...exänsä suulla. Koko illan oli hiljaa, ei juurikaan mitään sanonut. No, siihen en kiinnittänyt sen kummemmin huomiota, niinhän se on monesti ollut. Mutta kun tuli sänkyyn, sitten repesi. Ei tullut edes viereen, peitto aseteltiin tiukasti meidän väliin. Kauhusta jäykkänä odotin, että mitähän mä nyt olen tehnyt...  Sieltähän se sitten kireänä ja kovana tuli, että nuorin lapsensa ei tule enää koskaan meille, koska mä olen täällä ja kohtelen sitä huonosti, piilotan siltä ruokia, valitan kun se ottaa ruokaa, en voi olla samassa huoneessa vaan poistun, jos se tulee. Jne. Oli ma-iltana täällä ja itkenyt huoneessaan mua. Mies ei olisi tuota kuulemma koskaan sanonut, jos ei olisi eilen exänsä kanssa jutellut, ettei lapsi tule tänne enää. Noin han ne ongelmat hoidetaan -ei puhuta, eikä ainakaan ajoissa ja silloin kun on akuutti tilanne päällä.
 
Mulle karjuttiin, että pidä turpas kiinni, kun yritin puolustautua tai saada sitä ymmärtämään oman käytöksensä osuuden tässä. Tottakai siinä raivon vallassa syyttelyn kohteena, sanoin samat sanat. Mitä teki Mies. Loukkaantui ja suurieleisesti käänsi kylkeään, meni niin kauas musta ku sängyssä pääsi. Mä en saa edes ääntäni korottaa mutta mulle sa ja saa myös sanoa mitä haluaa. Ok, jos olen sen ansainnut, silloin saa. Mutta aina en koe ansainneeni.
 
Yö oli aivan hirveä. On totta, etten puhu tuolle lapselle, en koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Kun Mies aikanaan haukkui mut joka sanasta mitä sille sanoin, jos pyysin siivoamaan, jos pyysin tekemään jotain, jos kielsin tekemästä jotain. Normaaleja asioita lapsiperheissä -kasvatus. Yleensä. Meillä vaan se ero, että kyseessä oli Miehen ja exän lapsi, lapsi jota piti kaikkien kohdella aivan erityisesti ja olla lähellään aivan erityisesti, ei pettymyksiä sille mutta sen vinkumisen mukaan kaikkien piti toimia. Oliko se sitten oikeutettu vai ei, sillä ei ollut merkitystä. Koskaan ei syytä ollut tässä pennussa, hän sai valehdella ja vinkua, muut tanssi ympärillä. Mutta nyt mulle karjuttiin taas kaikki paska silmille. Miehen teoilla (pettämisellä, jota on saanut tehdä vapaastikin, koska mä hoidin meidän lapset sinä aikana eikä exän kaiken etusijalle laittamisella) eikä lapsen omalla huonolla käytöksellä ole kuulemma mitään syytä eikä tekemistä sillä, millanen tilanne nykyään on. Jos mun suhde tähän lapseen on mitä on, syy on vain ja ainoastaan mun ja mä en tajua että tää on pikkuinen lapsi (ei muuten edes ole!), jota mun ei saa kohdella niin törkeästi. Olen aiemminkin yrittänyt sanoa, että en mä ole yhtenä aamuna herännyt ja ennen ylösnousemista päättänyt pilata ja tuhota kaikkien elämän. Mukaan lukien itseni ja lapseni. Kyllä mä olen aina ollut ihan perhe-ja ystäväihminen ja se oli haave tässäkin suhteessa. Olemassa olevat pelot vaan ikävä kyllä osoittautuivat todeksi.
 
Jo vuosia sitten puhuttiin ja olen useaan kertaan sen jälkeen puhunut, että pidetään perhepalaveri, jossa kaikki saa sanoa ja sovitaan asioista. Tuota olen omassa entisessä perheessäni käyttänyt. Mutta ei, sanatasolla ajatus oli hyvä mutta kaatui tietty siihen, että Miehen lapsethan olisvat joutuneet muuttamaan käytöstään. Ei se Miehelle sovi. Eikä exälleen, joka on sanellut meilläkin noudatettavia sääntöjä. Ei, me vaan oltiin Miehen luona tai meillä aina niiden säännöillä. Mies myönsi viime yönä, että on käyttäytynyt paljon väärin tässä suhteessa. No, miksei asialle ole tehty jotain, kysyin moneen kertaan. Ennaltaehkäisy olisi ollut todella tärkeää mutta myös tilanteisiin puuttuminen. Näillä lapsilla on ollut isojakin ongelmia hoidossa ja koulussa mutta ei heissä myönnetä olevan virheitä, ne on aina ne kaverit, jotka saavat mukaansa ja joiden niskoille syyt laitetaan. 
 
