vastasi Mies, kun kysyin, miltä viime viikko hänestä tuntui. Samat tuntemukset mullakin. Kaksi viikkoa takana Miehen tunnustamisesta. Kaksi viikkoa ja Mies on kuin toinen mies. Toivottavasti onkin ja pysyvästi! Sanoin hänellekin, että käyttäytymisensä on muuttunut noin 175% menneen kahden viikon aikana. Se kuvastaa varsin osuvasti sitä, millaista meillä aiemmin oli. Rento on nyt niin oikea sana. Mies on rento, minä olen rento, lapset ovat rentoja. Ennen kaikki oli kireää, koska Mies oli kireä kuin viulunkieli ja sen seurauksena minä oli kireä ja sitten oli muutkin.

Emme ole nyt puhuneet tuosta seksiaddiktiosta, Mies ei ole puhunut miten on mennyt, mitä on ajatellut. Se, että asiasta ei puhuta, ei tarkoita, että se on unohdettu. Ei todellakaan. Mulla on parempi olo, luonnollisesti suru helpottuu ajan myötä. Suru on silti sisimmässä syistä, joita mua vastaan on tehty. Mutta nyt on parempi olo, jatkosta ei tiedä. Tokihan mulla on sekin, että mun ei tarvitse enää jatkuvasti käpertyä sisimpääni ottaen vastaan selityksiä, valehteluja, haukkumista, arvostelemista -kaikkea vain siksi, että Mies ei pystynyt tunnustaa seksijuttujaan. Mä tiesin, Mies tiesi mutta silti kielsi. Sitä olen usein miettinyt, että miten voi ihmisen sisin tuhoutua, sairastua niin, että kerta toisensa jälkeen yhä enenevässä määrin kieltää kaiken. Syyttää puolisoaan, syyttää häntä epäluuloista, turhista epäilyistä. Vaikka pitemmän päälle uskoisikin omat velheensa niin miltä se oikeasti tuntuu sanoa puolisolle oven raosta "mua vituttaa, kun sä epäilet mua aina, mulla ei ole muita, mä rakastan sua, en mä tarvii muita" ..tän jälkeen sulkea ovi ja lähteä nettipanolle. En ymmärrä :(

Mies sanoi, ettei hänen tarvitse yrittää, koska hän ei ajattele mitään nettijuttuja enää. Olisiko se muka noin kerrasta poikki, ajatuksetkin poissa? En tiedä. Sanoi taannoin itsekin, että siihen lopettamiseen tarvittiin tuollainen kunnon pysähdys, täydellinen kiinnijääminen, josta ei selityksillä edes pystynyt poispäästä. Ei onneksi yrittänytkään. Silti mietin, etä mitä hän miettii, mitä hän haaveilee, mitä hän haluaa. Onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä. Vai onko tämä pysyvää. Olisipa pysyvää! Voi, miten toivon sitä. Toivon sitä todella paljon.

Joskus yöllä tai aamulla herätessäni vain katson Miestä. Mietin, miten erilaista elämämme olisi ollut ilman Miehen lukemattomia nettisuhteita, ilman tekemiään asioita. Elämämme olisi varmasti ollut elämisen arvoista, siltä olisi varmasti saanut paljon. Katson vain tuota ihmistä, jota joskus rakastin enemmän kuin mitään. Ja sen tunteen muistaa, miten se tuntui vatsan pohjassa asti. Nyt sitä ei enää enää ole :( Mutta siihen tunteeseen on helppo palata, koska se tunne tuntuu yhä. Mä en edes tiedä, mikä se oli se, mikä sai mut rakastumaan Mieheen sillä tavoin. Mua on todellakin kohdeltu paljon paremmin ja monet kerrat, se ei ole syy. Silti juuri Mies sai mut rakastumaan tulisesti itseensä. Nyt olen vain surullinen niistä tunteista, sillä niiden takia Miehen teot tuntuu entistä pahemmilta, epäoikeudenmukaisilta. Miksi juuri minä??

Pettäminen. Se on niin jotain, jota ei pitäisi olla. Selitys, että se on nykypäivää on niin syvältä. Mitä väliä, että chatit ja kaikki on nykyaikaa. Onko niihin pakko lähteä itse mukaan. Rikkoa sillä oman elämänsä lisäksi monen muun elämä. Niin on Mieskin teoillaan tehnyt, saanut niillä paljon pahaa aikaan. Paljon sellaista, mitä ei korjata eikä korvata. Netissä se on niin helppoa, niin helppoa. Chatteja on pilvin pimein, keskustelukanavia on paljon. Niissä pyörii paljon muita addikteja, joille tärkeintä on vain se oma nautinto, oma napa -tai paremminkin se navan alusta. Yhteistä noilla on se, että mitä siellä ruudun äärellä touhuavat, se ei kestä päivänvaloa. Onko se kaikki todella sen arvoista?