Oon paljon miettiny sitä miten Mies on muuttunut. Nykyään. Miehen raivo on jotain aivan hirveetä ja käsittelemätöntä. On kieltäny sanomasta mutta kyllä mä pelkään sitä. Mistä tiedän, koska tulee taas se kerta, ku käy käsiksi? Itse raivoominen on jotain aivan kontrolloimatonta. En tiedä, paljonko on totta, paljonko ei mutta välillä väittää, ettei muista mitä on sanonut tai väittää, ettei ole sanonut jotain mitä sanoikin. Toivottavasti tuo raivoominen kohdistuu vaan muhun eikä ikinä koskaan muihin. Se ON välillä pelottavaa.
 
Mies on niin täynnä inhoa mua kohtaan, syvää inhoa :( Kyllä mä tiiän, mikä paska mä oon mutta silti tuo surettaa ja paljon. En ollut kuitenkaan minä, joka tämän suhteen teoillaan pilasi. Silti musta on tehty ja Miehen tuttavapiirissä tullaan pitämäänkin mua täysin ja yksin syyllisenä kaikkeen. Miksi se sattuu muhun, vaikka se ei ole totta? En tiedä, ehkä se on sitä että syyt eivät ole totta ja tuskin heille kaikkea tullaan kertomaa koskaan. 
 
Muutama päivä sitten. Istuin olohuoneen sohvalla ja pelasin tietokoneella. Kun oikein keskityn, en kyllä kuule mitä ympärillä puhutaan. Omien sanojensa mukaan Mies oli kysynyt multa kaks kertaa (tämän todenperäisyyttähän en varmasti tiedä), onks meillä riisiä. Lopetin sit pelaamisen ja nostin pääni, keittiö sijaitsee heti olohuonetta vastapäätä. Kuulin Miehen sanovan ”riisi”. Kysyin, että mitä ja katsoin Miestä. Mies oli niin raivonnnäköinen: huulet, posket kireänä, silmät viirulla, koko olemus hyökkäävä. Ja se ääni, olisi koska tahansa voinut haukkua mut. Ennenku edes vastasin uudelleen esitettyyn kysymykseen, sanoin tuosta raivosta, että nyt en kyllä kerennyt sanoa tai tehdä mitään. Silloinha tämä karjasee, ku on kysyny monta kertaa ja plaaplaaplaa. Silloin oli pakko sanoa, et kuuntele nyt itseäsi, kuka korotti äänensä ja raivoo. Älä pliis, sano pian mulle, että älä korota ääntäsi. Siitä Mies loikki autoon karjuen, ku hänen pitää ny lähtee ostaan riisiä.
 
Olin tupakalla, ku tuli takasi. En muista mitä sanoi mutta tein uhkarohkean tempun, pyysin et käydään tilanne läpi. Kerroin, mitä mun mielestä tapahtui. Mies ei juurikaan kuunnellu, koska raivosi väliin koko ajan. Syy raivoon ei selvinnyt. Mies sanoi itsekin, että oli kysynyt monta kertaa mutta en ollut kuullut. Sit samaan hengenvetoon raivoo, ku en kerro onks meillä riisiä. Mua säälittää Mies :( Ja surettaa :(  Jos olisin uskaltanut, olisin saonut et koittais kestää vielä hetki, sitten pääsee musta eroon. En mä silti kunnolla ymmärrä sitä inhon määrää, jota tuntee ja jonka näyttää mua kohtaan.
 
Kai mä oin sit sen ansainnut, en voi oikein muuta uskoa ja ajatella. Koska tuostakin riisi-raivosta ei mennyt ky muutama minuutti, ku Mies tuli mun viereen naureskelmaan telkkarista jotain. Sitä se oli myöhemminkin. Joo, lakaistaan vaan kaikki roskat maton alle ja unohdetaan sinne! Siellä ovat kunnes leviävät ympäriinsä aiheuttaen sotkua. Tulin aikaisin nukkumaa ja ylläri, Mies tuli perässä. Pakokauhu alkoi hiipiä sisälle pikkuhiljaa, ei voinut tietää mitä tuleman pitää. Tuli kuitenki viereen ja jonkun ajan sanoi, et voisinko mä pussata häntä, ku tulee sänkyyn. Nyt vai? Ei, ku yleensä. Kysyin, et enkö koskaan. Ei hän kuulemma niin sanonut. Mikähän tuokin sit oli. Mies osoittaa inhonsa mua kohtaan todella selvästi ja sit mun pitäis pussata sitä, ku tulee sänkyyn. Kuvitteliko se siihen jo jonkun toisen? Ei ainakaan mun kanssa voinut haluta pussailla. Oon tosiaan tyhmä, mutta en ymmärrä.
 
