenkin ja enpä tiedä, miksi tällä kertaa olisi erilainen. Ja muutamassa päivässsä Mies huokaisee helpotuksesta, et suurin kriisi on nyt ohi ja unohdettu, homma jatkukoot. Puhuimme paljon tuosta, tai minä puhuin ja terapeutti kommentoi, tuosta miten voisin nyt uskoa Miehen sanoja. Kun olen samat sanat kuullut niiin monta kertaa, että ne on menettäneet täysin merkityksensä. On tuo ennenkin sanonut yrittävänsä täysillä ja lopettaneensa nettitouhunsa. Nyt on tilanne silleen toinen, että mä en laita itseäni enää likoon. En taistele tämän puolesta, koska sillä ei ole ollut ennenkään mitään merkitystä. Miksi olisi nyt? Ja minkä puolesta _mä_ taistelisin, kun toinen ei halua. Haluaisin Miehen parantuvan mutta hänen itsensä vuoksi. Mun pitäis kuulemma olla kärsivällinen Miehen kanssa. Voi jeesus, tykkään kyllä tuosta terapeutista mutta välillä se päästelee melkosia sammakoita suustaan. Miten kauan sitä kärsivällinen pitäisi olla? Miten sitä jaksaisis uskoa kerta toisensa jälkeen turhiin lupauksiin ja ainaisiin valeisiin? En tiiä, mutta mä en ole enää sellainen ihminen.
 
Terapeutti teki toisenkin referaatin Miehen toiminnasta, osui napapakymppin sekin. Mies itsekin oli sitä mieltä. Miehestä 80% haluaa olla mun kanssa enemmän kuin mitään mutta siinä tietokoneella se 20% saa vallan ajattelematta seuraamuksia. Kun se saa vallan kerran, toisen, kolmannen...viidennenkymmenen kerran, psosenttisuhteet alkaa väistämättä kääntyä toisinpäin. Vaikka edelleen yrittää todistella itselleen ja mulle, että mun kanssa haluaa olla, mussa on kaikki mitä haluu ja tarvitsee, niin eihän se kovin uskottavalta kuulosta eikä näytä. Tuossa liikutaan juuri siinä oikean elämän ja nettielämän rajamailla, että kumpiko hallitsee, kumpiko on vahvempi. Miehellä nettielämä vei jo kauan sitten voiton. Prkl. Miehen kohdalla suuri miinus parantumisellekin on, että tekee niin paljon töitä tietokoneella. Netti houkutuksineen on vain yhden napsauksen, yhden millimertin, päässä. Koska Mies ei edes yritä välttää noita houkutuksia, hänelle on niin helppoa pettää. Terapeutti yritti Miehelle, että sen pitää lähteä koneelta pois ja siirtää se halunsa illalla muhun. Juuh. Tästä puhuimme Miehen kanssa jo puoltoista vuotta sitten hänen aloitteestaan, että lähtee pois, jos netti tulee liikaa mieleen. Ei siinä oikein muuta voi, täytyy olla sitä halua ja tahtoa, muuten se on vaan hetki ja housut alhaalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole edes oikea halu, vaan joku himo, tapa, eli riippuvuussairaus. Sanoinkin terpalle, että olen ennenkin sanonut ihan vakavissani, että miksi Mies voinut olla kuin muutkin ja olisi alkanut juomaan. Jos siis oli pakko sairastuu johonkin ja jos mä oisin saanut päättää, olisin ihan ehdottomasti valinnut alkoholismin. 
 
Mies sanoi lannistuvansa, kun hänen puheet dumataan ja sanoja vähätellään. Sama kävi ilmi tänä iltana puhelimessa. Siis miten tämän nyt oikein sanoisi selvällä kielellä ja ymmärrettävästi, kun on jo vähän papukaija olo samaa jatkuvasti toistaessa: Mies on pettänyt mua, tehnyt sen enimmäkseen töissä valehdellen mulle tekevänsä töitä. Tänäänkin sanoi, että enemmän ja vähemmän on tehnyt niitä töitä. Nyt esim. raivos mulle puhelimessa, että mitä hän tekee väärin, kun tekee töitä ja mitä hänen pitäis tehdä. Miks mä en ymmärrä tätä ... vuosikaudet valehtelee mulle tekevänsä töissä töitä, vaikka veteleekin käteensä koneellaan. Tunnustaa kyllä jossain vaiheessa tekonsa. Mutta silti jos niitä oikeita töitä joskus iltaisin onkin, mistä mä voisin tietää sen??!!! Sanoin sille nytkin, että pitkään toivoin hänen joskus ymmärtävän tuon kuvion ja oman käyttäytymisensä vaikutukset. Joo, sen myönsi jälleen että on hän joskus tehnyt väärin mua vastaan. Mutta muuta se ei tajuu, ei vaikka rautalangasta vääntäisi. Ihan ykkösjuttu olis se, että tajuis, että on todellakin menettänyt mun luottamuksen, on menettänyt sen oien tekojensa takia! Jos mulle valehdellaan vuosikaudet, miksi ihmeessä mä yhtäkkiä uskoisin, että NYT siellä töissä tehään vain töitä. Ja kun mikään noista sanoista ei ole sellainen, mitä en olisi kuullut moneen kertaan aiemmin. Ja kun mikään ei osoita, että se olisi tällä kertaa totta.  
 
Taas sain kuulla myös siitä, miten hän ei enää mun takia jätä töitään työntekijälleen. Mutta nettisessiot kyllä on syy jättää työt tekemättä -en voinut olla sanomatta, niinhän se on tehnyt. Mies ei oikeesti tajuu, että jos meidän suhdetta olis oikeasti alettu pelastaa, siihen olisi vaadittu Mieheltä töitä ainakin 99%, pelkästään häneltä. Mutta, kun ei hänessä ole vittu mitään vikaa, hän vaan painaa duunia nytkin ja mä kiukuttelen turhaan. Sanoinkin, että en mä voi sen puolesta tehdä mitään, en yhtään mitään. Jos se ois halunnut mut, se ois tehnyt asian eteen edes jotain. 
 
Että näin meillä yritetään paremman huomisen puolesta. Päivällä kerroin luovuttaneeni täysin. En mä mitään toivoa ole todellakaan ylläpitänyt enää aikoihin, en. Jotenkin vaan se askel muuttamiseen on niin vaikea ;( Tiedän sen tapahtuvan mutta mieluummin sitä siirtäisi. Tai mieluummin hyppäisi sen yli ja vuosi siitä eteenpäin ja jatkaisi sitten siitä.  Nyt Mies sanoikin, että ehkä se onkin parempi luovuttaa nyt, kun että tää jatkuis näin, että viikko hyvin, viikko päin persettä. Niin. Aina sama juttu, jos mä olen muutamankin päivän iloinen tai elämän syrjässä kiinni. Mies luulee, olettaa tai jotain, että kaikki hyivn, mä olen unohtanut kaiken, kaikki jatkuu. Sitten tuleekin hetki, etten olekaan iloinen vaan ehkä todella masentunut ja allapäin, niin johan repeää taas ja saan kuulla miten olen ailahtelevainen ja epäilen ja ja ja. Mun syy, mä teen, mä aiheutan. Miehessä ei mitään vikaa, ei mitään.

Nytkin sillä on niin saatanan kiire töissä, että facebookissa kerkee näköjään oleilla. Jep.