Mä olin sinisilmäinen tai jotain, kuvittelin tämän onnistuvan. Rakastin aikoinaan Miehen penskoja ja tykkäsin olla ja touhuta niiden kanssa, vaikken käyttäytymistään hyväksynytkään. Olen ollut niiden kanssa todella, todella paljon, olen ollut niistä vastuussa Miehen sairastamisen takia todella paljon, olen ollut niiden kanssa todella, todella paljon Miehen ollessa töissä, olen vienyt ja hakenut hoitoon, vienyt harrastuksiin, viettänyt vapaapäivää kotona (tämä varsinkin tän nuorimman kanssa, joka ei halunnut päiväkotin ja kun olin silloin kotona, pidin hänet tietty kanssani kotona), olen ollut niiden kanssa samoin kuin omieni, eli lyhyesti sanottuna elänyt normaalia lapsiperheen elämää. Antoisaa sellasta. Meillä meni hyvin, kun Mies ei ollut paikalla. Ei kinattu ja raivottu siivoamisista ja nukkumaan menemisestä, tosen kiusaamiseen puutuin heti, ei ollut ongelmia mistään. Ne tehtiin, koska ne piti tehdä, ninkuin lasten kuuluukin. Olen monesti miettinyt esim. tuota aikaa, kun muutimme yhteen ja yhtäkkiä olinkin yksin lastemme kanssa, että miten hyvää aikaa se loppujen lopuksi oli. Miestä lukuunottamatta meillä oli kaikki hyvin. Miehellä oli oma elämä netissä, meillä kotona, päällisin puolin oltiin tyytyväisiä. Päällisin puolin vain. Seksiähän meillä ei enää tuolloin ollut, koska Mies keskitti sen nettipanoihinsa. Silloin vielä ehdottelin eri asioita mutta muutaman "ei kiinnosta" -lauseen jälkeen, lopetin. Niitä samoja juttuja se istten netissä virtuaalisesti teki, korvasi sillä kaiken. En mä päässyt niinä iltoina itse minnekään, koska ipanat oli pieniä ja toiseksi näitä kahta sisarusta ei olis voinut jättää hetkeksikään yksin, ovat aivan hirveitä toisilleen, huutamista ja kiusaamista ja vinkumista. Mä sanoinSitäkin olen miettinyt, että jos Mies olisi jatkanut meidän (mun mielestä) hyvää seksielämää, miten toisin asiat olisivatkaan olleet. Mutta Mies kuuluu siihen addiktien lohkoon, jotka eivät pystyneet jatkamaan live-elämää normaalisti.
 
Syy, miksi kirjoitan vain Miehen lapsista enkä omistani on yksinkertainen: meillä ei ole ollut ongelmia mun lasten kanssa. Heitä on koskenut normaalit kasvatussäännöt, ovat normaaleja ipanoita. Eivät koskaan ole olleet mun ja Miehen välissä. Tässä joitain viikkoja sitten sanoin ekan kerran Miehelle, kun kielsi mun  nuorimmaiselta jotain, että lopeta. Sekin oli vaan joku vittuunnuksen hetki, muuten en todellakana puutu toisten juttuihin. Mutta siinä se, että mä en ole ikinä saanut sanoa Miehen lapsille samoin. Jumalauta sentään sitä raivon määrää, jos niille olisin sillä lailla puhunut!
 
Tänään pitäisi siis kertoa lapsilleni erostamme. Elämäni vaikein asia ;( En tiedä, miten saan ne sanat suustani. En ole koskaan haukkunut Miestä lapsilleni enkä tule sitä tekemäänkään. En oikein ymmärtänyt, miksi Mies sellaista epäili. Hän on tärkeä ja läheinen mun lapsille, nuorimmaiseni oli todella pieni Miehen tullessa elämäämme. Mies on ollut niille parasta oman isänsä jälkeen. Ja asuvathan Mies ja nämä yhdessä. Alusta asti Mies on ollut tosi ihana mun lapsia kohtaan, niin luonnollinen ja tykännyt niistä. Olen sanonutkin,e ttei se koskaan ollut omiensa kanssa sellainen mutat en mä sit ihmettele niiden lasten käyttäytymisen takia. Sitten tämä Miehen ja yhden lapseni yhteinen harrastus, sehän loppuu nyt lapseltani. Sitä suren yhtä paljon kuin eroamme. Miestä on luultu paljon tän lapsen isäksi, osa ei ole uskonut ettei ole, kun olen sanonut. Mies on ollut lasteni elämässä mukana niin paljon, että suuri aukko tulee niillekin elämään.
 
