Missä mennään nyt?
 
Enpä oikeastaan tiedä muuta, ku et viimeisiä vedellään. Mies on vähentänyt entisenkin vähän puhumisensa todella vähään. Samoin mä. Jos aiemmin olimme kilometrin päässä toisistamme, nyt olemme jossain kymmenen kilometrin päässä. Pari päivää sitten (Miehen erään tekstiviestin jälkeen) katselin kaupungin vapaita vuokra-asuntoja ja itku siinä tuli, kun niitä ei ole eikä vapautumassa ja ne mitä on ...mun palkka ei riitä niihin. Ei auta ku odotella. Jotenkin huomaan Miehenkin odottavan tuota, enkä ihmettele. Itku tuli myös siksi, kun joutuu tuollaista katsomaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tääkin aika oliis voitu viedä paremmin eteenpäin ja tehdä tulevaisuudelle suuri hyöty, kun olisi puhuttu. Olen varma, että siitä olisi ollut Miehellekin hyötyä.
 
Meillä ei mitään läheisyyttä, ei hellyyttä, ei mitään. Jos mennään yhtäaikaa sänkyyn, (hyvän) yön suukot vaihdetaan, samoin aamulla. Ei muuta. Tänään olisin kai saanut mutta lähdin pois. Ei Miehen tarvitse mun kanssa olla Musta on todella ikävää, että tämä meni näin :( En voi ilman kyyneliä ajatellakaan tätä. Olen edelleen sitä mieltä, että meidän ero on turha. Turha siinä mielessä, miten meillä olisi voinut olla. Jos Mies olisi ollut normaali sekä netin että exän suhteen. Jos meillä olisi ollut normaali suhde ja normaali uusperhe-elämä niin musta se olisi voinut olla aika lähellä täydellistä. Niin paljon pinnallista ja näkyvää hyvää meillä kuitenkin on ollut ja ajoittain mennyt todella hyvin. Tai niin luulin. Mutta toinen ei halua niin eipä tässä yksinkään voi olla. Ja kun toinen ei halua edes tehdä mitään asian eteeen, ei sitä yksinkään voi tehdä. Mä olen pettynyt tähän. Olen myös pettynyt Mieheeen, että sillä ei ollut halua taistella. Toki mä ymmärrän, että kun ei ole halua eikä näe tätä taistelun arvoisena, eihän silloin mitään yritäkään. Enhän mäkään enää jaksa ottaa kaikkea paskaa vastaan, koska se on niin turhaa eikä johda mihinkään. Ei tee musta yhtään parempaa. Mutta silti Mies ja moni muukin pettäjä pääsee niin helpolla. He voivat vaan lopettaa suhteen tai ilmoittaa, että hän on nyt muuttunut, kaikki mennyt pitää unohtaa, piste ja thats'it. Eihän asioita pidä käsitellä, sehän on paskanjauhantaa ja menneisyydessä roikkumista. Tosin, kun meillä tämä koski tuota exää, se oli exän hyvinvoinnin hoitamista ja sille oli aina aikaa ja halua, ei puhettakaan paskanjauhamisesta vaikka samaa asiaa toistetiin moneen kertaan. Joo, olen katkera kyllä.
 
Miehen touhuista en tiiä mitään eikä mua välillä kiinnostakaan. Itsekin olen suunnannut katseen tulevaisuuteen tai paremminkin katseen pois tästä suhteesta. Vähän helpottanut. No, meillähän on joku avoin suhde tms. Tuostakaan oikein tiedä mikä on, ku ei puhuta mistään. Missään kulissiavoliitossahan mä en enää suostunut elämään, tapahtukoot kaikki avoimesti. Että sen puoleen Mies saa touhuilla mitä haluaa, mulla ei pitäis olla mitään mietittävää. Silti mulla on :( Aika kova paikka mulle tämäkin. Hetki sitten Mies oli erilainen, tuli viereen, pyysi viereen, pussasi jne. Yleensähän tuo yhtäkkinen muutos on ollut merkki jostain uudesta suhteesta tai vanhasta hyvinvoivasta, jostain kuitenkin, joka on tuonut Miehen elämään jotain ennenkuulumattoman ihanaa. Ennen tutkin asiaa monelta osin, nyt en. Eihän tässä ole enää mitään toivoa eikä toivomusta paremmasta, niin ei jaksa käyttää energiaa moiseen. Kun tietää sen olevan turhaa :(
 
