kysyi Mies. Tein jonkinlaisen viimeisen epätoivoisen yrityksen ja laitoin sille aiemmin tekstarii, että voisko tulevaa vkl pyhittää puhumiselle. Ehdotin, että Mies voisi pe-illan raivota ja huutaa mulle kaikki mitä haluu ja mihin tuntee, et sillä on tarvetta, mä kuuntelen. Jos siitä sitten pystyis jatkaa puhumalla, ois kaks päivää aikaa ku ollaan kahden, ehkä su-iltana ois joku pienen pieni asia selvinnyt. Epätoivoisen viimeinen yritys (viestiä kirjoitin varmaan tunnin, poistin, kirjoitin, poistin, kirjoitin ja sitten äkkiä lähetin). Johtui siitä, että mulle tuli viestii, että eräs kaksio olisi vapaana, saisi mennä katsomaan ja muuttaakin suurinpiirtein saman tien.
 
Pe-iltana se sit sanoi nuo otsikon sanat. No, ei mulla ole aihetta raivoomiseen, joten vähän ihmettelen moista ehdotusta. En mä usko raivoomiseen, ei se ole mikään selviytymiskeino tai paremman mielen tuottaja. Mutta Mies itse sanoi, että eikö mulla ois aihetta siihen. Hmm... Tähän asti kieltänyt täysin mun mielipahan, ihan kuulemma itse hankkimaani.
 
Ihmeitä siis tapahtuu, puhuttiin monta tuntia, puhuttiin seuraavanakin päivänä ja eilen illallakin pari sanaa.
 
Sain vihdoin ties miten monta kuukautta ja varsinkin viikkoja kysymääni kysymykseen vastauksen. Eli kun Mies sanoo/karjuu/kirjoittaa, että hän yrittää kovasti meidän puolesta mutta  mä vaan en näe/en halua nähdä sitä. Olen joka kerta pyytänyt kertomaan, että mistä mä sen huomaisin, mitä hän tekee. Vastausta ei ole tullut koskaan. Eilen sen sain :-O Ensin kyllä pitkää mietintää ja pohtimista, mitä sanois. Lopulta, että se on hänen ajatustyötään, hän yrittää pysyä poissa netistä. Ajatustyötä?? Että se mun olisi pitänyt huomata. Taas tyhmyyteni tulee ilmi, kun  en ole tuota huomannut, en ole osannut lukee niitä ajatuksia. Kyllä se ihan aidosti tuntui ihmettelevän, miten sitä ei ole huomannut käytöksestään. Mä olen nänhyt/kuullut/tuntenut puhumattomuutta, raivoa, haukkumista, inhoa, aliarvioimista, halveksuntaa, läheisyyden puutetta, seksin puutetta ...tuntenut olevani kuin ilmaa, muuta en ole huomannut. Taas tyhmyyteni tulee ilmi, kun en ole noista osannut päätellä sitä kovaa yrittämistä. No, nyt lupasi yrittää käytöksellään alkaa viestittää miten yrittää. Pessimisti ei pety, sanotaan, joten sillä mennään.
 
Viime kertainen raivo johtui siitä, kun oli lukenut mun viimeisen päivityksen tänne. Sen, jossa kirjoitin että pelkään Miehen raivoa. Olen sen kyllä sanonut usein hänellekin. Häntä oli alkanut  vituttaa todella paljon. Ylipäätään vitutti mun kirjoittelu ja sitten kommentit siihen ja muihin teksteihin, joissa ollaan "niin helevetin myötätuntoisia sua kohtaan niinkun sussa ei olisi vikaa ollenkaan, ei vaan kaikki on muka mun syytä". Tuosta jumalatonta raivoo päivällä ja tuo tunnustus illalla. Yksi vitutuksen syy on se, miten totta mun kirjoitukset on. Lukiessaan niitä, on siis kolahtanut. Oisko tuostakin voinut puhua joskus? Miuten paljon helpompaa sekin olisi ollut, kun olisi ottanut isteään niskasta kiinni heti lukemisen jälkeen ja puhunut. 
 
