keskiviikko, 3. lokakuu 2012

Seksiaddikti

 
Koneeni kätköstä löytynyttä viimeistä silausta vaille oleva tekstinpätkä....
 
Olen miettinyt tuota rotua enemmänkin ja etenkin viime viikkoina. Havainnot perustuu omaan mieheeni (jolla vaikea addiktio), lukemiini tapauksiin, sexpon työntekijän kanssa keskusteluihin, terapeuttini kanssa käytyihin keskusteluihin sekä useiden addiktien puolisoiden (=uhreihin) kanssa käymiini moniin, moniin keskusteluihin.
 
Seksiaddikti pakenee todellisuuttaa addiktionsa pariin. Meillä tuo on netti. Siellä eletään sitä hänelle todellista elämää, sieltä löytyy ne hänelle todelliset ihmiset, sinne itketään ja puretaan asiat, siellä haukutaan se puoliso, joka ei anna, joka ei edes ymmärrä seksistä mitään, joka ei osaa tehdä mitään, jolta ei saa hellyyttä, joka on ruma ja läski, joka nalkuttaa, joka ylipäätään tekee seksiaddiktin elämästä helvetin. Netistä löytyy aina joku, joka ymmärtää tätä elämän kaltoin kohdeltua, ainutlaatuista addiktia. Yleensähän siellä on samanlainen addikti toisessa päässä, joten yhteisymmärrys on taattu ja kemiat toimii. Tottakai. Tämä tyyppihän on täydellinen, miten voikaan sellainen löytyä: hän antaa aina ja hän ymmärtää seksin päälle, osaa kaiken sängyssä, ei takuulla nalkuta, hän on kaunis ja hoikka ja haluttava, häneltä saa hellyyttä pyytämättä, hän suorastaan pelastaa seksiaddiktin elämän. Noinhan se menee. Joka kerta. Uudelleen ja uudelleen. Moni seksiaddiktin puoliso (minä mukaan lukien) on ottanut eri keinoin yhteyttä näihin panoihin. Miten yllätyksenä se heille tuleekaan, kun puoliso ei olekaan sitä mitä on väitetty ja asiat ovat oikeasti, todellisessa maailmassa aivan toisin. Ajatella, ei käynyt mielessäkään, että tämän niin täydellisen seksiaddiktin toinen minähän on valehtelija! Seksiaddiktilla on todella hyvä itsetunto ja itseluottamus, vaikka toisin väittävätkin. Toisaalta se itsetunto on huono, koska sitä pitää pönkittää netissä tuntemattomien samaan rotuun kuukuvien ihmisten kanssa. Mites he muuten uskovatkaan niin sokeasti siihen, mitä joku kasvoton ihminen siellä ruudun toisella puolella väittää? Itsekin he valehtelevat sille panolleen. Sinänsä ymmärrettävää, koska todellista elämäähän sinne paetaan. Mutta se on monesti mietityttänyt, miten sokeasti se usko siihen netti-ihmiseen toimii. Uskotaan esim. sen ulkonäkö, miten ne kaikki ovatkaaan niin upeita, trimmikroppaisia, hyvännäköisiä. Tiedän ainakin yhden Miehen vakipanon, joka ei todella ollut sitä, mitä väitti ja mitä kuvia lähetti. Ei todella :D Oli jopa pahempi kuin exänsä. En ihmettele, ettei halunnut tavata Miestä. Mutta ehkä sillä ei siellä maailmassa ole väliä? Mielikuvituksellehan se touhu kuitenkin perustuu. Ei oikealle elämälle.
 
Monella (vai voisiko sanoa että kaikilla?) seksiaddiktilla on myös joku muu "ongelma" addiktionsa lisäksi. Tai addiktiohan se muukin ongelma on. Valehtelu nyt tietty ensimmäisenä, eihän sitä toista elämää muuten varattu addikti voisi elääkään. Osa menee tosi pitkälle tuon valehtelun suhteen (kuten oma mieheni, voi luoja miten se uskoikaan niiden aivan älyttömien valheidensa menevän läpi). Tavallaanhan seksiaddiktin elämä on molemmissa elämissään valehtelua. Valehtelua ja peittelemistä kotona, valehtelemista netissä. Onko se elämä oikeesti sen arvoista? Kun sen lisäksi monesti käy niin, että menettää kaiken sinä oikeassa elämässä. Mies itse on ilmaissut tyytymättämyytensä nettielämäänsä. Pakenee sinne esim. riitaamme mutta sen jälkeen vasta raivona onkin. Olisiko kannattanut hakata vaikka kirjaimellisesti päätään seinään? Sattunuthan sekin olisi mutta olisi jäänyt ainakin se likainen teko tekemättä. Tai olisiko pitänyt hakata vaikka se kyrpä? Tai oikeastaan molemmat edelliset.. 
 
Yksi melko ongelma seksiaddiktilla on ex/exät. Kuten meilläkin. Tätä olen joskus pohtinutkin jonkun kanssa, että miksi näin. Itse Miehen käytöksen perusteella veikkaisin jotain hyvittelyä sinne suuntaan. Meillä ainakin tuo edellinen ex on jotain helevetin suurta Miehelle. Kun vihdoin pystyi muuttamaan erilleen siitä, ei se toki siihen loppunut. Sittenhän tuo niiden elämä vasta tuntuu alkaneenkin. Me aloimme seurustella jossain vaiheessa mutta kun ex bongasi, ettei sormus "tuo niiden rakkauden symboli" ollutkaan sormessa, jonne se kuuluu, mitä teki Mies -laittoi sen tietty takaisin. Toki! Rakas exhän halusi ja Miehen tehtävä oli pitää tämä tyytyväisenä. Minä, seurustelukumppani, loukkaannuin aivan turhaan ja sain täyden lastin paskaa silmilleni, kun en ymmärrä. Ei tuossakaan hiventäkään ymmärrystä mua kohtaan :( Sitä Mies joskus myöhemmin sanoi, ettei hänelle ollut sillä sormuksella merkitystä ja laittoi sen takaisin, ettei tulisi turhaa riitaa exän kanssa. Niin, se miltä musta tuntui, sillä ei ollut merkitystä :( Ja oikeesti, jos sillä ei olis olut Miehelle merkitystä, ei se sitä olisi laittanut! En pysty enkä kykene koskaan käsittämään, miten tuollaista ihmistä palvottiin ja palvotaan edelleen. Kun mietin sitä, miten se Miestä kohteli. Mitä paskasempaa käytöstä, sitä enemmän Mies palvoi maata sen paksujen jalkojen alla. Mua haukutaan mun epäilyjen ja elämän sietämättömyyden takia, miten olen paska ja mitä milloin. Tuo exänsä on tehnyt ja kohdellut Miestä aivan järkyttävästi mutta eihän sitä muistella. Kun minä sanon puolikkaankin sanan, helvetti on irti. Otetaan mikä tahansa asia vertailuun mun ja tuon exän välillä, häviän 116-0. Miehen mielestä en, en tietenkään ei siinä ole miestä tunnustaa asiaa. Jo vuosia sitten, exää piti ymmärtää, kannustaa, tukea, hoivata, kuunnella, huolehtia, maksaa, hyysätä, passata, suojella ..olla koko ajan käytettävissä ja valmiina palvelemaan. Mä en tänä päivänäkään saa mitään noista, en mitään. Olen viime aikoinan monesti pyytänyt Mieheltä ymmärtämystä mua kohtaan -olen se mikä olen hänen tekojena ja kohtelunsa takia. Itsekin näkee (tietenkin!) muutoksen ja tykkäsi siitä entisestä musta paljon, paljon enemmän. Mutta mä olen mä, joten anti olla, asioille ei tehdä mitään. Pistää välillä vituttamaan tuo enemmänkin :/
 