Välillä sitä pysähtyy miettimään elämää taaksepäin, että mitä tässä oikein on tapahtunut. Kun miettii kaikkee niin tuntuu, että untako tässä on nähnyt. Ilman tätä jatkuvaa pahaa oloa, vois niin ollakin, niin epätodellisen tuntuista tämä kaikki on ollut. Mutta sisällä tuntuu liian hyvin kaikki tapahtunut, että kyllä tää totta on ollut. Myös peilistä katsoo joku, joka näyttää sen kaiken kokeneelle. 
 
Mä olen niin surullinen tästä, niin surullinen. Välillä, kun olen ollut Miehen vieressä, kainalossa maannut tulee kyyneleet väkisinkin silmiin. Edelleenkin siinä on niin hyvä olla mutta se ristiriita, miten hyvältä tuntuu silloin mutta miten pahalta muuten, se itkettää. Ja aina tulee mieleen kaikki paskat, mitä olen joutunut kokemaan. Ei niistä eroon pääse, koska niitä ei käsitellä. Ensi viikoilla pääsen jälleen psykologilleni ja sitä odotan kuin kuuta nousevaa, että saan purkaa itseäni ihmiselle, joka välittää kuunnella eikä tuomitse mua. Ylipäätään, että saan puhua, saan niitä asioita pois sisältäni. Sehän on mulle yksi edellytys parantumiseen, että saan pahat asiat puhuttua pois. Tulee myös mieleen kaikki ne hyvät hetket. Ihme kyllä ne tulee mieleen tuollasessa tilanteessa. Kun edelleen ja aina vaan olen sitä mieltä, että kaikki olisi voinut olle toisin! Tai ne olisi voinut muuttaa vuosi sitten toukokuussa, jos Mies olisi halunnut. Koska nyt ollaan tässä pisteessä, ei tuo halunnut :( Olen välillä itselleni niin vihainen tuosta, että annoin sille sen mahdollisuuden ja sairastutin itseni sen takia enemmän. Muta kun mä uskoin silloin alussa, että sekin haluaa muuttua ja parantua.
Nytkin Mies on ajelemassa. Lähdin minäkin, kun hän lähti. Olin kauan pois, mutta ei ollut kotiutunut. En olisi millään halunnut olla täällä, ku tulee :( Laitoin sille vieestiä ja kas, sehän vastasi. Lopulta kielsin kirjoittamasata ajellessa, koska ei muutenkaan kirjoita tai puhu. Sama oli eilen, että mieluummin oisin ollut muualla, kun tuli ajelemasta. Mutta kun tuli vasta löhempänä puolta yötä, en voinut olla pois. Onneks eilen sain sillä aikaa vähän purkaa mieltäni niin ei ollut niin vaikeaa Miehen tultua. En mä oo kyllä avoimen suhteen ihminen, tiesin sen jo etukäteenkin ja nyt se on varmistunut entisestään :(
 
Sanotaan mitä sanotaan musta mutta mielestäni mä olen yrittänyt kyllä kaikkeni. Enempää en olisi pystynyt venymään, enempää en olis pystynyt vastaanottamaan. Jos mietin aikaa ennen Miestä tai jopa meidän alkuaikoja, niin nyt mä olen totaalisesti toinen ihminen. Muutoksesta en pidä mutta tuskin koskaan pääsen palaamaan siihen entiseen. Jos silloin tykkäsin itsestäni niin siihen olotilaan en ainakaan koskaan pääse. Miksi silti mietin, että  mitä oisin voinut tehdä toisin, että mua olisi rakastettu, musta olisi välitetty ja kohdeltu sen mukaan?
 
Mietin usein myös, että miten voi alle nelikymppisenä olla elämä ohi. Eihän se voi olla!