On siis jo 10kk siitä, kun vihdoin sain Miehen kiinni pettämisestä.

Mies alkoi joitain aikoja sitten puhumaan siitä, miten positiivisesti olen hänestä tänne blogiin kirjoittanut. Oli lukenut näitä tekstejä. No, totta! Jos on positiivista kirjoitettavaa, kirjoitan. Tarkoitus ei ole toki ollut Miestä haukkua ja mustamaalata (vaikka kieltämättä niihinkin on ollut aihetta) vaan kirjoittaa, miltä musta tuntuu, mitä käyn läpi ja miltä Miehestä tuntuu ja mitä hän käy läpi. Siis siltä osin, mitä hänestä näen ja tunnen. Oikeestihan mä en tiedä, miltä siitä tuntuu mikäkin ja mitä ajattelee, koskia niin harvoin puhuu aiheesta. Koko ajan olen kuitenkin toivonut ihan ykkösenä sitä, että Mies parantuu. Parantuu ihan oikeasti addiktistaan ja sitä myöden myös lopettaisi valehtelemisen ja muun salatun elämänsä. Kaikki toiveeni ei todellakaan ole käyneet toteen mutta uskon, että ehkä jotain on kuitenkin tapahtunut. Jos en niin kovin olisi halunnut Miehen palaavan ”normaaliksi ihmiseksi”, enhän toki olisi viime toukokuussa tähän jäänytkään.

Mies kuulemma kärsii tekemisistään. Kärsii sisimmässään paljon. Kysyin, että mistä mä voisin sen tietää, koska ennen viime jouluyötä, ei ollut koskaan moisesta puhunut. Päällepäin Mies peittää kaikki tunteensa, mistään kärsimyksistä ei ole näkynyt vilaustakaan. Hermostuneisuus ja pari muuta ”merkkiä” kertovat mulle missä mennään, muuten en tietäisi mistään mitään. Ja kun puhuminen mun kanssa ei Miestä kiinnosta, olen ollut tuosta tunteesta täysin tiedoton. (epätietoinen..) Miehellä on eräs sairaus, johon vaikuttaa tällaiset asiat. Olen aiemminkin sanonut moneen kertaan, että miettisi tekemisiään, lopettaisi ne ja puhuisi, niin voisi sairaudenkin kanssa paremmin. Samaa mieltä on hänen lääkärinsä. Mies edelleen on sitä mieltä tai niin sanoi, että se puhuminen on niin vaikeaa. No, vittu varmaan onkin! Ja mitä enemmän viikkoja, kuukausia kuluu, sitä vaikeammaksi se muuttuu. Tässä en voi olla muistamatta sitä, kun aikoinaan oli jossain suhteessa mun ns. kaverin kanssa. Mullehan tuo suhde selitettiin niin, että he puhuivat musta ja siitä kun mä en puhu tunteistani ja mä en puhu ja mä en puhu ja.. Mies kun itse on niiiin avoin. Ja sitten se rakas edellinen exänsä, elämänsä rakkaus ja mitä lie, kyllä hänen kanssaan on paskaa jauhettu enemmän kuin tarve olisi ollut. ”pitäähän hänen kanssaan, että hän tulee jälleen onnelliseksi, pääsee eteenpäin ja muuta plaah plaah plaata” Sitähän se on mulle toitottanut vuosikaudet, miten avoin hän on. Kummallista, että sitten kun pitäisi oikeasti puhua ja asiat, joiden takia mä en ole voinut aiemmin puhua on nyt esillä, niin Mies yhtäkkiä ei voikaan puhua, koska se on niin vaikeaa. Miten voi niiiin avoimelle ihmiselle puhuminen, jonka avulla asiat olisi saatu eteenpäin ja elämä ylipäätään vähän enemmän elettäväksi, olla yhtäkkiä niin vaikeeta?