Jo aikas alkupuolella keskustelua, Mies lausui ne traagiset sanat "kyllä mä voin sen lopettaa koska haluan". Tuo on  lause, jota ei välttämättä olis halunnut kuulla koskaan. Koska ei ole lopettanut, ei ole siis halunnut? Mä tulkitsen sen noin. Seksiaddikti, kuten Mieskin, tulkitsee sen niin, että hän voi lopettaa sen vaikka heti, ei ole ongelma, kerran vielä käyn jne. Selittelyä itselleen ja oman riippuvuusongelman pakoilua. Eihän niillä kellään mitään ongelmaa ole. Ei ainakaan niin kauaa kuin kaiken pystyy tekemään salassa eikä kukaan tiedä. Miksi seksiaddikteista on sitten tullut nykyajan vitsaus, ongelmaa, sairautta, ollaan jo tutkittu ja verrataan yleisesti ja virallisesti alkoholismiin. Jos se ei olisi niin  laajasti ongelma, ei sitä noteerattais mitenkään. Sanoin Miehellekin taas, että tajuuhan se,e ttä siellä ruudun toisella puolella lähes 100%:sti on toinen addikti, toinen sairas, joka on tyyppinä samanlainen kuin Mies. Jotenkin se ei tunnu sitä tajuavan. Kysyinkin, miten sitä jaksaa kerta toisensa jälkeen uskoa törmänneensä siihen  maailman parhaaseen lohduttajaan ja nettiseksin antajaan. Uskomaton tuuri kyllä. Kaikilla. Ei se kuulemma niin mene, ei sitä nin ajattele. Se on epätodellista elämää, epätodellista kirjoittelua ja fantasiointia, epätodellisten ihmisten kanssa. Uskotaan kaikki mitä ne muut epätodelliset kirjoittaa todeksi. Voi jumalauta oikeesti, miten voi joku noin epätodellinen elämä ottaa vallan ja pilata todellisen elämän? Eikö jossain vaiheess apitäisi ne omatkin hälytyskellot soida ja tehdä asialle jotain?
 
Mies kysyi, että epäilenkö mä sitä koko ajan. No, en kokoa ajan, en sillä hetkelläkään, kun oli mun vieressä. Mutta käytöksensä kieltämättä kertoo joko pettämisestä tai sitten jostain muusta. Koska ei puhu, en voi tietää. Seksitön elämä kertoo myös paljon. Toisaalta Miehen käytös ei ole ollut samanlaista kuin aiemmin pettäessään mutta onhan se voinut opetella erilaista käyttäytymistä. Mistäs mä tiedän. Mies ei kuulemma ole pettänyt mua pitkään aikaan ja sitä vituttaa sekin, kun epäillään vaikkei petä. No haloo, olisko itsessään syytä?? Luottamusta ei ole, joten... Kertoi ensin että on viimeks ollut netissä (vittu, antaisin vaikka mitä että saisin tietää,  kenen kanssa!) kesällä reilu pari kuukautta sitten, kesäkuussa. Syynä se, kun riideltiin koko ajan. Tähän sanoin heti, että valehtelu ei nyt auta, kesäkuussa ei edes riidelty, koska oltiin kotona vaan muutama päivä. Joo. Eli toukokuussa on siis viettänyt aikaansa netissä viimeks. Jos on totta, osaisin melkein sanoa päivän koska ainakin on nettiseksi elämäänsä kuulunut. Oli tuo sit viimeinen tai ei, silloin on varmasti netissä ollut. Oli kuulemma mennyt nettiin jonkun meidän riidan jälkeen. Tehnyt hommat ja lähtenyt kotiin. Kotona sitten repsi, en kerennyt edes sanoo mitään, kun tää avasi sanaisen arkkunsa. Kertoi, että noin siinä kävi :( Jotenkin en tajua tuota yhtälöä. Olemme riidelleet Miehen pettämisestä ja mun epäilyistä. Kieltää kaiken ja suuttuu, koska epäilen. Meneepä siitä sitten nettiin hakemaan lohtua ja vetää käteensä jonkun toisen addiktin kanssa. Lähtee kotiin ja jo kotimatkalla iskee morkkis, jonka purkaa muhun. Miten tilanne siis parani tuolla nettisessiolla? Ei mitenkään muuta kun huonompaan suuntaan. Kannatti siis. Ja miten mä epäilin turhaan, kun seuraavassa hetkessä jo oli housut auki. Sen jälkeen ei kuulemma ole käynytkään netissä siinä mielessä. Sanoin, että en todella ala miettimään, onko totta vai ei, en ala luottamaan, en edes yritä. Ymmärsi sen. On sitten ollut loukkaantunut, kun olen kuitenkin epäillyt. Voi jeesus sentään, kun pääsisi tuollaisen riippuvuudesta kärsivän henkilön pään sisälle! Mitä siellä oikeesti tapahtuu, miten ne ajattelee? Vähän Mies kyllä puheli taas itseään pussiin. Sen iltaisin töissä oleminen on ongelma eikä yhtään syytä. Paljon on herra käteensä vedellyt yömyöhään ja mulle on valehdellut tehneensä töitä. Ikinä en voi enää usko noita ilta- ja yötöitä. Viimeisen puolentoista vuoden aikana niitä ei juurikaan ole ollut, joten siitäkin voi vetää suoraan 10-0 johtopäätöksen, miten paljon niitä iltatöitä menneiden vuosien aikana oikeesti olikaan.
 