Seksiaddiktin lempilause on "lyllä mä voin lopettaa koska vaan", tuota kuulee jokainen puoliso. Miksi sitä sitten ei lopeteta? Vasta, kun tämä addikti ymmärtää, että hän on riippuvainen ja hän ei yksin pysty lopettaa, se lopettaminen onnistuu. Vasta, kun hän ymmärtää, että kaikki mitä siellä netissä on tehty on vaikuttanut ihmisiin ympärillä. Vasta, kun addikti lopettaa toisten syyttämisen ja syyllistämisen teoistaan, hän on valmis aloittamaan paramenisprosessin. Meillä ei olle vielä tuossa vaiheessa, ei lähelläkään. Mä olen yhä syyllinen Miehen pettämisiin, syynä milloin mikäkin. 
 
Kuten Seksdiaddiktien (SAA) ryhmän 12 askeleen toipumisohjelman ykköskohdassa sanotaan "kielteista vaikutustaan elamaamme. Suureksi helpotukseksemme opimme, ettei riippuvuus ole oire heikosta tahdonvoimasta tai puuttuvasta itsekurista. Tosiasiassa monet meista osoittivat suurta itsekuria ja tahdonvoimaa muilla elamansa alueilla. Mutta saimme nahda, etta yritys hallita seksiriippuvuutta tahdonvoiman avulla on verrattavissa siihen, etta yrittaa ajatella pois murtunutta jalkaa. Aarimmaisista ponnistuksistamme ja hyvista pyrkimyksistamme huolimatta tahdonvoima ei pysty seksiriippuvuuden monimutkaiseen ongelmakenttaan. Sita paitsi useimmat meista olivat monia kertoja yrittaneet taistella seksiriippuvuuttaan vastaan tahdonvoimansa avulla huonoin tuloksin". Suora lainaus. Joo, mä olen moneenkin kertaan lukenut tuon ohjelman, en toki ulkoa osaa mutta pääpiirteet kyllä. Tämä ensimmäinen askel korostaa myös sitä, että addikti ei voi koskaan toipua yksin. Ei voi Mieskään, olen yrittänyt sitä hänelle sanoa mutta oma päätöshän se on, ettei mene esim. ryhmään. Nojoo, kolme viikkoa sitten kävi mutta sanoo, että kyllä hän sinne menee, mutta ei meinaakaan käydä joka kerta. samaa sanoi vuosi sitten kun oli jo kuukausia ollut menemättä. Mikä on syy, ettei mene? Viimeks heitti taas niitä selityksiä ja lempijuttunsa "kun lapset (tarkoittaa siis omiaan..) on täällä silloin. Joo, kaks viikkoo sit eivät olleet ollenkaan, viikko sit oli vain poikansa joka tuli ysin paikkeilla. Ensimmäisessä askeleessa sanotaan myös, että addiktin myöntäessä voimattomuutensa voi hän alkaa käyttää sitä verukkeena toiminnalleen, riippuvaisne käytöksen jatkamiselle "mitä muuta minulta voi odottaa". Kuten Mies, hän alkujaan korosti sitä, että kaikki repsahtaa joskus. Ei pidä paikkansa, jokainen toipunut seksiaddikti on joskus tehnyt sen viimeisen juttunsa, kunnes haki oikeasti apua ja aloitti toipumisprosessin! Nyt Mies sanoo, että aina on olemassa riski, että hän menee nettiin. Onhan se, jos asenne on tuo! Ja totta, riski o mutta se, miten sen ja elämänsä käytää, sillä on merkitystä. Näkeehän alkoholisttihan kaupassa käydessään alkoholia, jossian vaiheessa käy juhlissa, joissa ehkä juodaan. Mutta jos toipuminen on vauhdisssa tai viimeisestä pisarasta on vuosia, ei tämä ota sitä yhtä olutta tai kulausta, sillä hän tietää, että se ei jää siihen. 
 
"Lukemattomia kertoja lupasimme itsellemme ja rakkaillemme, että lopettaisimme ikuisiksi ajoiksi ja ettemme koskaan tekisi enää sellaista. Ymmärrämme nyt, ettei kukaan addikti voi antaa sellaisia lupauksia. Se, että epäonnistuimme sanamme pitämisessa näissäa asioissa, ei tarkoittanut, että valehtelimme. Epäonnistuimme pidättyvyyspyrkimyksissämme riippuvuutemme vuoksi. Ja voimattomuutemme vuoksi addikteina me yksinkertaisesti emme pysty tekemaan "ei koskaan"-tyyppisia lupauksia. Lukemattomat itseä ja muita kohtaan tehdyt rikotut lupaukset sekä pakonomainen tarpeemme asettaa riippuvuus-yllykkeemme kaiken muun edelle elämässämme sai meidät itsemme ja läheisemme uskomaan, että olimme arvottomia ihmisia. Tämä uskomus pahensi huonoa itsetuntoamme ja häpeäämme ja teki riippuvuuteemme lankeamisen viela ilmeisemmäksi". "Moni ihminen, tai vain yksi, on yrittänyt kertoa, että näkivät tuskamme mutta olimme aivan liian vihaisia kuullaksemme ehitä todella". "Pitkän aikaa kielsimme, ettei meillä ollut lainkaan ongelmia, vaikka toiset näkivät selvästi, mitä meille tapahtui. Kun lopulta ongelmamme kasvoivat niin valtaviksi, ettemme voineet enää niitä kieltää tai mitätöidä, olimme ärtyneitä". "Olimme vihaisia ja halusimme syyttää elämämme muita ihmisiä ongelmastamme (ellei hän olisi pukeutunut sillä tavalla - hei saivat minut tekemään sellaista - se on heidän vikansa - se on hänen vikansa - sinä näit miten hän tyrkytti itseään, mitä muuta olisin voinut tehdä - kun masensi - se riita ajoi minut tekooni, ei ole minun syyni) Pystymme syyttämään monia asioita käyttäytymisestämme -kaikkia muita paitsi addiktiotamme. Panimme usein käyttäytymisemme syyksi elämänkumppanimme käytöksen (usein addikti haluysivat olla huomaamatta että ympärillä ihmiset elävät paljon vaativimmissa suhteissa mutta eivät kuitenkaan tehneet lainkaan sellaisia tekoja). Kun opimme suuntaamaan vihamme takasin kohjti riippuvaisuuttamme, käytimme siitä tulevan energian enemminkin toipumiseen kuin hyödyttömään ja epähedelmälliseen syyttelyyn ". "Vastuu menneisyydestä, addiktin teoista, kuuluu vain addiktille, ei läheisille tai läheisimmälle ihmiselle. Todellisuudessa yrtimme käydä kauppaa oman addiktiomme emme muiden ihmisten kanssa. Addiktin kanssa ei voi käydä kauppaa! Puolinaiset toimenpiteet eivät auttaneet meitä vähääkään". " Seksiriippuvaisina kohtaamamme ongelmat eivät tietenkään rajoittuneet seksuaaliseen käyttäytymiseemme. Useimmat meistä saattoivat nähdä seksiriippuvuutensa vaikuttaneen haitallisesti koko terveydentilaamme-fyysiseen, sielulliseen ja henkiseen" . "Aivan kuten addiktiomme vaikutti kaikilla elämämme alueilla, niin toipuminen vaikuttaisi kaikilla elämämme alueilla". ". Joka kerta, kun kohtasirnme mahdollisuuden käyttäytyä pakonomaisesti, palautimme mieleemme yksityiskohdat pohjaan iskemisestämme ja kysyimme itseltämme seuraavan kysymyksen: "Onko se, mita aion tehdä, sen elämäntavan aiheuttaman tuskan arvoista? Niin kauan kuin säilytimme mielessämme rehellisen kuvan pohjaan iskemisemme kokemuksesta, vastaus itsellemme oli aina "EI".
 