Sit toisena iltana se makas mun vieressä sohvalla, kun rakastunut olisi ollut. Pikkasen heittelee nuo mielialat ja ikävä kyllä menneiden vuosien perusteella, en voi siitä ajatella kuin yhtä asiaa :((
 
Sit siltä tulee tekstarii, joita lukiessa mietin että kukahan ne kirjoitti. Asioista kuulemma pitääkin olla erimieltä. Kun olen ihan pienestäkin asiasta eri mieltä, niin voi jeesus sentään. Tämä pahenee koko ajan. Muutenkin nuo tekstit oli sellasii, et jos  Mies olisi niin ajatellut, olisi meillä asiat todella menneet parempaan suuntaan aikoja sitten. En ole varmaan koskaan saanut siltä noin kirjoitettua viestiä. Ehkä mä vaan näin niissä sen Miehen jonka halusin? Sain toki sitten myöhemmin kuulla aivan toista. Mä kuulemma katselen kristallipalloa, niin että mun ajatukset muuttu Miehen teioiksi. Jaah..
 
Tämä ilta on ollut hirveä. Mies on töissä. Laittoi viestiä, että menee  vähän aikaa vielä. Aika monta tuntia mennyt :( Tekstarisotaa. Eli kova kiire töissä, kun kerkee vastailla :( Mä oon välillä toivonut edelleen, et jos jonain päivänä se tulis järkiinsä ja yhtäkkiä tajuis oman roolinsa tästä kaikesta. Mutta kyllä se nyt kävi taas ilmi, että ei se koe olevansa syyllinen mihinkään, mä vaan syyttelen ja haukun sitä kuulemma joka päivä. Ku ei se edes yritä ymmärtää, mitä on saanut aikaan teoillaan! Mitä mä voisin enää tehdä. En mitään. Olen nyt viikon verran laittanut sille aina viestii, ku meen lenkille tai tänään yhden lapseni peliin. En myökään ole jutellut sen ihmisen kanssa, jonka kanssa olen paljonkin jutellut viime viikkoina. Mutta ei vitunkaan merkistytä noilla! Mies selittelee ja selittelee mun tekemisiä syykseen omille teoilleen ja ololleen. Testasin, ei merkitystä. Sain vaan kuulla, miten hänellä on tosi raskasta, kun mä vaaan syytän ja haukun. Olen esittänyt viime päivien aikana, viimeks tänään, useasti kysymyksen, että mistä mä syytän turhaan. Tänään oli puhe pettämisestään ja valehtelustaan. Koskaan en saa vastausta tuohon. Kirjoitinkin Miehelle, että mä vastaan sit itse, eli pettämisen voi laskea itse vuosissa ja valehdellut on viimeks tänään. En mä tiiä, mistä syytin turhaan. Kun en edes tarkoittanut syyttää mistään. Mies ottaa kaiken sanomisen aina syyttämisenä. Terapeuttini sanoi Miehen toimivan tyypillisesti, että kun itse on pettänyt ja muuta eikä ole valmis kantamaan vastuuta siitä eikä oikeasti panostamaan asioiden paranemiseen, tulee se vastaisku aina. Kyllä mä sen ymmärrän mutta aika raju se isku silti on. Ja jos siellä jossain sisimmässä syvällä syyllinen olo on, puhuis siitä. Päästäis paljon helpommalla.
 
Mä pelkään todella näitä paniikkikohtauksia, niitä tulee päivittäin pieniä ja tilanteiden kärjistyessä isompia. Olisin tästä lähtenyt jo illalla yöksi pois mutta en voinut, kun lapseni valvoivat vielä ja oma olo oli todella ahdistunut. Mies lupasi tulla kotiin kun rauhottuu. Eli ei enää valheita töistä, onneks. Mutta se, miten se rauhoittuu ja kuka sitä rauhoittaa niin voi vittujen vittu. Olenhan mä tajunnut jo senkin, että kun aina sanoo, ettei tee mitään väärää, niin ei se tosiaan koe tekevänsä mitään väärää. En mä sitä yritä muuttaa, sen tunnehan se on. Mutta Miehen pitäisi tajuta se, että se on vaan sen tunne ja halu. En mä eikä kaikki muut ole samaa mieltä. Miehellä vaan ei ole tippaaakaan empatiakykyä, se ei kykene asettumaan toisen asemaan yhtään. Tai siis mun asemaan. Mutta ehkä siinäkin tarvittaissiin ensin se itselleen tunnustaminen teoistaan ja sitten asioiden parantaamisen tahto.
 