Mies kertoi, että hän kärsii päivittäin pettämisestään ja siitä, kun näkee miten se on vaikuttanut muhun ja meidän elämään. Miten kaikki on päin vittua, niinkuin Mies asian ilmaisi. Jos en olisi jo niin kovassa vedessa keitetty ja monet pettymykset vastaanottanut, olisin noiden sanojen jälkeen antanut varmaan kaiken anteeksi. Nyt en anna mutta kyllähän ne jumalattoman hyvälle tuntui. En edes kiellä sitä, että olen hyvilläni Miehen kärsimyksistä. Olen ja siinähän Mies saa rangaistuksensa teoistaan omantuntonsa kautta. En todella toiv o kenellekään kärsimyksiä mutta joskus ne on paikallaan, kuten nyt Miehen kohdalla, että tajuaa mitä on tehnyt ja mitä on saanut aikaan. Kantapään kautta oppimista.  Raivonsa ja vitutuksensa ovat johtuneet myös tuosta kärsimyksestään ja huonosta omasta tunnosta tekojensa takia. On kuin pikkulapsi, jos on huono olo, kiukkuaa eikä osaa sanoa sitä :( Tai ei tahdo taitaa tässä tapauksessa olla oikeampi syy.
 
Mieshän ilmoitti mulle viikolla, ettei lähdetä eräälle reissulle. Syy olen mä, ei muuta selitystä. Nyt sain kuulla siitäkin. En ollut kuitenkaan syy tuohon perumiseen. Oli ollut niin vihainen lukiessaan mun viime päivitystä, vihainen itselleen omista teoistaan, että päätti olla lähtemättä tuolle kauan haaveilemalleen reissulle. Päätti siis rangaista itseään niin, koska ei ole pysynyt netistä poissa, vaikka on luvannut. Olinpas muuten yllättynyt :-O Ikinä en olisi voinut kuvitellakaan tuollaista, en ikinä parhaimmissa unelmissanikaan. Teen tuosta johtopäätöksen, että siellä päässä on kuitenkin liikkunut tai liikahtanut jotain? 
 
Se on niin ristiriitaista, niin kornia, miten Mies sanoo meidän riitelyiden ajavan sen nettiin. Me riidellään tasan kolmesta asiasta: pettämisestään, exästään ja lapsistaan. Noista kahdesta viimeisestäkin aika vähän, koska en jaksa enkä saakaan sanoa niistä juuri mitään. Riitelemme nettipettämisestään ja tämä menee sitä riidasta saatua vitutusta purkamaan nettiin. Olen selkeästi terve tuolta osin, koska en voi tajuta tuota. Kun vedot on ohi, tämä riitelee mun kanssa pettämisestään ja siitä, kun en luota häneen ja epäilen turhaan.  Jotenkin erittäin ei-yhteensopiva yhtälö. Muista asioista ns. tavallisista asioista me ei edes riidellä, ei olla riidelty koskaan. Mä en ole ihminen, joka jaksasi käyttää energiaa leivänmuruista riitelyyn.
 