Miksei asioista voi puhua? Miksei niitä voi selvittää jo ennen kuin ongelmia tulee tai heti, kun ongelmia ilmenee? Miksi se piti mennä näin,e ttä vuosikausien paskat päättyy kuin seinään, eroon. Lakaistaan ongelmat pois näkyvistä ja aloitetaan uusi suhde. Pelkään kyllä, että Mies ei pääse ongelmiaan pakoon toiseen suhteeseen. Kyllä ne ongelmat siellä on ja pysyy, jos niitä ei käsitellä pois. Odottavat vaan seuraavaa tilaisuutta purkautua. Olisipa Mies halunnut parantaa tätä, puhua :( Mun päähän ei mahdu sekään,e ttä jos ollaan yhdessä, miksi se puhuminen lopulta nousee hirmu esteeksi. Jos pystyään jakamaan arkipäivän asiat puhuen, miksei niitä vaikeitakin asioita. Ja kun tässäkin tapauksessa sillä puhumisellä olisi ollut lähelle 100% mahdollisuus ties mihin.
 
Miehen mielestä meillä on mennyt parempaan suuntaan koko ajan. Hän on yrittänyt. Sain vastauksen tuohon! Hän on ollut raivoamatta, ei ole ollut kärttyinen, on ollut iloinen ja ei ole mennyt nettiin. Mä vaan näen kuulemma kaiken paskan putken läpi, oman surkeuteni ja pahan olon, etten kykene näkemään muuta. Totta, Mies ei ole raivonnut eikä kärttyillyt mutta en mä ole tajunnut sen olevan sitä yrittämistä meidän suhteen pelastamiseksi. Enkä vielä nyt miettimisenkään jälkeen, ole ymmärtänyt että yrittää niin. Jos ei ole mennyt nettiin, se on todella hyvä asia! Mutta kuten sille sanoinkin, enhän mä sitä näe enköä huomaa, koska ei puhu. Se on musta ristiriitaista, että tämän hetken tilanteessa sanoo olleensa netissä viimeksi touko-kesäkuussa, pystyy lopettaa koska vaan, ei tarvitse apua mutta silti se kovasti yrittää olla menemättä nettiin. Omasta mielestään käytöksensä on muuttunut paljonkin, mutta tosiaan kun mä ryven omassa surkeudessani, mä en edes halua nähdä sitä. Seksiä ja läheisyyttä ei ole, eli oletan ne haettavan ne jostain muualta. Tai sitten mä tosiaan olen saanut hävitettyä Mieheltä kaiken seksuualisuuden. Seksiä ei kuulemma ole siksi, kun mä en tee enää aloitteita. Koska aloite on Miehen varassa, seksiä tulee olemaankin epäsäännöllisesti. Siihen kuten läheisyyteen vaikuttaa tunnetilat. Toisaalla puhuimmekin siitä, miten jotkut (=minä) tarvitsisivat hädän ja pahan olon hetkellä sitä läheisyyttä saadaksmme siitä sen parantavan voiman, kun taas toiset (=Mies) vetäytyvät ja ottavat puolisoon entisestään etäisyyttä. Mä sairastun entisestään, kun mun lähellä ei haluta olla eikä mun kanssa seksi kiiinnosta. Seksittömyyteen olen saanut kymmeniä erilaisia selityksiä aikojen kuluessa. Olen saanut joskus kuulla oikeankin syyn, eli siirsi seksielämänsä nettiin, samalla hävitti sit munkin oman. Mä haluan edelleen Miestä ja kanssaan mulla on ollut paras seksielämä, löytyi se toinen puoli jota ei uskonut olevankaan. Oli vaan se iso ja hallitseva salattu puoli, joka vei hyvän Miehen mennessään. En ymmärrä, kun Mies itsekin snaoi että "netti on nähty", niin miksi sitten näin. Eikös silloin olisi ollut valmis puhumaan aiheesta ja alkaa rakentaa tätä suhdetta? Just tänään sanoi, että ei tää hetkessä rakennu, sitähän mä aina olen sanonut, että vie pitkään, vuosia, miksi mä nyt suinpäin olen tätä lopettamassa. Juu, totta mutta ensin pitäisi aloittaa se rakentaminen ennen kuin vois edes odottaa tuloksia? Mun mielestä sitä ei ole aloitettu. Jos Mies mielessään miettii ja käy taistelua ja mä käyn terapeutille purkamassa päätäni, en katso sen olevan sitä yhteisen parisuhteen rakentamista. Kahden viikon välein puhutaan ja väliaikana ei mitään-ei, ei se niin toimi. Jos alettais oikeesti rakentaa suhdetta kuntoon, siihen tarvittaisiin paljon: puhumista _päivittäin, läheisyyttä eikä vain Miehen ehdoilla koska mäkin olen tässä suhteessa, luottamusta mutta miten sitä saadaan kun toinen ei ole valmis antamaan itsestään yhtään mitään ei sanoin ei teoin, rehellisyyttä mutta miten sitäkään saadaan kun toinen ei halua olla rehellinen, salailut pois mutta miten sekään onnistuu ilman että kerrotaan ne vaikeatkin asiat ja ehkä tehdyt virheet sekä netissä että livenä, seksiä mutta vaikea sitäkään on harrastaa jos toinen ei halua eikä koe sitä yhtä tärkeäksi kuin itse. Ylipäätään, jos aletaan rakentaa suhdetta uudelleen, siihen tarvitaan molempien panostusta (tästä Mies on samaa mieltä) täysillä väheksymättä ja mitään peittelemättä tai sanomatta jättämättä. Itse olen noihin ollut valmis. Ja tunnistan ja tiedostan kyllä omat virheeni ja olen ollut valmis luopumaan niistä pois mutta se ei onnistu, jos toinen vaan haukkuu ja syyttää. Etenkin jos mua syytetään esim. mun pettämisestä. Tiedän,e ttä syy on jollain tasolla mun mutta sdiinä vaiheessa, kun se muuttui Miehellä sairaudeksi, mä en enää pytynyt tekeen asialle mitään.
 