Kyllähän mä nyt jo tiedän, että ei se halua puhua. Ei se voi, koska ensinnäkin se voisi paljastaa jotain mitä mä en tiedä (herran jestas sentään, ajatelkaa tosiaan, jos kertoisi vahingossa mulle jotain mitä en tiennyt ja se tulisikin ilmi!!) ja sitten puhuessaan voisi jäädä kiinni, että valehtelee. Ja kun pohjalla suurimpana on se, ettei se mun kanssa haluu oikeesti puhuu eikä asioita selvitellä, niin olenhan mä jo kuukausia sitten ymmärtänyt, että tämä suhde ei etene kuin taaksepäin. Välillä mulla on hirvee olo siitä, miten viime toukokuussa olin niin naiivi ja uskoin, että se halusi lopettaa _kaiken_ salailun ja halusi meille parempaa elämää johon kuului mm. puhumista. Niin hirveä olo siitä, että jälleen kerran se veti pisteet kotiin ja esittämällä muuta kun on, vedätti mua. Ja mä uskoin. En tiedä, ehkä Mies uskoi siihen sillä hetkellä itse? Ainakin oli erittäin uskottava. Nyt mä kadun syvästi sitä, että jäin tähän ja halusin auttaa ja tukea Miestä parantumisessaan. Olen kai oikeesti niin tyhmä, että ajattelen, että tuollaisesta sairaudesta ja elämäntyylistä haluaa parantua. Kun olisin silloin lähtenyt heti niin nyt olisi oma elämäni lasteni kanssa jo hyvin aluillaan. 10 kuukautta. Parantunut en olisi enkä toipunut siitä mitä mulle, mua vastaan, on niin kauan tehty mutta alku olisi ihan varmasti. Olisi se oma koti. Oma koti, jonne mulla ei ole edes huonekaluja. Ei oikeestaan mitään. Tätäkin olen miettinyt paljon, että kun tästä lähden niin eihän mulla ole mitään :( Lapsilleni sängyt ja heidän tavaransa. Mutta jos pikkuhiljaa sitten keräilisi.
Pian pitäisi päättää se viimeksi katsomani asunto. Siellä rempataan, joten heti ei olisi päässytkään muuttamaan ja siksi on tätä aikaa miettiä näin kauan. Asioita mutkistaa se, että nimissäni on paljon lainaa tästä talosta (puolet) ja muutakin lainaa, joten enhän mä saa asumistukea, toimeentulotukea, en mitään. En mä tästä talosta mitään haluukaan, eikä Mies varmaan mitään mulle antaisikaan. Enkä mä edes tiedä mitä Mies meinaa tälle tehdä. Ikävää se, että vaikka lähden, lainamäärä tulee mun mukana. Tätä selvittää eräs henkilö nyt, että miten menetellä. Jonkinlainen nollapaperi pitäisi saada.

Kävin jokin aika sitten Sexpon työntekijän kanssa juttelemassa tulevasta kurssista sekä muusta tulevasta. Tuo keskusteluhetki oli niin antoisa! Päällimmäisenä sanottiin se ydin, että kaikki mun kokemat tunteet on _normaaleja_ mun tapauksessa! Normaaleja, niin kuulukin tuntea, kun joutuu tällaisen kohtelun ja tekojen uhriksi. Jos en tuntisi mitään, silloin pitäisi mietti mikä on vialla. Ja sekin, että ainut keino, että mä toivun ja voin jatkaa elämääni yhtään ehjempänä ihmisenä, itseäni arvostama, on asian käsittely. Asioiden käsittely niin kauan kuin sille on tarvetta. On normaalia, kun puolisoni on pettänyt noin kun Mieheni on, että mä masennun, että mä mietin omaa itseyttäni, naiseuttani, menetän itsetunnon ja kunnioituksen, mietin vain miksi miksi. Siis kaikki mun ajatukset on _normaaleja_ ja asiaan kuuluvia! Tokihan mä olen sen jo jonkun aikaa tiennyt, että en mä ihan niin tyhmä ja hullu ole kuin Mies on antanut ymmärtää mutta kyllä se, kun tuollainen henkilö sanoo sen mulle, saa sen kuulostamaan Suurelta asialta, pelastuksesta. Normaalilta. Pitää muistaa se, että mä en ole tähän rooliin halunnut, en missään nimessä vaan mut on tähän vedetty, pakotettukin. Ja siksi, vaikka tärkeetä on parantaa myös Mies kuuntelemalla ja puhumalla niin yhtä tärkeää ja mun kannalta tärkeämpääkin, on parantaa mut. Miten mä voin itseäni muuten parantaa kuin käsittelemällä asiaa? En mitenkään. Eli puhumista tarvittaisiin. Jos mä haluan tuntea itseni joskus vielä tärkeäksi ja elämän arvoiseksi, asiaa pitää käsitellä.

