Päiväkirjamerkintöjen siirtäminen tänne blogin jatkuu...

Mies sanoi tulevansa kotiin puoli viideltä, eli käy tekemässä yhden työmaan, käy apteekissa ja tulee sitten. No, epäilin mutta halusin uskoa. Mies ei kuulostanut siltä, että valehtelee. Viideltä soi puhelin... Mies ... en vastannut. Olen niin moneen kertaan kuullut samat selitykset "käyn vielä duunissa tekemässä sitä ja tätä" tai niitä utopistisia selityksiä "käyn nostamassa pudonneen paperinpalan lattialta pöydälle" ..näissähän on aina vierähtänyt tunti pari ja käyttäytyminen kotiin tullessa on ollut mitä on. Nyt viikonlopun jälkeen en todellakaan halunnut kuulla mitään samanlaisia.  En pystynyt kuulla. Olin jo melkein vajonnut lattialle epätoivoisena, kun puoli viiden jälkeen aloin kelailla tilannetta.

Mies tuli lähempänä puolta kuutta. Jos selitys oli totta, että hommaa oli enemmän kuin piti ja että työvälineet ei olleet sitä mitä piti olla, miksei laittanut viestiä heti, kun tiesi. Tai soittanut jo neljältä. Kyllä mä oisin Miehen äänestä kuullut, puhuuko totta.

En mä ala vahtimaan häntä nyt, en mä lähde siihen. Mutta jos nyt yrittää muuttaa elämänsä suunnan niin tuollaiset ilmoittamiset täytyy ottaa kuvioihin mukaan. Miehellä on aina kellonajat heittäneet varsinkin iltaisin ja yksin töissä ollessaan. Jos nyt pitää yrittää tukea sitä ja elää elämää tässä ja nyt, puitteista huolimatta, mä en voi kokea noita samoja tunteita jatkuvasti. Kun ei tullut aikaan jolloin lupasi ja mitään ei kuulunut, tottakai näin mielikuvan siitä istumassa tietokoneellaan naputtamassa. Jos joudun jo pari päivää Miehen lupauksesta lopettaa nettiseksin, vaipumaan syvään epätoivoon, mitä tästä voi tulla? Miten tää voi jatkua? Miten mä jaksan tämän? Töissään ei aina ole niin kiirettä kuin tällä viikolla, miten jaksan ne hetket. Miten Mies jaksaa taistella? Kyllähän se on hetket koneella kirjoittamiseen löytänyt kiireimpinäkin aikoina mutta mitä tekee sitten, kun on rauhallisempaa ja siinä koneella olisi aikaa naputella enemmänkin ja tehdä muutakin. Näihin ei ole vastausta.

Sanoin Miehellekin, että mä tulen jatkossakin olemaan välillä iloinen, välillä en. Näinhän se on tähänkin asti ollut. Mutta yhden kahden päivän tai yhden hetken iloisuus, ei tarkoita sitä, että kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu. Onnen hetkiä tulee jatkossakin olemaan ihan niinkuin tähänkin asti ja ne on asillä hetkellä aitoja onnenhetkiä Siltikään, niiden aikanakaan en ole unohtanut. Mielestä ei poistu menneisyys, ei menneet viikot, ei menneet vuodet, ei mikään. Siellä ne muistot pysyvät kuolemaan asti. Ei ne unohdu, vaan sieltä ne vaikuttavat. Vaikka tämä elämä lähtisi tästä sujumaan, ikinä en voi unohtaa. En voi luottaa. Arvet on liian isot ja liian rosoiset. Kipua ja kärsimystä on ollut liikaa. Teot mua kohtaan on liian isot, paskamaiset. Lisäksi niitä on liian paljon ja ne on menneet liian pitkälle. Sellaisten tekojen, Miehen kaksoiselämän takia, emme voi ikinä aloittaa puhtaalta pöydältä. Ikävä kyllä :(