Läheisyyden puutteesta Mies sanoo kärsivänsä itsekin. On kuulemma mun kanssa saanut ennen paljon läheisyyttä pyytämättä. Joskus suutuspäissään heittänyt senkin, ettei koskaan. Nyt hänelle on esim. halaamisen kynnys noussut tosi korkeaksi, koska on aina vihainen ja vittuuntunut. Vaikka ei olisi suoraan mulle vihainen niin meidän riitelyt edesauttaa sitä, ettei "uskalla" enää halatakaan. On sit valinnan "raivotako vai halatako" välillä päätynyt siihen raivoamiseen. Sekoittaako tuollainen raivoominen addiktin pään todella, koska mä en ymmärrä  noita valintoja? Mies ei ole koskaan ollut tuollainen kuin viime aikoina on ollut. Onhan se luonteeltaan kaikentietävä ja hermostuva, jos asiat ei mene kuin haluaa. Mutta nykyraivo on paljonen enemmän kuin ennen. Tuossa me ollaan todella erilaisia. Mitä enemmän riidellään ja mitä enemmän saan kuulla raivoa, sitä enemmän mä kaipaisin sitä halaamista ja läheisyyttä. Koska kun saat kuulla pelkkää raivoa eikä ikinä sovita mitään riitaa tai erimielisyyttä, tulee se todella huono minä -olo, on kuin ilmaa ja vaikka toinen väittää välittävänsä, ei sitä voi uskoa, koska sitä ei näe. En nyt puhu rakkaudesta mutta musta sanallistakin tunteen osoittamista tärkeämpää on sen näyttäminen konkreettisina tekoina. Miehelle on tekojensa takia siis halaamisen kynnys noussut mutta raivoamisen kynnys alentunut.
 
Miehen sanoin "kyllä se netti on nyt nähty". Olisipa. Jos itsekin sanoo sen olevan epänormaalia elämää, toivon täydestä sydämestä, että kokee sen entistä voimakkaampana joka päivä parantuakseen. Puhuimme addikteista ja sanoin uudelleen, että ei kai Mies kuvittele, että ne muut puhuvat totta, vakka hän niille valehteleekin. Vähän se nieleskeli ennen kuin vastasi, että siellä on niin monenkirjavaa porukkaa. Mutta on se kyllä vahva paikka, kun sen avulla saa rikottua niin paljon. Mies ei kuulemma ole viettänyt siellä sitä tärkeintä elämäänsä.
 
Eilen illalla viimeisinä sanoinaan Mies sanoi, että oli kyllä kaikinpuolin hyvä viikonloppu. Sanoi ihan oma-aloitteisesti. Koko päivänä ei oltu puhuttu mitään aiheeseen liittyvää ja aajattelin, et illalla puhuu, jos puhuu. Vkl oli hyvä, se on totta. Paljon puhetta mutta myös paljon seksiä. Enää mua tosin ei ohjailla sillä, eli tiedän että sitä voi olla hetki ja sitten loppuu taas kuin seinään. Mutta enhän mä tiedä, olenko mäkään täällä enää hetken päästä, joten nautitaan nyt. Seksistä toisen kanssa Mies sanoi, että on varma, että jos erotaan, mä olen toisen kanssa melko pian. Enpä tiiä.
 
Katsotaan nyt, mitä tässä tapahtuu. En ottanut sitä kaksioo vastaan, sillä oli oikeesti aivan hirveä. Ilman tuota Miehen puhumista, olisin sen ottanut. Nyt sanoin Miehelle, että sen pitää mennä vertaistukiryhmään ja muutenkin hakea apua itselleen. Jos nyt haluu parantuu, on korkein aika hakea apua. Toivon sitä itsensä takia. Toivon myös, jos eroamme, että löytäisi joskus jonkun joka riittäisi sille. Tähän sain kyllä kuulla, että mä riitän sille enemmän kuin hyvin. Jos näin olisi ollut, ei meillä olisi tuollaista oneglmaa :(
 