Edellä oleva on suoraa lainausta 12 askeleen ohjelman ensimmäisestä kohdasta. Välillä, kun Mies syyttää mua, sitä edelleen menee siihen tunteeseen mukaan. Kyllä monesti olen pahoillani siitä _minä_ olen saanut aikaan. Aivan hullu ajatus! Tiedän sen, etten ole yhtään syyllinen Miehen tekoihin. Kuten edellä sanotaan moneen kertaan, syyllisiä ei ole muita addikti. Ikävää taas tätä lukiessa oli se, että Mies jumitta parissa kohdassa pahasti :( Kuten sanottusa, olen nähnyt pitkään Miehen sairauden taakse. Ehkä jonain päivänä Mieskin näkee sinne? Eikä käy kanssani kauppaa  suhteellamme ja tytöllään :/

Näin hiljenee tämä blogi. Tämä oli mulle suuren suuri kanava vaikeina hetkinä, oma selviytymiskeino, tärkeä purkautusmikeinio. Kiitoksia paljon kaikille tätä kautta saamilleni ystäville, kavereille, tutuille, myötäeläjille, kommentoijille. Te olette antaneet enemmän kuin tiedättekään. Vaikkei omaa tuskaa ja kärsimystä poista, helpottaa tietää, että jossain on muitakin samassa tilnateessa olevia, samaa vääryttää kokevia. Meitä ei voi ymmärtää, kukaan muu kuin samankokenut! Jaksamista kaikille, toivon todella, että juuri sinun addiktisi on se huomispäivän toipuva addikti. Sellaisiakin tarinoita olen tämän blogin kautta kuullut!

Tarina jatkuu nyt toisaalla.


 

lauantai, 29. syyskuu 2012

Mariska: Miksi rakkaus


  miksi rakkaus ei voi riittää
vaan siihen pitää ongelmia liittää
sydän särkyy tässä pelissä
on niin vaikeeta poistua ja kiittää

en tiedä, kuinka kertoo ilman
että loukkaisin sun tunteitasi kulta
se on kaikki tai ei mitään
keskiverto rakkautta mä en tahdo sulta
on mennyt liian kauan
siihen että lupaat kaikki muuttuu paremmaksi
en jaksa odotella
olla yksinäinen vaikka meitä onkin kaksi

miksi rakkaus ei voi riittää
vaan siihen pitää ongelmia liittää
sydän särkyy tässä pelissä
on niin vaikeeta poistua ja kiittää

tosi miehet ja tosi naiset
ajoissa lopettaa ja irti päästää
jos rakastaa ja arvostaa
silloin tahtoo toisen surulta säästää

syyttelyä riitelyä
ei me enää olla iloisia niin kuin ennen
mä itken ja sä kärsit
on vamaa että jostain muualta löydämme onnen
älä muista mua pahalla
mul on vikani ei kukaan ole täydellinen
silti koskaan en tahallaan ole tahtonut suo satuttaa
mut nyt mä lähden

miksi rakkaus...

pitää lähtee kyl sä tiedät miksi
koko tää touhu alkaa mennä palasiksi
pariksi sekunniksi juutun hyviin muistoihin
mut kun preesenssiin herään en tahdo takertua niihin
menneisiin aikoihin kun sä tykkäsit musta
nyt ei enää tule loppua tästä itkusta
olet mielettömän tärkeä ja todella rakas
mutta haluan ottaa nyt elämäni takas

mua pelottaa ajatus ettei olla yhdessä
mua sattuu en tiedä oonko väärässä
kun näin valitsen
luovutanko liian helpolla aina ei voi elämässä olla voitolla
suunnitelmat pettää tilanteet muuttuu
jutut joita tartten tästä suhteesta puuttuu

miksi rakkaus... X2

...silloin tahtoo surulta säästää..


torstai, 27. syyskuu 2012

Mies puhui

 
...exänsä suulla. Koko illan oli hiljaa, ei juurikaan mitään sanonut. No, siihen en kiinnittänyt sen kummemmin huomiota, niinhän se on monesti ollut. Mutta kun tuli sänkyyn, sitten repesi. Ei tullut edes viereen, peitto aseteltiin tiukasti meidän väliin. Kauhusta jäykkänä odotin, että mitähän mä nyt olen tehnyt...  Sieltähän se sitten kireänä ja kovana tuli, että nuorin lapsensa ei tule enää koskaan meille, koska mä olen täällä ja kohtelen sitä huonosti, piilotan siltä ruokia, valitan kun se ottaa ruokaa, en voi olla samassa huoneessa vaan poistun, jos se tulee. Jne. Oli ma-iltana täällä ja itkenyt huoneessaan mua. Mies ei olisi tuota kuulemma koskaan sanonut, jos ei olisi eilen exänsä kanssa jutellut, ettei lapsi tule tänne enää. Noin han ne ongelmat hoidetaan -ei puhuta, eikä ainakaan ajoissa ja silloin kun on akuutti tilanne päällä.
 
