Yö meni puhuessa. Tieto lisää tuskaa mutta mä halusin kuulla Miehen jutuista enemmän. Haluan tietää, koska se auttaa mua käsittelemään tätä, kun tiedän, mitä se elämä on ollut. Se auttaa siltäkin osin, että tiedän nyt varmasti jotain enkä ole vain omien epäilyjeni varassa.

Menneiden viikkojen kuluessa Miehen addiktio nettiseksiin on todella pahentunut. Sen on huomannut ja sen myötä munkin olo on :( Sillä oli eräs pariskunta, jonka kanssa on runkkaillut ja päivittäin jutellut. Tämä nainen on juuri se, kenen kanssa mies on sähköposteja lähetellyt ja joka oli hänen "oma kiimainen, kiihottava pikku tyttönsä". Sitten on ollut muita miehiä ja naisia, chatissa Miesten kanssa oli enimmäkseen runkkaillut niiden puolisoiden kuville. Mesessä sillä on muutama suhde. Mies kertoi noista pitkään ja aika avoimesti. Vaikka sattui niin saatanasti kuulla, kannatti. En ole sinisilmäinen, en enkä tiedä oliko tuossa kaikki. Mutta ne mitä oon kysynyt, niihin mulle on vastattu. Tällä erää tämä tieto kuitenkin riittää mulle. Nyt mä tiedän, mä tiedän! Se on mulle tärkeetä, että ei ole pelkkää epäilyä vaan on tietoa.

Mun olo on hiukan parempi. Siksi, että olemme puhuneet. Rehellisesti! En voi riittävästi hokea tuota sanaa mutta ensimmäistä kertaa suhteemme aikana mulle ollaan rehellisiä. Se on uskomatonta, en voi lakata ihmettelemästä sitä. En mä ole koskaan osannut ajatellakaan, miltä tuntuu puhua Miehen kanssa näin, ilman että se koko ajan valehtelee ja selittelee. Mutta miksi piti tapahtua kaikki tämä ennen kuin tilanne muuttuu? Kun enää mitäänhän ei voi muuttaa, voi vaan yrittää jatkaa. Meillä oli palikat ns.täydellisen elämän elämiseen. Oli mieletön seksielämä, uusperheemme molempien lapset tulivat keskenään toimeen 100%:n hyvin, molemmilla palkitsevat työt, meillä oli suhteessa hauskaa, oli kavereita, oli yhteistä tekemistä, oli joka toinen viikonloppu aikaa vain meille kahdelle. Täydellinen elämä ei tarkoita pintaliitoa ja riidattomuutta, kaikessa samaa meiltä olemista. Ei. Mutta kun perusasiat on kunnossa ja kukin saa elämältään, mitä tuntuu tarvitsevan, silloin on hyvä olla. Sitä minä voin nimittää lähes täydelliseksi elämäksi. Enää, vaikka Mies tosissaan elämänsä suuntaa olisikin muuttamassa, se ei ole mahdollista. Ei ole mahdollisuutta unohtaa, anteeksiannosta en tiedä. Sen aika ei todellakaan ole vielä. Jos siihen pystyn, siihen menee todella pitkä aika. Katsotaan.

Mies tuntuu nyt myös ymmärtäneen, miten muhun on sattunut tämä kaikki, mitä _mulle on tehnyt. Jo vuosien ajan. On kuulemma tajunnut sen joskus, joskus ei. On ollut niin syvällä oman (netti-)elämänsä syövereissä, että kiinnostus muuhun ympäristöön on ollut sivuseikka. Mies tuntuu hiukan saaneen kiinni siitä, mitä hän on tehnyt ja mitä käytöksellään saanut aikaan. Hyvä, siinä on hyvä alku! Tiedostaa myös sen, että jatkossa tulee kuulemaan paljon lisää, mitä on noilla käytöksillään saanut aikaan.

Kysyin yöllä myös sitä, mitä Mies oikeesti on ajatellut, kun on tiukkaan sävyyn väittänyt tekevänsä töitä ja vain töitä, vaikka samalla hetkelläkin varmaan käsi on kiertyneenä kyrpänsä ympärille, joku poka siellä ruudun toisella puolella kiihottaen. Luuliko se tosiaan aina, että mä uskoin sen selitykset, kun tarpeeksi aggresiivisesti jankkasi. Kyllä se kuulemma enimmäkseen uskoi siihen, että mä nielin ne selitykset. Miten joku voi vajota noin alas, miten?? Uskoo omat ertittäin hatarat selityksen kerta toisensa jälkeen. Sääli on edelleen suurin tuonne tuota ihmistä kohtaan.

Mä en ajattele, onko meillä tulevaisuutta. Tai ajattelen kyllä mutta se ei ohjaa ajatuksiani, en pane toivoani siihen. Mies tietää, että kerrankin, jos repsahtaa, tää ei jatku. Miehen itsensä takia toivon, että se ns. parantuisi, pystyisi lopettaa nettitouhunsa. Jos eroamme ja Mies alkaa uuden suhteen, en toivo todellakaan, että siinä joudutaan kärsimään samoin kuin minä. Toivon, että se voisi alkaa puhtaalta pöydältä puhtain paperein. En toivo tätä kärsimystä kenellekään. Itselläni on mennyt sekä mielenterveys että terveys, ulkonäöstä puhumattakaan. Kaikki vain Miehen nettisuhteiden ja siitä seuranneiden ongelmien takia.

Mä en luota Mieheen. Tietenkään. Mutta silti toivon ja haluan uskoa, että tämä prosessi kannattaa. Lupasin pysyä Miehen rinnalla, tukea sitä tässä taistelussa normaalia elämää vastaan. Pidän sanani ja katson, vaikka tää niin vaikeata onkin. Mä en voi jättää sitä nyt, en voi. Jos olisi kieltänyt, jos olisi selitellyt, eri olisi ollut heti edessä. Mutta nyt haluan katsoa tämän rehellisyys-kortin, mitä se pitää sisällään, mitä se tuo tullessaan. Kyllä mussakin on varmaan paljon vikaa, kun jatkan tätä. Mua on kohdeltu kuin mitäkin kylärakkia potkien ja mä oon lojaali sille potkijalle. Olen kuitenkin ollut Mieheen joskus äärettömän rakastunut, enemmän kuin kehenkään muuhun koskaan. Vaikkei niitä tunteita enää jäljellä olekaan, välitän mä kuitenkin edelleen.

En mä luota huomiseen. En mä tiedä huomisesta, en ens viikosta. En tiedä, repsahtaako Mies nettiin sunnuntai-iltana. Toivon ettei, mutta se riski on olemassa. vaikka seksiaddiktio on luokiteltu sairaudeksi, musta kuitenkin oma halua ja tahto on isolla osalla paranemisen prosessissa.

Itkettää. Viimeiset vuodet on muutenkin menneet itkun parissa. Paha olo on purkautunut niin. Ei ole ollut ketään, kenelle puhua. Vain kirjoittaminen ja itku on auttaneet. Sitähän tämä blogikin on, pahan olon purkamista. Sekavia ajatuksia sekavasti ylös kirjoitettuna. Jäsentyy oma ajatuskoppakin. Olo on turta, hakattu, nuijittu, maahan poljettu, hyljeksitty ja halveksittu.