Silti en kokonaan pysty ymmärtämään, että miks mun on pitänyt kestää kaikki tämä :( Mies itse sanoi, ettei hän oo saanut valita eikä päättää, jos ois, elämämme olisi kuulemma toisenlaista. Miten sanotaan tuollaiselle ihmiselle niin, että hän ymmärtää, että juuri hänhän tässä on valinnat tehnyt ja niiden valintojen mukaan mä ja muut eletään. Myös sen olisiko asioille tehty jotain, on Mies saanut päättää. Väittää, että hän yrittää koko ajan mutta mä en vain huomaa sitä. Kysyinkin siltä tänään, että jos olisikin ollut niin, että tekikin töissään myös töitä niin mistä mä sen voisin tietää, kun ei suostu puhumaan aiheesta. En mä tiedä sitä enkä mitään muutakaan, koska ei se puhu. Jos joskus ajatteleekin olevansa tekemättä mitään niin en voi tietää sitä, koska ei sano sitä. Mä oon todella niin tyhmä, miksi on mut ristinyt jo vuosia sitten, kun en ymmärrä. 
 
Jos pettää, eikö se mene niin että jos haluaa lopettaa ja jos lopettaa, silloin aletaan keräämään sitä luottamusta? Miten sitä luottamusta saa? Puhumalla ja näyttämällä, että haluaa muuttua ja haluaa tehdä sen puolisonsa kanssa, jota on pettänyt. Puhumalla ja vastaamalla vaikka yhteen vitun kysymykseen kolme vuotta joka päivä. Suuttumatta, loukkaantumatta, raivoamatta, haukkumatta.  Niin se menee normaalissa prosessissa. Mutta ei Miehellä :( Mies sitä vastoin terapeutillekin tiuskii, että hän ei todellakaan ala mulle kertoilemaan töistään. Jos mulle ei riitä se, että hän yrittää (miten??), niin sitten voivoi. Joten miksi mä en epäilisi, että sen hommat jatkuu? Meillä ei ole seksiä. Kun on, Mies ei todellakaan laukea heti. Ja sen verran tiedän miehen anatomiasta, että jos väittää olleensa kaks viikkoa tai viikonkin ilman seksiä niin kestävyys ei todellakaan ole puoli tuntia. Ja entäpä ne spermaset kalsarit jotka eilenkin hyppäs pyykkikorista mun silmille. Miten sellasia tulee, jos ei petä? 
 
On käynyt viime aikoina mielessä, että mitähän mäkin ruikutan kurjasta elämästä ja Miehen pettämisestä ja omasta puutteessa elämisestäni. Itsehän se huono pano olen ollut, ku on pitäny lähtee muualta seksiä hakemaaan :( Aika kova paikka tajuta se. No, ei se tajunta ihan yllätyksenä tullut, olenhan mä sen tiennyt. Mutta jotenkin vaan on nyt jysähtänyt tajuntaan raskaasti. On mulla silti huono omatunto, että olen pilannut toistenkin elämän. Sen läpikäymisessä riittää vielä tehtävää ja paljon. Juuri nyt en ole ollenkaaan varma, riittääkö mun voimat siihen. Tai mihinkään muuhunkaan. Vaikka mä olen vain mä ja Mies tässä on kärsinyt ja kokee olonsa raskaaksi mun käyttäytymisen takia, oikeasti raskasta on mullakin. En pysty sanoin enkä kirjaimin tuomaaan siitä tunteesta pientä osaakaan esille. Eikä se poistu. Ei ole päivää ilman ahdistusta, ilman että miettii kaikkea mennyttä. Vielä viime keväänä ja sen jälkeen yritin ajatella myös tulevaa mutta se on karissut matkan varrelle :( Ei pysty, ei kykene. Olen kaiken lisäksi ottanut paljonkin yhteen yhden lapseni kanssa. Ei silläkään helppoa ole ollut, on todella kärsinyt tästä kaikesta. Harkitsen hänen viemistä perheneuvolaan tms, koska muuten on tiedossa isot mielenterveysongelmat jatkossa. Ja kun itse en jaksa enkä pysty olemaan oikea aikuinen, tulee ylilyöntejä ja asetun niin sille pahoinvoivan lapsen tasolle. Tänään kiskaisin lapsen hiuksistaan lattialle ja sitä säikähtäneenä, lupasin hänelle muuton isänsä luokse. Sinnehän se haluaa, koska siellä rakastetaan oikealla tavalla. Eikä ole pelkoa elämästä, millä mielellä äiti tänään on, kun Mies tulee kotiin. Pitäisi vaan ottaa puhelin käteen ja puhua lapsen isän kanssa. Vaikeaa :( Mies on niin voitolla tässä projektissaan, että nyt finaalin lähestyessä, toivottavasti osaa edes olla tyytyväinen. Mä en ole ja onkin parempi, että lapsi yksitoisensa jälkeen lähtee mun luota. Paska mikä paska. Ja kun tästä muutan, ei musta ole edes huolehtimaan lapsistani. 

On niin epäonnistunut olo, että sitä ei voi sanoin kuvata :(

Vaikka tiedän Miehen toipuvan mun lähdettyä, toivoisin sen silti hakevan apua itselleen. Niin paljon tunteita olen sitä ihmistä kohtaaan tuntenut, että toivon senkin takia, että sais apua ja toipuis kaikesta siitä, mitä olen hänelle aiheuttanut.