Laitoin Miehelle aamupäivällä tekstaria, miten paha olo mulla on. Halusin ottaa yhteyttä terapeuttiin. Mulla oli kova tarve puhua, sillä kaikki kaatui täysin päälle. Arki alkoi ja aamupäivä käsillä ...tähän aikaan yleensä Mies oli jo kirjoitellut ensimmäiset tekstit nettipanoilleen. Mistä mä tiedän, tekikö se tänäänkin niin?? En mistään. Mulla oli vain sen sana, että on lopettanut eikä kirjoita. Mutta mulla on ollut vuosia sen sana lopettamisesta ja kaikista tuhansista lupauksista, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Päinvastoin. On tuntunut, että Mies on antanut itselleen luvan nettielämään entistä vankemmin, kun on mulle luvannut jotain. Luullut, että mä uskon sitä. Sehän on sanonut rakastavansa mua ja mun olevan tärkein. Sanat on pahoja, niitä voi suoltaa suustaan miten vain ja miten paljon tahansa. Ja kun niitä sanoja heittää seksiaddikti ja patologinen valehtelija, ei niihin voi hyvänäkään päivänä uskoa. Mitä tiukemmin Mies on ollut kiinni toisessa elämässään, sitä enemmän mulle on lupailtu ja rakkautta todisteltu. Jos sillä ois omatunto mua kohtaan, oisin luullut Miehen potevan huonoa omaatuntoa.

Nyt aamupäivällä, kun mietin viestejä, jotka luin, kaikki nousee vaan entistä kirkaammin esille. Miksi??? Miksi juuri mun pitää kestää tämä? Miksi mua vastaan on tehty kaikki tämä? En mä ajattele olevani tai olleeni niin paha ihminen, että nin pitää kärsiä :( Olo on niin paha ja puristunut, että en ole tällaista tiennyt olevankaan, vaikka pahasta olosta olen kärsinyt lähes useammin kuin hyvästä. Sanonta "seinät kaatuu päälle", on takuulla juuri tätä. On kuin häkissä, jossa seinät lähenee sua ja tila käy entistä ahtaammaksi. Et pääse minnekään, koska olet lukittu sinne. Täysin toisten armoilla.. Ympärilläni on lapsia, joten suoraa itkua en voi itkeä. Paha olo pitää osittain peittää. Mutta paljon heidänkin touhuistaan menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Onneksi ulkona on lämmintä joten eivät kaipaa ohjattua toimintaa. Mietin kyllä lopettavani päivän puoleenpäivään mutta en, olo ei helpompi huomennakaan, joten pakko taistella. Tämä ei ole taistelua päivä kerrallaan. Tämä on taistelua minuutista toiseen. Rauhoittumismielessä otin chamomillaa, joka tuntuu auttavan.  

Me kävimme vuoden verran parisuhdeterapeutilla. Maaliskuussa lopetin sen. Mä olen joka kerta siellä kuunnellut niitä valheita ja selittelyjä, saanut osakseni raakaa arvostelua ja syyttelyä. Kaikki asiat on käännetty mua vasten. Mies on uskottava., se on myönnettävä. On vahva persoona. Jopa terapeutti tuntui lankeevaan hänen sanoihinsa. Etenkin viimeisellä kerralla, kun puhuimme seksielämästämme ja Miehen addiktiosta. Sanoi, että joskus oli ollut mutta nyt on parantunut. Mä olen ottanut selville paljonkin Miehen touhuista vuosien varrella. En ole suostunut kertomaan, mistä asiat tiedän. En tietenkään tässä vaiheessa! sSlloinhan Mies olisi alkanut varoa juuri niitä asioita. Mies olisi myös dumannut kaiken selittelemällä ja syyttämällä mua vainoharhaiseksi idiootiksi. Terapiassakaan en suostunut kertomaan noita, joten mutkin leimattiin siellä valehtelijaksi. Terapia oli mulle todella paikallaan, sain siellä puhua asioista, joita en ole voinut Miehelle kertoa. Mulla oli turvallinen olo, koska vieressä oli se vieras ammatti-ihminen. Yhtäkään kertaa emme olleet siellä, ettei Mies valehdellut, emme kertaakaan. Kyllä hänkin puhui ja monikin asia selvisi ja saatiin hiukan parannusta. Mutta kun taustalla ykkösenä oli kuitenkin se Miehen nettielämä niin lopullista apua parisuhteeseemme emme sieltä saaneet. Asiat eivät ole irrallisia vaan kaikki on nivoutuneet tuonne Miehen nettielämään, siihen miten hän sen takia on kohdellut muita. Lopetinkin terapian sitten, koska oli liian ahdistavaa, painostavaa kuunnelle valheita siellä. Jos toinen ei halua rehellistä elämää kanssani, mä en oikeasti voi sille paljonkaan tehdä. Jos toinen ei edes terapiassa, jonne on omastakin halustaan lähtenyt, pysty rehellisyyteen, silloin on parasta lopettaa se.