Mulle karjuttiin, että pidä turpas kiinni, kun yritin puolustautua tai saada sitä ymmärtämään oman käytöksensä osuuden tässä. Tottakai siinä raivon vallassa syyttelyn kohteena, sanoin samat sanat. Mitä teki Mies. Loukkaantui ja suurieleisesti käänsi kylkeään, meni niin kauas musta ku sängyssä pääsi. Mä en saa edes ääntäni korottaa mutta mulle sa ja saa myös sanoa mitä haluaa. Ok, jos olen sen ansainnut, silloin saa. Mutta aina en koe ansainneeni.
 
Yö oli aivan hirveä. On totta, etten puhu tuolle lapselle, en koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Kun Mies aikanaan haukkui mut joka sanasta mitä sille sanoin, jos pyysin siivoamaan, jos pyysin tekemään jotain, jos kielsin tekemästä jotain. Normaaleja asioita lapsiperheissä -kasvatus. Yleensä. Meillä vaan se ero, että kyseessä oli Miehen ja exän lapsi, lapsi jota piti kaikkien kohdella aivan erityisesti ja olla lähellään aivan erityisesti, ei pettymyksiä sille mutta sen vinkumisen mukaan kaikkien piti toimia. Oliko se sitten oikeutettu vai ei, sillä ei ollut merkitystä. Koskaan ei syytä ollut tässä pennussa, hän sai valehdella ja vinkua, muut tanssi ympärillä. Mutta nyt mulle karjuttiin taas kaikki paska silmille. Miehen teoilla (pettämisellä, jota on saanut tehdä vapaastikin, koska mä hoidin meidän lapset sinä aikana eikä exän kaiken etusijalle laittamisella) eikä lapsen omalla huonolla käytöksellä ole kuulemma mitään syytä eikä tekemistä sillä, millanen tilanne nykyään on. Jos mun suhde tähän lapseen on mitä on, syy on vain ja ainoastaan mun ja mä en tajua että tää on pikkuinen lapsi (ei muuten edes ole!), jota mun ei saa kohdella niin törkeästi. Olen aiemminkin yrittänyt sanoa, että en mä ole yhtenä aamuna herännyt ja ennen ylösnousemista päättänyt pilata ja tuhota kaikkien elämän. Mukaan lukien itseni ja lapseni. Kyllä mä olen aina ollut ihan perhe-ja ystäväihminen ja se oli haave tässäkin suhteessa. Olemassa olevat pelot vaan ikävä kyllä osoittautuivat todeksi.
 
Jo vuosia sitten puhuttiin ja olen useaan kertaan sen jälkeen puhunut, että pidetään perhepalaveri, jossa kaikki saa sanoa ja sovitaan asioista. Tuota olen omassa entisessä perheessäni käyttänyt. Mutta ei, sanatasolla ajatus oli hyvä mutta kaatui tietty siihen, että Miehen lapsethan olisvat joutuneet muuttamaan käytöstään. Ei se Miehelle sovi. Eikä exälleen, joka on sanellut meilläkin noudatettavia sääntöjä. Ei, me vaan oltiin Miehen luona tai meillä aina niiden säännöillä. Mies myönsi viime yönä, että on käyttäytynyt paljon väärin tässä suhteessa. No, miksei asialle ole tehty jotain, kysyin moneen kertaan. Ennaltaehkäisy olisi ollut todella tärkeää mutta myös tilanteisiin puuttuminen. Näillä lapsilla on ollut isojakin ongelmia hoidossa ja koulussa mutta ei heissä myönnetä olevan virheitä, ne on aina ne kaverit, jotka saavat mukaansa ja joiden niskoille syyt laitetaan. 
 
Mä olin sinisilmäinen tai jotain, kuvittelin tämän onnistuvan. Rakastin aikoinaan Miehen penskoja ja tykkäsin olla ja touhuta niiden kanssa, vaikken käyttäytymistään hyväksynytkään. Olen ollut niiden kanssa todella, todella paljon, olen ollut niistä vastuussa Miehen sairastamisen takia todella paljon, olen ollut niiden kanssa todella, todella paljon Miehen ollessa töissä, olen vienyt ja hakenut hoitoon, vienyt harrastuksiin, viettänyt vapaapäivää kotona (tämä varsinkin tän nuorimman kanssa, joka ei halunnut päiväkotin ja kun olin silloin kotona, pidin hänet tietty kanssani kotona), olen ollut niiden kanssa samoin kuin omieni, eli lyhyesti sanottuna elänyt normaalia lapsiperheen elämää. Antoisaa sellasta. Meillä meni hyvin, kun Mies ei ollut paikalla. Ei kinattu ja raivottu siivoamisista ja nukkumaan menemisestä, tosen kiusaamiseen puutuin heti, ei ollut ongelmia mistään. Ne tehtiin, koska ne piti tehdä, ninkuin lasten kuuluukin. Olen monesti miettinyt esim. tuota aikaa, kun muutimme yhteen ja yhtäkkiä olinkin yksin lastemme kanssa, että miten hyvää aikaa se loppujen lopuksi oli. Miestä lukuunottamatta meillä oli kaikki hyvin. Miehellä oli oma elämä netissä, meillä kotona, päällisin puolin oltiin tyytyväisiä. Päällisin puolin vain. Seksiähän meillä ei enää tuolloin ollut, koska Mies keskitti sen nettipanoihinsa. Silloin vielä ehdottelin eri asioita mutta muutaman "ei kiinnosta" -lauseen jälkeen, lopetin. Niitä samoja juttuja se istten netissä virtuaalisesti teki, korvasi sillä kaiken. En mä päässyt niinä iltoina itse minnekään, koska ipanat oli pieniä ja toiseksi näitä kahta sisarusta ei olis voinut jättää hetkeksikään yksin, ovat aivan hirveitä toisilleen, huutamista ja kiusaamista ja vinkumista. Mä sanoinSitäkin olen miettinyt, että jos Mies olisi jatkanut meidän (mun mielestä) hyvää seksielämää, miten toisin asiat olisivatkaan olleet. Mutta Mies kuuluu siihen addiktien lohkoon, jotka eivät pystyneet jatkamaan live-elämää normaalisti.
 
Syy, miksi kirjoitan vain Miehen lapsista enkä omistani on yksinkertainen: meillä ei ole ollut ongelmia mun lasten kanssa. Heitä on koskenut normaalit kasvatussäännöt, ovat normaaleja ipanoita. Eivät koskaan ole olleet mun ja Miehen välissä. Tässä joitain viikkoja sitten sanoin ekan kerran Miehelle, kun kielsi mun  nuorimmaiselta jotain, että lopeta. Sekin oli vaan joku vittuunnuksen hetki, muuten en todellakana puutu toisten juttuihin. Mutta siinä se, että mä en ole ikinä saanut sanoa Miehen lapsille samoin. Jumalauta sentään sitä raivon määrää, jos niille olisin sillä lailla puhunut!
 