Katsotaan siis mitä tuleva tuo. Mulla on asunnonhaku käynnissä ja jos joku potentiaalinen tulee vastaan, mikä estää mua sitä ottamasta. Ei mikään, sillä enää en edes yritä luottaa Mieheen. Se on kanssa niin nähty geissi :( Miehen toivon parantuvan mutta ehkäpä se tulee liian myöhään meitä ajatellen? Ryhmään sanoo menevänsä meidän takia. Korjasin, että ei, kun sä menet sinne itsesi takia. Meidän takia menit puolitoista vuotta sitten ja tulos on nähty. Mä en anna Miehelle todellakaan uutta mahdollisuutta anteeksaannoin luottamuksen yrittämisen ja muunkin yrittämisen merkeissä, en. Olen kerran laittanut itseni täysiä peliin ja se kerta oli viimenen, Mies tiesi sen. Kerroin tämän Miehelle ja musta tuntuu, että se ymmärsi sen. Sanoin vielä toisenkin kerran, että tätä en tule sitten kerran päivässä/viikossa/kk:ssa sanomaan, se on näin ja pysyy. Mä katson mitä tapahtuu, mä katsoin miten Mies mahdollisesti muuttuu. Ennen snaoin,e ttä voiisin vuoden katsoa ja sitten alettais parantaa oikeesti kaikkea. Että jos on vuoden ollut kuivilla, eikö sitten ole jo vähän pienempi mahdollisuus lipsua. Silloin on tullut jo sitä haluakin pysyä ongelmasta poissa ja silloin on jo nähnyt sen elämän muutoksen, mikä on tullut netittömyyden jälkeen. Nyt en puhu todellakaan mistään vuodesta. Jos tähän tulen jäämään, aika on ajaton, vuoteen en usko. Jos Mies puhuisi totta, sehän olisi ollut (taas) melkein vuoden netistä poissa. Ja jos puhuisi totta, se ei olisi ennen viime toukokuuta runkannut siellä sitten edellis toukokuun, se olisi "vain jutellut lyhyesti ja aina eri ihmisten kanssa vain muutaman kerran". Näin kertoo Mies ja vain hän tietää totuuden. Mä en enää tutki sen touhuja, en ole tutkinut aikoihin, koska mulla on täysvarmuus jo niistä tullut. Mutta ajatteles, jos tuo onkin totta. Silloinhan meidän mahdollisesti jatkuva suhde ei olis koskaan turvassa tuolta netiltä.  Jos sinne menee niin helposti itkänkin ajan jälkeen, niin...  Joten siksi, ei mitään lupauksia, ei aikaa, ei odotuksia, ei toiveita. No, toiveita Miehen parantumisesta tietenkin. sanoin Miehelle taas, että oisko nyt koneeseen lapsilukon laittamisen paikka. Puolitoista vuotta sitten ehdotin sitä mutta Mies kavahti tosissaan, ettei ikinä, sehän vain lisäisi mielenkiintoa. Ymmärsin sen jo silloin, ettei halua, haluaa pitää sen takaportin. Nyt hän ei vastannut mitään. Hyvä sekin, rehellisyyttä.
Näenhän mä jo viikon kuluttua, miten se jaksaa ja haluaa yrittää. En usko ikinä, että alkaisi puhumaan kerran päivässä, vaikka niin pitäisi tottavie tehdä. Mutta jos viikko mennään puhumatta näistä asioista, sitten tiedän sen yrittämisen. Viikkoa ei voida viettää puhumatta, varsinkaan nyt tässä vaiheessa. Viikonlopun puhuminen olis muuten aika outoa -se olin minä, jonka pari kertaa teki mieli hyppiä tasajalkaa ja karjua ;) Sit pitäisi osata antaa olla. Mutta kun Mies ei oikeesti osaa puhua ilman, että sitä vähän potkii. Saattaa vastata johonkin tärkeään ja olennaiseen, että "herättää erilaisia ajatuksia" tai "tulee monia tuntemuksia". Jos en kysyisi, en koskaan saisi tietää mitä nuo erilaiset ja monet oikein ovat. Asia on kuitenkin tärkee ja on enemmän kuin tärkeetä, tietää mitä nuo on noi erilaiset ajatukset ja monet tuntemukset. Puhumaan ei opi kuin puhumalla ja miten hyvä tästä olisi nyt jatkaa, jos Mies haluaa. Opetella ja oppia. Helposti kaikki luisuu siihen puhumattomuuteen ja sitten ollaan taas jo samassa jamassa kuin esim. viikko sitten. Seksistäkin sanoi (taas), että kyllä sitä pitää nyt alkaa olla enemmän. Tuosta nettielämästään muuten tunnutsi nyt ensimmäisen kerran, että kyllä hän siirsi meidän hyvän seksielämän vähän liian paljon nettiin. Bravoo, ennen tuo on kielletty suurin huudoin ja mua syytellen "kun sä sitä ja tota ja tätäkin".  
 