Mieheltäkin tuli viestiä, että hänellä on paha olo, tulee jo aikaisemmin kotiin. Uskon, että on, ei varmaan ole hyvä tunne, kun jäi kiinni tuolla tavoin. Tarkoitus oli kai jatkaa nettiseksisuhteitaan loppuelämän ajan. Uskoen, että kyllä mä pysyn tässä ja otan kaiken vastaan. Eihän mulla ole väliä, mähän olen vain mä, hyväksikäytetty, hyväuskoinen hölmö. Ymmärrän, että on paha olo.

Puhuttiin lasten päiväunien ajan. Rehellisesti. Avoimesti. Aivan uudella tavoin. Mua ei enää pyöritellä miten halutaan, en mä ole aikoihin uskonut. Miehen lupauksiin ja suunnitelmiin. Mutta mä näen pienen toivon jatkon suhteen. Pienen pienen toivonkipinän, ehkä enemmän hiilloksen tai hyvin himmeän liekin kaukaa. Mieheltä on nyt pudonnut naamio, jonka takana on piilotellut. Se on selvä. Onko tämä esille tuleva ihminen se oikea Mies? Sitä en voi tietää, en todellakaan. En tiedä huomisesta, en tästä illasta. Mä en tunista tätä ihmistä, joka vierelläni nyt on. Mies on antautuneen oloinen, niin avoin. Kun kysyn, vastaa heti, ei kiertele ja kaartele, selittele. Vaikeankin asian sanoo. Enää ei ole selitellyt viiden minuutin sisällä samaa asiaa täysin kahdella eri tavalla. Miehellä on ollut aina se paha vika, että on puhunut itse itsensä pussiin. Kun puheitaan on varjostanut pelkät valheet, ei ole itsekään tainnut muistaa mitä on tullut juuri selitelleeksi. Jos olen huomauttanut asiasta, olen saanut osakseni karjuntaa, raivoa, syyttelyä. Kyllähän hän tietää, mitä on puhunut ja mitäänhän hän ei ole tehnyt väärin. Nyt  Mies on tunnustanut täysin tekonsa. Hän on juuri sen näköinen, kun kiinni jäänyt voi vaan olla.

Ehdotin Miehelle nettisivujen (chatit ja kaikki pornosivut) lukkoa tietokoneeseensa. Ilme, joka esille rävähti, oli tyrmistyttävä. Sellainen "apua, en ikinä". Eikä se luvannutkaan, kielsi heti. Rehellistä puhetta jälleen. Entinen Mies olisi ehkä sanonut laittavansa lukon -valehdellut siis tähtäimenään huiputtaa minua. Olen tyytyväinen, ettei luvannut lukita sivuja, koska ei siihen kerran pysty. Mä otan tuon kuitenkin niin, että ei halua sitä, ei ole valmis luopumaan nettielämästään ja tarvii takaportin uppoutua nettiseksin valtakuntaan, jos oikein haluttaa tai, kun elämä, minä, kohtelee kaltoin, täytyy olla mahdollisuus klikkautua chattiin ja saada maailmaa ravisuttava seksikokemus jäälleen. Toivon, että edes hetken taistelisi ennenkuin antautuu halulleen, kiimalleen. Yrittäisi edes..

Sanoin Miehelle, että haluan tietää, jos sillä on vaikeeta pysyä netistä poissa. Jos vain pystyy kertomaan, mä haluaisin kuulla. Lupasi kertoa. Lupasi, että jos tilanne tulee, lähtee pois koneelta ja jos vain mahdollista, tulee mun luo. En mä tiedä, miten tulen suhtautumaan noihin tilanteisiin. En mä tiedä mistään mitään juuri nyt. Silti haluan kuulla. Haluan tietää, missä mennään. Jos tarkotuksena on parantaa tuo ihminen, saada hänen elämälleen uusi suunta ja uudet arvot, mielestäni tuo vaikean hetken kertominen kuuluu osana prosessiin. Ei enää mitään salailua vaan tilalle rehellisyyttä, avoimuutta. Musta tuntuu varmaan todella pahalta, huonolta, halvalta korvikkeelta, jos tulee murtuneena mun luo halutessaan nettiseksiä. En varmaan osaa sanoa mitään. Mutta olen paikalla. Otan vastaan toisen pahan olon. Näin olen luvannut ja niin tulen tekemään.

Taistelua. Tämä on sitä. Tekisi mieli kirkua, kun oma olo on niin hyväksikäytetty. Olen korvike jollekin kiihottavalla nettitytölle. Olen ollut sitä jo niin pitkään, että jossain vaiheessa siihen huomasi tottuneen. Ei elämän tällaista pitäisi olla! Mä haluan, että saan rakastaa ja että mua rakastetaan, haluan läheisyyttä ja haluan antaa läheisyyttä, haluan helliä ja saada hellyyttä, haluan tuntea olevani jotain jollekin ja haluan kertoa itsekin mitä joku on minulle -haluan niin paljon sellaista, mitä en voi saada. En Mieheltä. En keneltäkään muultakaan ikinä, ikinä en voi  enää luottaa kenenkään. En koskaan. Raadollista ihmiselle, jolla on krooninen hellyydenkaipuu ja joka pohjimmiltaan haluaa kaikille vain hyvää :(