Mies oli eilen lukenut edellisen tekstini, siitä syntyi vähän puhetta. Yleensähän se ei pahemmin ole kommentoiut mitään. Mikä on sääli, sillä siinähän ne olisi valmiit aiheet olleet esillä ja jos puhua ja asioita olisi halunnut selvittää, olisi se ollut todella helppoa. Aiheita ei olisi tarvinnut itse keksiä. Kerrankin sanoi, että on nin erimieltä, että ei edes ala kertomaan. Niin. Niinhän ne asiat selviää :(
 
Avoin suhde, tai mikä lieneekään, oli pääaihe. Nyt en tajua ollenkaan. Tuosta puhuimme kesäkuussa terapiassa ja Mies esitti huolensa, ettei halua jakaa mua ja pelkää, että rakastuisin toiseen. Jo silloin ihmettelin, että mitä välii sillä ois. Ja tuo jakaminen...sitähän mä olen Miehen kohdalla tehnyt aina. Aina on ollut se ex ja aina ollut ne nettipanot. Sitten jokin aika tuosta terapiasta puhuimme aiheesta jälleen. Mies kysyi, että enkö mä voisi elää kulissiavoliitossa, jossa elettäsiin yhdessä mutta molemmilla omat elämät. Siihen en enää suostunut, koska sitä olen elänyt jo riittävän pitkään. Avoin suhde on ainut vaihtoehto, tehdään avoimesti mitä tehdään. No, nyt Mies olikin ihmeissään tuosta avoimesta suhteesta :-O Ei hän halua sellaista. Ei hän halua, että suhteessa on niitä muita ulkopuolisia ihmisiä. Mitä vittua!! Ihminen on paneskellut kaikkia, keitä kyrpänsä on kiinnostanut vuosien ajan välittämättä siitä, miltä musta tuntu, mitä se on mulle tehnyt, mitä se on meille tehnyt, mitä se on meidän perheelle tehnyt. Välittämättä seurauksista, joissa ollaan päädytty tähän, että ero on tulossa. Vain ja ainoastaan sen takia, että Mies on välittänyt vain istestään ja omasta kyrvästään, jota on muille (paitsi mulle) auliisti jakanut sekä exästään, sen hyvinvoinnista ja haluista. Kysyin pariinkin kertaan, mikä ero on kulissiavolittolla ja avoimella suhteella. Musta niiden ero on vain se, että avoimessa suhteessa pelataan avoimin kortein kun taas kulissiavoliitossa ne kulissit pidetään tiukasti pystyssä mutta siellä sisällä sitten kuohuu. Miehestä ei niin ole. Kulissiavoliittoon ei kuulu ulkopuolisia suhteita ja siksi hän haluisi sellaisen. What?? En ihan ymmärrä mutta onko tuossakin joku oman edun tavoittelu. Jos se olisi joku muu kuin Mies, olisin tietty kysynyt enemmän mutta ei siltä voi. Tuohonkin pieneen puhehetkeen olen tyytyväinen, etten halunnut pilata sitä heti alkuun inttämällä. Vaikka toisaalta tuon jälkeen kyllä harmittikin, että miksi piti aloittaakaan, jos tarkoituskaan ei ollut jatkaa. Sitten taas kysymys, että miksi mä epäilen hänen koko ajan tekevän jotain. En mä epäilekään, että se koko ajan tekeee jotain. Ei voikaan, koska näen sitä aika usein kuitenkin. Mutta kerta tai kymmenen, tässä asiassa ihan sama. Siihen ei sanottu enää mitään.
 