Tänään pitäisi siis kertoa lapsilleni erostamme. Elämäni vaikein asia ;( En tiedä, miten saan ne sanat suustani. En ole koskaan haukkunut Miestä lapsilleni enkä tule sitä tekemäänkään. En oikein ymmärtänyt, miksi Mies sellaista epäili. Hän on tärkeä ja läheinen mun lapsille, nuorimmaiseni oli todella pieni Miehen tullessa elämäämme. Mies on ollut niille parasta oman isänsä jälkeen. Ja asuvathan Mies ja nämä yhdessä. Alusta asti Mies on ollut tosi ihana mun lapsia kohtaan, niin luonnollinen ja tykännyt niistä. Olen sanonutkin,e ttei se koskaan ollut omiensa kanssa sellainen mutat en mä sit ihmettele niiden lasten käyttäytymisen takia. Sitten tämä Miehen ja yhden lapseni yhteinen harrastus, sehän loppuu nyt lapseltani. Sitä suren yhtä paljon kuin eroamme. Miestä on luultu paljon tän lapsen isäksi, osa ei ole uskonut ettei ole, kun olen sanonut. Mies on ollut lasteni elämässä mukana niin paljon, että suuri aukko tulee niillekin elämään.
 
Miksei asioista voi puhua? Miksei niitä voi selvittää jo ennen kuin ongelmia tulee tai heti, kun ongelmia ilmenee? Miksi se piti mennä näin,e ttä vuosikausien paskat päättyy kuin seinään, eroon. Lakaistaan ongelmat pois näkyvistä ja aloitetaan uusi suhde. Pelkään kyllä, että Mies ei pääse ongelmiaan pakoon toiseen suhteeseen. Kyllä ne ongelmat siellä on ja pysyy, jos niitä ei käsitellä pois. Odottavat vaan seuraavaa tilaisuutta purkautua. Olisipa Mies halunnut parantaa tätä, puhua :( Mun päähän ei mahdu sekään,e ttä jos ollaan yhdessä, miksi se puhuminen lopulta nousee hirmu esteeksi. Jos pystyään jakamaan arkipäivän asiat puhuen, miksei niitä vaikeitakin asioita. Ja kun tässäkin tapauksessa sillä puhumisellä olisi ollut lähelle 100% mahdollisuus ties mihin.
 
Miehen mielestä meillä on mennyt parempaan suuntaan koko ajan. Hän on yrittänyt. Sain vastauksen tuohon! Hän on ollut raivoamatta, ei ole ollut kärttyinen, on ollut iloinen ja ei ole mennyt nettiin. Mä vaan näen kuulemma kaiken paskan putken läpi, oman surkeuteni ja pahan olon, etten kykene näkemään muuta. Totta, Mies ei ole raivonnut eikä kärttyillyt mutta en mä ole tajunnut sen olevan sitä yrittämistä meidän suhteen pelastamiseksi. Enkä vielä nyt miettimisenkään jälkeen, ole ymmärtänyt että yrittää niin. Jos ei ole mennyt nettiin, se on todella hyvä asia! Mutta kuten sille sanoinkin, enhän mä sitä näe enköä huomaa, koska ei puhu. Se on musta ristiriitaista, että tämän hetken tilanteessa sanoo olleensa netissä viimeksi touko-kesäkuussa, pystyy lopettaa koska vaan, ei tarvitse apua mutta silti se kovasti yrittää olla menemättä nettiin. Omasta mielestään käytöksensä on muuttunut paljonkin, mutta tosiaan kun mä ryven omassa surkeudessani, mä en edes halua nähdä sitä. Seksiä ja läheisyyttä ei ole, eli oletan ne haettavan ne jostain muualta. Tai sitten mä tosiaan olen saanut hävitettyä Mieheltä kaiken seksuualisuuden. Seksiä ei kuulemma ole siksi, kun mä en tee enää aloitteita. Koska aloite on Miehen varassa, seksiä tulee olemaankin epäsäännöllisesti. Siihen kuten läheisyyteen vaikuttaa tunnetilat. Toisaalla puhuimmekin siitä, miten jotkut (=minä) tarvitsisivat hädän ja pahan olon hetkellä sitä läheisyyttä saadaksmme siitä sen parantavan voiman, kun taas toiset (=Mies) vetäytyvät ja ottavat puolisoon entisestään etäisyyttä. Mä sairastun entisestään, kun mun lähellä ei haluta olla eikä mun kanssa seksi kiiinnosta. Seksittömyyteen olen saanut kymmeniä erilaisia selityksiä aikojen kuluessa. Olen saanut joskus kuulla oikeankin syyn, eli siirsi seksielämänsä nettiin, samalla hävitti sit munkin oman. Mä haluan edelleen Miestä ja kanssaan mulla on ollut paras seksielämä, löytyi se toinen puoli jota ei uskonut olevankaan. Oli vaan se iso ja hallitseva salattu puoli, joka vei hyvän Miehen mennessään. En ymmärrä, kun Mies itsekin snaoi että "netti on nähty", niin miksi sitten näin. Eikös silloin olisi ollut valmis puhumaan aiheesta ja alkaa rakentaa tätä suhdetta? Just tänään sanoi, että ei tää hetkessä rakennu, sitähän mä aina olen sanonut, että vie pitkään, vuosia, miksi mä nyt suinpäin olen tätä lopettamassa. Juu, totta mutta ensin pitäisi aloittaa se rakentaminen ennen kuin vois edes odottaa tuloksia? Mun mielestä sitä ei ole aloitettu. Jos Mies mielessään miettii ja käy taistelua ja mä käyn terapeutille purkamassa päätäni, en katso sen olevan sitä yhteisen parisuhteen rakentamista. Kahden viikon välein puhutaan ja väliaikana ei mitään-ei, ei se niin toimi. Jos alettais oikeesti rakentaa suhdetta kuntoon, siihen tarvittaisiin paljon: puhumista _päivittäin, läheisyyttä eikä vain Miehen ehdoilla koska mäkin olen tässä suhteessa, luottamusta mutta miten sitä saadaan kun toinen ei ole valmis antamaan itsestään yhtään mitään ei sanoin ei teoin, rehellisyyttä mutta miten sitäkään saadaan kun toinen ei halua olla rehellinen, salailut pois mutta miten sekään onnistuu ilman että kerrotaan ne vaikeatkin asiat ja ehkä tehdyt virheet sekä netissä että livenä, seksiä mutta vaikea sitäkään on harrastaa jos toinen ei halua eikä koe sitä yhtä tärkeäksi kuin itse. Ylipäätään, jos aletaan rakentaa suhdetta uudelleen, siihen tarvitaan molempien panostusta (tästä Mies on samaa mieltä) täysillä väheksymättä ja mitään peittelemättä tai sanomatta jättämättä. Itse olen noihin ollut valmis. Ja tunnistan ja tiedostan kyllä omat virheeni ja olen ollut valmis luopumaan niistä pois mutta se ei onnistu, jos toinen vaan haukkuu ja syyttää. Etenkin jos mua syytetään esim. mun pettämisestä. Tiedän,e ttä syy on jollain tasolla mun mutta sdiinä vaiheessa, kun se muuttui Miehellä sairaudeksi, mä en enää pytynyt tekeen asialle mitään.
 
