Monta, monta viikkoa on vierähtänyt romahtamisestani, pohjalla käymisestä, josta seurasi myös sairaslomaa. Ja josta seurasi ennen kaikkea mun paranemisen alkaminen. Toipuminen uudelleen elämään. Sen jälkeen sain puhua moneen kertaan ammatti-ihmisten kanssa ja se helpotti todella. Sekä puhuminen että heidän ymmärtäminen ja myös tukeminen, ettei kenenkään kuulu kestää sellaista elämää ja kohtelua, jota olen Miehen osalta saanut kestää. Siinä pikkuhiljaa heräsin myös tietoisuuteen, että mä olin tappaa itseni. Oikeasti. Oli ottaa itseltäni hengen Miehen takia, Miehen käyttäytymisen takia. Miehen addiktion takia, addiktion nettiin sekä exäänsä. Jonain päivänä tuli sellainen ei-herran-jumala-mitä-mä-olin-tehdä –fiilis. Siitä alkoi pienen pieni mutta tunnetasolla huomattava nousu, voin paremmin. Sitten tuli noin pari viikkoa sitten ollut torstai ja kaikki muuttui. Ekan kerran viikkoihin iski tajuntaan taas, että mun ei ole tarkoitus elää, ei todellakaan.

Olimme lähdössä kilpailumatkalle, jonne oli tulossa myös Miehen penskat ja äiti. Mä en voi mitenkään olla iloinen siitä, että ne lapset on monta päivää meidän mukana. Miten se toinen, joka ei voi olla mun kanssa lähes 200 neliöisessä talossa, voisi viettää monta päivää mun seurassa asuntovaunussa ja ns. suljetulla alueella? En voi ymmärtää sitä yhtälöä mitenkään. No, en tietenkään sanonut mitään (kun meillä sananvapaus koskee vain Miestä) mutta päätin selviytyä olemalla mahdollisimman paljon poissa tuon lapsen silmistä, että kaikilla olisi helpompaa. Tuli sitten lähtöpäivä. Mies oli kireänä jo edellispäivänä ja se jatkui. Jostain vain tiuskaisi mulle, että eikö hänen lapsensa saisi tulla mukaan. Enhän mä sellaista ole kieltänyt enkä kiellä!

Tuostahan syntyikin sellainen sota, että emme ole tainneet ennen kokea. Vittu, kun mä en koskaan tiedä, miten mun pitäisi käyttäytyä. Kun Miehelle ei voi sanoa, mitä ajattelee. Mutta ei olla sanomattakaan. Tapauksesta riippuen jompikumpi on pahempi ja saa hyökkäyksen mua kohtaan. Nyt ei ollut väliä, mitä tein, olin paska ja ällöttävä ja kaikkien elämän pilaaja ja lastensa kaltoin kohtelema ajattelematon pikkulapsi. Sain pariin kertaankin kuulla täysiä huutaen, miten olen kuin pikkulapsi, joka ei osaa ajatella kuin itseään. Meillä oli lapsia ja vieraitakin lapsia sisällä, joten tulin ulos puhumaan. Pidin oven kahvasta kiinni, että huomaan heti, jos sieltä joku tulee. Ei, niin ei olisi saanut tehdä, koska olin kuulemma uhmakas pikkulapsi ja pitikö siitä ovestakin pitää kiinni. Sanoin sitten Miehen lapsista sanan pentu ja siitäkö Mies kääntyi kannoillaan ja tavaroita potkien lähti autotalliin. Huusi matkalla, että tuo pentu sana, se oli viimeinen pisara. Sillähän ei ole mitään merkitystä, miten Mies mun lapsista puhuu. Ei tietenkään :(

Mies sanoi, että olisiko parempi kun en tulisi mukaan ollenkaan. Sanoin, että sama on käynyt mielessä mutta en ole uskaltanut sanoa. Enkä toteuttaakaan sitä. (tämä muuten kääntyi toisinpäin, eli olin itse sanonut, etten lähde ja Mies sanoi, että niin olisi parempi) Päätin siinä sitten, etten lähde mukaan, että pentunsa saavat olla rauhassa. En nyt muista mitä Mies kysyi mutta jotain, että pärjäänkö. Vastasin rehellisesti, että en. Jos selviän tulevat päivät hengissä en ainakaan ole enää täällä, kun tulevat. Tuosta alkoi sellainen sättiminen, että melkein voisin sanoa, että jopa Mieskin yllätti itsensä. Mä kuulemma uhkailen tuolla ja hän on saanut siitä tarpeekseen. Sanoin, etten uhkaile vaan se on totta. Sillä hetkellä Mies haukkui ja sätti mua enemmän kuin koskaan. Sillä hetkellä mun viikkojen takainen pohjamudista ylösnousu pysähtyi ja vajosin syvemmälle kuin koskaan. Ensimmäistä kertaa viikkoihin, iski ajatus, että mun ei ole tarkoitus elää. Ei todellakaan, tässä se taas nähdään ja koetaan. Se mitä olin menneiden viikkojen aikana saanut itseäni koottua ja taottua mieleeni, että mä en itseltäni henkeä ota tuollaisen ihmisen takia, lensivät kuin tuhka tuuleen.