Sääntöjen puitteissa mä en ole tehnyt mitään väärää, sillä mulle on nyt sallittu kaikki sama kuin Miehelle. Olen ennenkin sanonut, että mä tosin en mene enkä jää nettiin, en mä sellaista halua, sellaista harhakuva-elämää. Mitä mä tekisin miehellä, jonka kanssa vaan kirjoittelisin jossain chatissa tai harrastaisin nettiseksiä, puhelinseksiä ihan mitä tahansa seksiä, joka tapahtuu kaikkea muuta kun oikeasti. En mitään. Mies sanoi, että mulla taitaa olla jo lohduttaja. Vastasin ensin, ehkä koska ajattelin ettei munkaan tarvii selittää mitään, kun ei mullekaan kerrota. Sitten sanoin joo, on joku. Miltä tuntuu, kysyin Mieheltä. "Eihän se tietenkään kivalle tunnu". "No, jos niin on, sittenhän sä tiedät miltä musta on tuntunut koko ajan". Aihe jäi siihen. Jos mä merkitsisin Miehelle oikeasti jotain enempää, olisihan se ottanut tuon raskaammin. Itse ainakin olen ottanut. Jopa ihan viime hetkiin asti. Joo, mä olen tutustunut johonkin. Kohtaloko puuttui peliin mutta joiltain osin samassa elämäntilanteessa elänyt ihminen tuli pikkuhiljaa elämääni. Kun pitkästä aikaa saa taas huomioo ja joku sanoo sanoja, joita ei ole aikoihin kuullut, se ei tunnu todellakaan pahalle. Ei tunnu, vaan se antaa elinvoimaa. Tuossakin se, että saat puhua jollekin, joka kuuntelee ja on sun tukena. Ei ole välttämättä samaa mieltä, mutta ei sen takia teilaa sua täysin. Ja sekin, että se toinen haluu puhua ja uskoutua mulle, sekin tuntuu hyvälle. On tuntunut melkein normaalille ololle välillä, kun saa sanoa ääneen, että on paha olla ja toinen yrittää lievittää sitä. Vaikkakin myönnän edelleen sen, että olisinhan mä kaikista mieluummin jakanut nämä kaikki Miehen kanssa, jos hän vaan olisi halunnut niin mun kanssa. 
 
Sitten Mies sanoi, että miksi hän on aina väärässä ja mä oikeassa. Sanoinkin, että olisipa todella outo tilanne, jos niin olisi. Niin kuuulemma täällä blogissanikin mun kirjoituksissa hän on aina väärässä. No, tämähän on mun blogi, mun päiväkirja, jonne kirjoitan pahat oloni ja tuntemukseni, kirjoitan ne omista lähtökohdistani. Pääpointit kuitenkin ne, että Mies on mua pettänyt vuosikaudet ja exänsä on varjostanut isolla kropallaan meidän suhdetta koko ajan ja niistä on aiheutunut seuraukset, joiden keskellä elämme. Olenhan mä yrittänyt hyväksyä sekä pettämiset että exän mutta en onnistunut. Eikä mun helevetti vieköön tarvitsekaan sellaista hyväksyä!! Joten en voi myöntää mitenkään Miehen olevan oikeassa toiminnoissaan ja mun olevan väärässä. Ok, sen olen myöntänyt, kun asiasta työterveyspsykologini kanssa puhuin, että enhän mä voi määritellä, mitä Mies näkee normaaliksi. Tuota pohdittiin ja ymmärsin itsekin, että mähän se olen se, joka pitää noita nettitouhuja epänormaalina, todella kaukana normielämästä olevana. Eli kun Mies mielestään käyttäytyy oikein, kun vetelee käteensä tietokoneellaan ja pitää sitä elämää oikeana -niinhän se on, hänelle. Mutta silti, jos tunnen ja kirjoitan tännekin, että musta se on väärin ja mä kärsin siitä, ei voi Mieskään tulla mulle sanomaan, että miksi mä olen oikeassa ja hän väärässä. Jos musta tuntuu siltä, että tekonsa on väärin, musta tuntuu siltä.
 
Tästä ei juteltu mutta tuosta edellisestä aloin miettimään. Kun alusta asti mulle on sanottu "et sä voi tuntea noin", "et sä voi sanoa noin", "miten sä voit ajatella noin" jne. Nytkin multa yritetään viedä mun ajatukset ja tunteet, yritetään dumata kaikki mitä tunnen ja mitä koen. Mun omassa blogossani! Siihen en kyllä suostu, tämä on mun ja ajatukset ja tunteet myös. Enää en ole niin heikko ja höynäytettävä kuin vuosia sitten, että kun mulle sanotaan "älä ajattele", mä lopetan ajattelemisen. Voiko oikeesti hullumpaa edes olla :-O 
 
Juttelu päätyi siihen, ku Mies oli pitkään kuin kuollut hiljaa paikallaan. Koska kello oli jo tunteja yli puolen yön, sanoin, että jos hänellä ei ole muuta sanottavaa, mä alan nukkumaan. Ei hänellä ollut. Miksi se puhuminen on niin vaikeaa??? Onhan tuo jo jäänyt kiinni, eli jos jotain nyt paljastuisi, olisiko se oikeasti maailmanloppu.
 
Eli totaalisen kaukana ollaan, totaalisen kaukana. En ois kyllä uskonut, että näin pahasti mennään erillemme. Onko tämä nyt sitten sitä erilleen kasvamista? Ei, tähän on selkeät syyt. Syyt, jotka toisen osapuolen halusta olisi voitu poistaa :(