Tämä blogi tulee hiljenemään. Aloitan varmaan uuden uudessa elämäntilanteessa, jos sinne asti kestän, koska tarvitsen purkautumiskeinon. Saan jatkuvasti Mieheltä kuulla tänne tulleista kommenteista (joita ei edes silleen paljon tule, enemmän tulee suoraan sähköpostiin), miten ne mielistelevät mua ja miten myötätuntoa aina tarjotaan ja kukaan ei tajua, miten mussa on syytä, Mies syyllistyy siitä, kun häntä syytetään eikä nähdä mun pahoja tekoja. Mietin jo jossain vaiheessa salasana suojausta tälle mutta en kokenut sitä hyväksi. Musta on erittäin ok, että Mies on lukenut näitä, näin on tiennyt koko ajan mitä mä ajattelen ja tunnen. Olispa vaan käyttänyt mustaa-valkoisella hyödyksi ja tarttunut aiheeseen puhumalla.
 
Meidän ero on mulle erittäin vaikea, ei pätkääkään helppo tai helpottava. Meidän ero on mulle yhtä kuin maailmanloppu, kaikesta huolimatta. Töitä en pysty jatkamaan, koska työni on todella vastuullista enkä pysty sitä jatkamaan tässä tilanteessa. Eli multa otetaan näin pois se iso juttu, josta olen saanut voimia. En osaa ajatellakaan, millaista on elämä ilman Miestä :( En haluaisi ajatellakaan sitä jonkun muun kanssa. Mitä jos törmään siihen jonkun kanssa rakastuneena, onnellisena? Jos en kestä edes ajatusta, miten kestän todellisuuden. Kun itse en pystynyt olemaan sitä, mitä Mies tarvitsee, itse en riittänyt sille missään muodossa, kun itse olin niin huono kaikinpuolin, en kestä että Miehen elämään tulee joku joka on kaikkea näitä ja enemmänkin. En. Oma haavoittuneisuus ja epäonnistuneisuus, ne ovat kova pala purtavaksi. Kyseessä on elämäni rakkaus, jota kohtaan tunteet ei vielä(kään) ole kuolleet :(  Liekö koskaan kuolevatkaan?
 

keskiviikko, 26. syyskuu 2012

Terapeutti -taivaan lahja

 
Kävin tänään puhumassa, onneks pääsee jonnekin edes, kun sitä ei asianomaisen kanssa saa tehdä. Niin hyvä tyyppi. 
 
Terapeutti teki niin osuvan yhteenvedon Miehestä, että huh. Mies kun sanoo, ettei ero ole hänellekään helppo mutta hän ei voi näyttää sitä, hän ei voi menettää kontrolliaan. On kuulemma miehiä, joille vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Puolisolleen. Syy tähän on yleensä joku vaika asia, esim. Miehellä pettäminen. He tuntevat syyllisyyttä, ehkä joskus ohimennen myöntävät sen mutta yleensä asiasta ei saa mainita. Kuten meillä, onhan Mies tunnustanut syyllistyneensä mm. pettämiseen. Mutta jos mä mainitsen asiasta, se on hänen syyllistämistään, haukkumistaan ja vittuilua. Tällöin Mies ei vaan kestä kuulla totuutta ja koska asia on käsittelemättä, hänelle "luonnollinen" tapa on syyllistää mut mun sanomisista. Kyse ei tarvitse olla tilanteesta, jossa mä olen sanonut "sä olet pettänyt", vaan ihan ohikiitävä hetki keskustelussa saa Miehen perääntymään ja silloin syytetään mua. Näin hän pitää kontrollia yllä itseään kohti. Hän on luonut salaisista teoistaan itselleen mielikuvan, vaikka onkin myöntänyt ne, näkee ja kokee hän ne edelleen hyväksyttävinä. Tottakai, eihän niitä ole käsitelty, kun Mies ei halua eikä hae apua! Selityksiä kaikille teoille löytyy aina, aina. Ja aina ne kääntyy niin, että teko (olis se siis mikä tahansa) on hyväksyttävää, muahan voi syyttää kaikesta. Mun ainainen esimerkki: jos sanon hyvää huomenta, se saattaa vituttaa, koska aamu ei ole hyvä. Huomenna sanon huomenta, se saattaa vituttaa, koska en sanonut hyvää huomenta. Aina joka teolle, isolle ja pienelle, löytyy selitys. Mutat jos mä mainitsen asiasta, mä haukun, mä vittuilen, mä syyllistän. Kyllä mä olen aiemminki ymmärtänyt, että Miehelläkin on raskasta elää kaksoiselämää, tai peräti kolmoiselämää (enhän mä loppujen lopuksi tiedä, mitä kaikkee sillä on meneillään ja keiden kanssa), tottakai on -onhan seuraukset näkyvillä ja Miehen käytös todella ailahtelevaa. Mutta asioille voisi tehdä jotain, jos haluaisi. Jos olisi halunnut, ei oltaisi tässä tilanteessa.
 
Mies viimeksi, kun puhuimme, piti monen minuutin tauon ja mä muulin, että se lopetti puhumisen. Aihe oli joku, johon ei vastausta yleensä ole saanut. Tästä tuli vääntöä, sillä Mies kuulemma mietti, ei lopettanut puhumista. Puhuin tästä terapeutille. Musta se, että alkaa niin pitkään miettimään, ei ole hyvä. Silloin suusta ei tule rehellinen mielipide tai sana. Miksi pitää sulatella ja punnita sanojaan? Jos jotain rakentavaa yritetään,  silloin pitäisi sanoa heti. Lisäksi näen Miehen miettivän, mitä voi sanoa, ettei sanoa liikaa tai paljasta vahingossa jotain. Miksi muuten sitä sanojen miettimistä? Tätä pohdimme pitkään, eli miten tuon tilanteen saisi molemmille tyydyttäväksi: mä haluan vastauksen heti, koska silloin se on oikea eikä jäsennelty, Mies haluu miettiä, että saa sanasa järjestyksen eikä vaan paljasta mitään liikaa. Aika eripuolilla ollaan. 
 