Sain kuulla, että pentunsa eivät voi tulla meidän mukaan reissuille koska mä olen ”tällainen”. Että syy miksi eivät voi tulla mukaan toisen kerran, on mussa. Mies taas vaan alisti ja haukkui ja syytti mua eikä ”muistanut” ollenkaan, että tuo oli ainut viikko kalenterista katsottuna, kun kaikki lapset olisivat meidän mukana. Kaikkina muina kertoina olisivat toisilla vanhemmillaan. Sanoin tuosta mutta ei… mun takia eivät voi tulla. No, myöhemmin rauhoituttuaan, sanoi kyllä, että totta, kalenterin mukaan tämä oli ainut viikonloppu. Tyypillinen tilanne. Miehelle faktat ja sovitut asiat on ihan toissijainen silloin, kun haukkuu ja syyttää mua kaikesta. Sillä hetkellä ja varsinkin jos asia liittyy lapsiinsa tai rakkaaseen exäänsä, tarkoitus on vaan alistaa mua ja saada mut paniikkikohtauksen partaalle.

( Mua ärsyttää, että mä itken aina. Mutta en voi sille mitään :( Yritän nieleskellä kyyneleitä mutta jossain vaiheessa ne vaan alkavat valua pitkin poskia. Silloinhan Mies hyökkää mun kimppuun todella, saa aivan uuttaa potkua raivoamiseen. Mitä enemmän mulla on paha ja ahdistunut mieli, sitä enemmän Mies hyökkää. Kirjaimellisesti musta tuntuu sille, että vajoan sentti sentiltä maan alle :( Mä pelkäänkin nykyään itkeä Miehen nähden, sillä en tiedä mitä se tekee. )

Loppujen lopuksi mä lähdin mukaan. Sitä edelsi vielä sormuksen heittäminen tielle. En luota Mieheen yhtään, joten ajattelin että tehdään tässä ja nyt loppu tälle kaikelle, on sit vkl vapaa tekemään mitä haluaa ja mä menen samana iltana katsomaan yhtä asuntoa esittelyyn. Mies poimi sormuksen ja tuli mun perässä sisälle. Sormus kuuluu kuulemma sormeen. Tulipa mieleen, kun aikanaan Mies muutti rakkaasta exästään erilleen ja otti sormuksen pois sormesta. Aikojen päästä rakkaansa huomasi sen ja sai kilarit siitä ”sormus on rakkauden symboli, sitä kuuluu pitää aina sormessa”. Mies teki kuten rakkaansa halusi ja laittoi sormuksen takaisin sormeen. Tottakai :(

Sanoin Miehelle, että pitäähän hän huolta mun lapsesta ja jos sille sattuu jotain, ilmoittaahan Mies siitä mulle. Jouduin vielä sanomaan, että ei se ole mulle itsestäänselvyys, että Mies ilmoittaisi, mikään Miehessä ei ole mulle itsestään selvää. En tiiä, mitä Miehessä tapahtui mutta se halasi mua. En tosiaan olis odottanut mutta hyvälle se tuntui. Oikeastaan sen takia (joo, olen aika helppo) lähdin mukaan.

Vielä kerran Mies pääsi mut haukkumaan ennen lähtöä. Mulla on äärettömän ahdistunut olo, tuntuu että saan sydänkohtauksen, välillä kaikki on silmissä mustina, pyörryttää. Tämä alkaa raivota mulle siitä, että ole vaan tuollanen ja uhkaile ja tee mitä haluut mutta en saa kuulemma mitenkään häntä syylliseksi tähän. Pettämisenkin olen itse keksinyt ja tehnyt siitä päähän pinttymän. Hän on vaan jutellut ja aikoo jutella jatkossakin. Niin, mitäs siihen sanomaan.

Vkl meni mun mielestä aika hyvin. Sain kyllä myöhemmin kuulla, että Mies oli tapellut äitinsä kanssa musta. Kysyin, että mistä mutta saman tien totesinkin, että eipä taida mulle kuulua. Mies vastasi, että ei niin. Mutta kaiken kaikkiaan, olin tyytyväinen itseeni. En ainakaan omalla käytökselläni tietoisesti aiheuttanut mitään ongelmaa. Vaihdoin jopa muutaman sanat Miehen lapsen kanssa. Tein sen kyllä harkitusti niin, ettei hän ollut paikalla.