Huomenna meillä ois yhteisterapia ja en aio tehdä sitä Miehelle helpoksi. Sanoin sille vkl, että tulen sittenkin sinne mukaan ja saa kertoa terapeutille, miten on valehdellut sillekin ettei petä enää, miten on kiivastunut siitä, kun toiset epäilee häntä. Mietin kyllä ja kysyinkin Mieheltä, että haluisko se mennä sinne yksin. Haluis ehkä, koska silloin voisi puhua niin eritavalla kuin mun kanssa. Mulle tuo on aika suora viesti siitä, että jotain tunnustamista Miehellä vielä olisi, jotain mitä ei voi mun kuullen puhua. Hope so, että olen väärässä. Eli yksin mennessään siitä olisi Miehelle iso apu mutta ei meitä ajatellen. Mulla olisi kyllä sen jälkeen melkoinen luottamuksen puute terapeuttiinkin, koska mähän voisin olla siinä huoneessa ainut, joka ei tiedä jostain suuresta jutusta mitään. 
 
Parin päivän päästä on onneksi omakin terapia. Miten nyt odotankaan sitä! Tämä ilta meni hyvin. Pelkään vain, että tämä on taas samaa "unohdetaan vanha paska ja  aloitetaan alusta, unohdetaan menneisyys ja katsotaan tulevaisuuteen, ei puhuta paskasta, siitä ei ole mitään hyötyy".  Miten monta kertaa nuo olenkaan kuullut esim. viimeisen puolentoista vuoden aikana. Viimeksi huhtikuussa, jolloin lupasi, ettei petä mua enää kertaakaan niin kauan kuin ollaan yhdessä. Montakohan päivää siitä meni? Viimeksi terapeutilla sanoi samaa. Hyvä omatunto varmaan? Siinä osuin taas oikeaan, ettei voi puhua, koska jää kiinni. Aina kieltää tuon mutta kun tunnustaa, myöntää tuon. Hitto vie, kun nyt sen pitäis puhua ja puhua ja puhua siitä tekmästään paskasta niin paljon, ettei siitä eneää riitä puhuttavaa. Sanoinpa taas siitäkin, että jos nyt alettais parantaa meidän suhdetta, siinä ei enää kolmenvuoden keskimääräinen rakentamisen aika enää riittäisi. Onko Mies siihen valmis, että kolme vuotta ainakin jälleen rakentaisi meidän suhdetta ja se tehtäisiin enimmäkseen puhumalla? ja se puhuminen ois mun kanssa, ei netissä panojensa kanssa. Kertaakaan. Näin hän on ymmärtänyt, kuulemma. Ai niin ja unohdin Miehellekin sanoa (nukkuu jo..), että oli ensimmäinen kertaa kniin kuukausiin, kun ei suuttunut mulle, vaikka oli eräs tilanne päällä. Olinpas vähän ihmeissäni mutta tuollaista yrittämistä se tarvitsee, jos oikeesti lupaa yrittää!

Jos sellainen ihme tapahtuisi, että Mies olisi nyt runkkailunsa runkkaillut ja haluaisi ja yrittäisi _oikeesti_ meitä, niin tulisiko siitä koskaan enää mitään? Multa on jo rakkaus hävinnyt. Luottamusta en enää edes yritä saada. Rehellisyydestä Miehen suhteen ei toivoakaan. Jos Mies parantuisi _oikeasti_, onnistuisiko meidän elämä siltikään? Onko niin paljon tullut meidän väliin vuosien aikana, olisiko enää mahdollisuus elää ns. normaalia elämää? Riittäisikö Miehelle normaali elämä, kun ei ole sellaista mun kanssa koskaan viettänyt eikä ällön exänsäkään kanssa kovin pitkään (onneksi)? Mielessä on paljon kysymyksiä. Katsotaan, en ole luvannut mitään tulevaisuutta, siihen mulla ei ole enää oman henkeni suhteen varaa.