Meidän suhteen yksi paras asia ja meitä yhdistävä on ehdottomasti tuo kilpailuharrastus. Siellähän kaikki on aina "hyvin". Vastakkain on kaksi todella erilaista elämää -rento harrastus ja kireä arki. Ero on ku talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä jne. Jotenkin ne pitäisi saada lähemmäksi toisiaan. Mutta miten? Se on se ongelma, solmukohta. Jos solmu on tiukka, siihen tarvitaan ehkä toinenkin avaamaan se. Kuten meillä, puhumiseen tarvitaan kaksi, parisuhteen pelastamiseen tarvitaan kaksi. Ei riitä, että mä käyn terapeutin kanssa asioita läpi, puran mieltäni, kirjoitan blogia, puhun, jos vaan joku jaksaa kuunnella, mietin asioita illalla ja yöllä sängyssä ja kun tulee harvinainen hetki, että Mies puhuu, yritän sylkeä suusta kahden tai usemman viikon asiat kerrallaan. Ei kovin hedelmällistä parisuhteen kannalta, mun mielen kannalta kyllä. Siinä, kun harrastusmaailmassa voimme puhua pitkäänkin harrastuksesta tai siihen liittyvistä välineistä, voimme yhdessä miettiä niihin liittyviä juttuja, Mies jaksaa selittää moneen kertaan, kerta toisensa jälkeen samat asiat. Mutta arkielämässä, siinä ei voida puhua yhtään, Mies ei todellakaan jaksa selittää asiaa toiseen kertaan, ei jaksa perustella, ei kuunnella mua, ei etsiä ratkaisuja, ei hylätä huonoja vaihtoehtoja, ei ottaa opikseen vääristä valinnoista. Tästä olemme puhuneet terapiassa moneen kertaan. Mies harrastuksensa parissa kokee kai olevansa hyvä ja hyvällä maaperällä, poissa tästä arkielämä -maaperästä, joten siksi pystyy käsittelemään muakin siellä kuin ihmistä. Kotona, tai töissä, hän on maaperällä, joka on ongelmallinen, joten siellä on parasta olla käsittelemättä asiaa ollenkaan. Mieskään ei ole enää niin varma itsestään kuin tuolla harrastumaailmassa.
 
Mä olen taas kipeä, kovassa flunssassa. Viime vuodet on ollut tätä, ennen näitä vuosia en ollut koskaan sairaana. Toki olen tiennyt näiden kaikkien kipuilen johtuvan täsä elämästä, olen lukenut tutkimuksiakin aiheesta. Elimistö puolustautuu. Elimistö ei kykene kantamaan kaikkea pahaa ja pukkaa sit sitä ns. paskaa ulos milloin milläkin oireella. Mä olen tunneihminen ja koska joudun, olen joutunut nythän se on muuttumassa koko ajan, sisälläni, sairastuminen on kropan luonnollinen reaktio. Koska koskaan ei ole sitä tasaisempaa oloa, ei kroppakaan pysty paranemaan.  Kun saisi puhdistaa kroppaa esim. puhumalla, ei sen tarvitsisi eri oireilla purkautua. 
 
Silti. Terapeutti sanoi jälleen, että mun puheiden ja analysointien perusteella, meidän suhteessa on paljon hyvää. Sanon sen sekä suoraan että paljon rivien välistä. Mikä mua muuten tässä olisi pitännyt näin kauan? Yksi iso syy on tuo harrastus. Kun eroamme, poikani harrastus loppuu siihen. Voinko tehdä sen hänelle? Onko mun paha olo kuitenkaan sen arvoinen? En tiiä, en todellakaan tiiä. Jotenkin asunto, huonosta talosta tuntuu kaikista huonoimmalta vaitoehdolta. Mutta eipä Mieskään yritä, ei yhtään, mitään ei näy päällepäin, mitään ei suusta kuulu, mistään ei hae apua. Ja jos puhutaan tavaroiden jakaamisesta, eipä sitä yrittämistä taida olla enää siellä omassa mielessäkään.
 
Se ON kuluttavaa, kun puhetta on kahden viikon välein ja sitten täys hiljaisuus. Se on varsinkin mulle rankkaa, kun haluisin puhuu säännöllisesti. Miehen lääkäri jo aikoja sitten ehdotti, määräsi, meille 5 minuuttia puhetta per päivä. Ei tarvii varmaan sanookaan, että eipä ole toteutunut. Kertaakaan. Kroppa, jos ei mielikään, ei kestä tuollaista puheen vuoristorataa. Sama juttu seksissä, melkeinpä parempi olla ilman kun yhtäkkiä saada myrskyn lailla sitä osakseen ja sitten ei mitään. Molemmissa tasaisuus, säännöllisyys, olisi ihanne tilanne. Tässä nykytilanteessa hajoo pää. Ja se ei ole hyvä. Kun sitä puhetta olisia nyt joka päivä ja säännöllisesti, en usko mitään muuta kuin että se helpottuisi Miehelle kerta kerralta. Asiat purkaantuisivat. Mutta tässä pitäisi tietty olla tilanteessa, että oltaisiin rehellisiä ja puhtaalla sydämellä liikkeellä. Sitähän Mies ei ole :(
 
Lopuksi vielä kysyi, miltä musta tämä ahdistava elämäntilanne tuntuu. Epätoivoiselta. Pettyneeltä. Ahdistavalta. Surulliselta. Hirvittävältä. Kauhealta. Epäluuloiselta. Kamalalta. Ikävältä. Hyväksikäytetyltä. Alistetulta. Huonolta. Epäonnistuneelta. Lopulliselta.
 
Mies oli eilen lukenut mun tekstit tänne. Tuli sänkyyn ja alkoi puhumaan rahasta. Tästä eteenpäin kuulemma, voimme jakaa kustannuksia, etten koe maksavani kaikkea. Myös tämän eilen mainitsevani luottokortin. Juu, ei käy mulle enää. Olen ehdottanut sitä aiemmin, ei ole käynyt koskaan aiemmin, ei olla edes keskusteltu asiasta. Olen ehdottanut, että maksaisin lainan ja Mies muut laskut. Ei ole käynyt, tää on kuulemma ollut hyvä. Tottakai, Miehen kannalta, kun lainan määrä on pienempi kun muut laskut. Mutta eilen siis puhuimme rahasta ja menoista. Ekaa kertaa. Kunnolla, puhumalla. Ohhoh. Ja puhuimme ihan kuin ihmiset, ohhoh sillekin. Tekstissähän oli toki muutakin pohdintaa mutta niistä ei sanottu sanakaan. Kun ei odota mitään, ei pety -en siis odottanutkaan, että niihin olisi palattu. Argh, miksi se on niin vaikea puhua ja miettiä omaa käytöstään?? 
 