Tämä blogi tulee hiljenemään. Aloitan varmaan uuden uudessa elämäntilanteessa, jos sinne asti kestän, koska tarvitsen purkautumiskeinon. Saan jatkuvasti Mieheltä kuulla tänne tulleista kommenteista (joita ei edes silleen paljon tule, enemmän tulee suoraan sähköpostiin), miten ne mielistelevät mua ja miten myötätuntoa aina tarjotaan ja kukaan ei tajua, miten mussa on syytä, Mies syyllistyy siitä, kun häntä syytetään eikä nähdä mun pahoja tekoja. Mietin jo jossain vaiheessa salasana suojausta tälle mutta en kokenut sitä hyväksi. Musta on erittäin ok, että Mies on lukenut näitä, näin on tiennyt koko ajan mitä mä ajattelen ja tunnen. Olispa vaan käyttänyt mustaa-valkoisella hyödyksi ja tarttunut aiheeseen puhumalla.
 
Meidän ero on mulle erittäin vaikea, ei pätkääkään helppo tai helpottava. Meidän ero on mulle yhtä kuin maailmanloppu, kaikesta huolimatta. Töitä en pysty jatkamaan, koska työni on todella vastuullista enkä pysty sitä jatkamaan tässä tilanteessa. Eli multa otetaan näin pois se iso juttu, josta olen saanut voimia. En osaa ajatellakaan, millaista on elämä ilman Miestä :( En haluaisi ajatellakaan sitä jonkun muun kanssa. Mitä jos törmään siihen jonkun kanssa rakastuneena, onnellisena? Jos en kestä edes ajatusta, miten kestän todellisuuden. Kun itse en pystynyt olemaan sitä, mitä Mies tarvitsee, itse en riittänyt sille missään muodossa, kun itse olin niin huono kaikinpuolin, en kestä että Miehen elämään tulee joku joka on kaikkea näitä ja enemmänkin. En. Oma haavoittuneisuus ja epäonnistuneisuus, ne ovat kova pala purtavaksi. Kyseessä on elämäni rakkaus, jota kohtaan tunteet ei vielä(kään) ole kuolleet :(  Liekö koskaan kuolevatkaan?