tiistai, 25. syyskuu 2012

Puhumattomuudesta

 
Mä olen ennen Miestä ollut näemmä aika naaivi, kun olen ihmetellyt, miksi puolisot riitelee rahasta. Yhteisiähän ne ovat, jos samaa taloutta eletään miksi samalla puolella elävien pitää riidellä yhteisestä asiasta? No, Miehen kanssa eläessäni olen tajunnut tuonkin. Ikävä kyllä, senkin. Esimerkki edellispäivältä. Meillä on yhteinen luottokortti -no ok, Mies muistutti, että ehei, mulla on sen rinnakkaiskortti. Aikanaan ei käynyt, että oltais otettu se molempien nimiin eikä kuulemma kannattanut erikseen ottaa. Tästä on aiheutunut ongelmia, koska mä en pysty esim. ottamaan maksuvapaata kuukautta, en pysty muuttamaan eräpäivää jne. Mies ei noita ole suostunut tekemään. No, nyt tuli taas lasku ja kas, Mies oli nostanut sieltä 1000euroa kolmen päivän aikana ja maksanut lähes 400euron laivamatkan. Mä siis maksan tuon laskun, aina! Mulle ei tälläkään kerrottu, että korttia on käytetty. Eikä edelliskerralla, kun äitilleen ostettiin kortilla uusi liesi. Eikä kun osti sillä firmalleen tavaraa 800eurolla. Tai nosti itselleen 300euroa. Tai. Tai. Koskaan ei oo mainittu mitään, aina olen laskusta vasta huomannut. Tälläkin kertaa mulle sanottiin, että hän maksaa sen kyllä, älä vaahtoo. Totta, tälla kertaa hän maksaa sen! Mun rahahanat meni kiinni sen kortin maksamisen osalta. Naps. Olen jo sanonutkin, että ero kun tulee, mä en tuota maksa, koska Mies ei ole suonut mulle yhtään helpotusta maksuihin esim. maksuvapaan kuukauden muodossa, kesällä sitä olisi todella tarvittu, kun ollaan reissattu paljon. Pitäkööän omassa nimissään olevan korttinsa.
 
Sama puhummattomuus liittyy muihinkin raha-asioihin. Aikanaan sain yhtäkkiä varoittamatta pankista ilmoitusta, että laina on maksamatta. Kerran ilmoitettiin ihan arkipuhe tyyliin, että auto myydään. Selvä, se myytiin. 
 
Mä laitan tämänkin Miehen puhumattomuuden salailun piikkiin. Se ei raukka osaa puhua vaikeista asioista :( Eikä kai haluakaan. Luulee, että kaikesta selviää salailemalla ja valehtelemalla, kaikessa aina selitys mukana. Kun se selitys on ilmoille heitetty, homma hoidossa ja unohdettu. Eipä ole tuostakaaan sanaakaan sanonut. No, ihan sama, sillä mä olen pessyt käteni tuosta luottokortista. Silti surettaa, koska pohjimmiltana pidän tuota tyyppiä hyvänä ihmisenä. Sitä ei ole mutta voisi olla.
 
Mua säälittää tuo ihminen. Se on kussut kaikki asiansa aika huolella. Raha-asioissa joutuu todella liriin, kun alkaa yksin maksella. Nyt on saanut huolella olla, kun mä olen maksanut kaikki laskut, lainaa lukuunottamatta. Mies ei osaa hoitaa raha-asioitaan :( Eikä näköjään muitakaan, on aikas solmussa.
 
Sitäkin mietin, että mikähän sen suurin ongelma oikeesti on? Mitä sillä on meneillään? Itsehän saa tietty valita hakeeko apua ja käykö vertaistukiryhmässä addiktiostaan. Kerran kävi, nyt taas ei mennyt. Mitään syytä ei ole, ei vaan halua. Kai, eihän tuo mitään puhu. Pari viikkoo sitten oli valmis käymään siellä "meidän takia", se oli mulle ehtona. Kerran siis kävi, nyt makaa sohvalla. Et se siitä(kin) yrittämisestä. Olisin vaan toivonut ihan itsensä takia, että kävisi siellä, meillähän ei mahdollisuutta enää ole kun ei toinen halua. Olen vaan miettinyt, että onko se sittenkään Miehen isoin ongelma. Varsinkaan, kun ei koe sitä ongelmana ollenkaan. No, mistäs voin tietää, kun ei täällä PUHUTA asioista. On vain epäilyksiä ja asioita mitä kuulee muilta ihmisiltä.
 
Voisi sanoa maagiset sanat, että voi vittu kun vituttaa. Asuntoa ei näy ei kuulu ja ahdistus täällä lisääntyy. Eilen sänkyyn tulttuaan Mies kysyi, etät miks mä itken, miks nyt on niin paha olo. Vastasin, että miks nyt...oliko aiemmin sitten hyvä olo. "Eiks eilen ollut, ainakin suurimmaks osaks". Tyypilinen kuvio, joka TIESIN tulevan just eilen illalla. Hetken kun olen iloinen, kaikki paska on sitä myöten unohdettu, niitä ei ole, luullaan että mä olen unohtanut ja siitä kaikki jatkuu hyvänä etenepäin, jeee. Ikävä kyllä ei vaan toimi niin. Siitä, kun Mies lupasi yrittää oikeasti ja niin, että mä huomaan sen koko aika, on puhuttu se vkl, sitten kahteen viikkoon ei sanaakaan mistään, sitten päivä pari puhetta mun romahduksen jälkeen, sitten tuo ihmetys, että  mikäs nyt on. Huomenna ois terapia, mutta jouduin peruun sen, koska ei vittu vie ole rahaa. Onneks pääsen kuitenkin käymään siellä. Olis todella tarvetta.
 
Mä en oikein tajua Miestä, enkä muitakaan samoin toimijoita (niitä muuten on!), mitä sillä salailulla ja puhumattomuudella voittaa. Siis ainahan voi elämäänsä viettää yksin ja panna ketä haluu ja kusettaa ketä haluu, silloin ei tarvitsisi salailla. Tästä on puhuttu Miehen kanssa ja on myöntänyt mun olevan oikeassa suhteensa. Hän on kaikissa suhteissaan valehdellut ja salaillut tekojaan. Mullekin sanonut asiasta ekaa kertaa puhuttaessa, että valehtelu on totuutta parempi, monesti on parempi valehdella kuin kertoa totuus. Mä en aivan näe asiaa noin! Tässä nykyhetkessä näemme tuloksen -onko se kannattanut? Jos Mies haluu tätä eroa, sittenhän se on kannattanut. Ei muuta ku seuraavaa uhria käsiin ja sama homma alusta. Saako Mies siitä tosiaan sen mitä elämältä haluu? Jotenkin mä en usko, jokin siinä tökkii. Voiko tuollaista elämää viettämällä olla onnellinen? En usko. No, mun kanssa Mies ei ole onnellinen ja pikkuhiljaa olen alkanut kallistua sille kannalle, että onkohan se kenenkään kanssa. En siis todella tarkoita enkä ajattele, että jos ei mun kanssa, ei kenenkään, vaan sitä että tuo viettämänsä elämä on yhtä lailla itsensä huijaamista kuin sen toisen. Ja kuluttavaa, sen on Mies itsekin myöntänyt. Netissä salailua. Livenä salailua. Valehtelemista. Salailua. Kieroilua. Seittelyä. 
 
Surettaa. Omasta puolesta. Miehen puolesta.