Meille tuli äskettäin aivan käsittämätön riita. Ensinnäkin en muista, miten Mies puheensa aloitti, mutta se oli jokin kieltäminen jostain jo tunnustaneesta asiastaan. Mä kivahdin siitä, totta kai. Arka aihe muutenkin ja  myönnän, että tietyt asiat kuullessani kiihdyn nollasta sataan nanosekunnissa. Tämän seurauksena Mies ilmoitti, että hän ei voi puhua, koska mä kiivastun. Että siksi hän ei puhu, koska mä kiivastun. Ja mä kiivastun kuulemma sen takia, koska Mies puhuu. What?? Mies on aina osannut hyvin kääntää asiat itsestään ja teoistaan pois mutta tämä oli jopa mun mielestä aika huippu. Aika solmutilanne, jota ei avattu vaan Mies alkoi nukkumaan.

Toinen vastaava riita samojen minuuttien aikana tuli siitä, kun Mies kertoi kaveriporukkansa lähtevän laskettelemaan. Hänhän ei voi mennä mukaan, koska meille tulee siitä kauhea sota. Siis kertaan: Mies ei voi lähtee laskettelureissulle ja syynä on se, että meille tulee siitä lähtemisestä hirveä sota. Syy siis tuo. Ei se, että Mieheen ei voi luottaa. Ei se, että Mies ei voi lähtee koska ei osaa käyttäytyä kuin varattu mies. Ei se, että Mies itse on omilla teoillaan aiheuttanut kaiken. Niillä ei kuulemma ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän ei voi lähteä kaverien mukaan. Ei jumalauta, oikeesti! Kertokaa mulle, että mä olen sittenkin se ääliö paska, joksi mua on vuodet haukuttu ja olen lisäksi se tyhmä, joka ei ymmärrä mitään.

Kolmas riita tuossa koski myös menemistä. Mies ei nyt yhtäkkiä ymmärräkään, miksen mä luota siihen. Että miksi hän ei voi mennä baariin tms. Eihän hän tee mitään kiellettyä! Ei ole koskaan tehnyt. Se, että Mies on kaikille reissuilleen, työjutuilleenkin suunnitellut tapaamisia ties kenen kanssa, sillä ei ole kuulemma mitään merkitystä. Mieshän oli noissa se joka ehdotteli tapaamisia ihan kahvitteluista panemiseen, joillekin aika aggresiiviseenkin tahtiin. Mies oli valmis panemaan livenä ties ketä esim. saunaillan jälkeen, veljensä polttareiden jälkeen, työkeikkansa aikana (ruokatauolla, niin kuin eräälle nettipanolleen kirjoitti), jopa lapseni turnauksen jälkeen. Jutut peruuntuivat vain koskia vastapuoli perääntyi. Nuo suunnitelmat näkyi Miehestä. Varmuudenhan sain 10kk sitten kun luin mailinsa ja muut aiheesta. Nyt siis noilla ei ole mitään merkitystä, koska _mitään ei tapahtunut_ . Ennen mulle huudettiin, että mä epäilen turhaan ja sama tapahtuu nyt. Nuo tapaamissuunnittelut tiettyjen menojen yhteyteen Mies tunnusti aikoinaan mutta nythän niitä ei sitten enää ole tapahtunutkaan ollenkaan. Ja koska hän ei ”muista” eikä mitään oikeasti ole tapahtunut, mä epäilen turhaan ja olen vain hankala. Voi jeesus sentään :/ Kyllähän mä tiedän, että se yrittää puhua itsensä teoistaan ja tilanteesta pois mutta juuri nyt mä en jaksa tuollaista. En jaksa, kun en meinaa jaksaa elääkään enää. Kaikenlisäksi, mä olen tiennyt, että noin tulee tapahtumaan. On niin Miesmäistä toimintaa.

Mies puhui kaiken lisäksi itsensä pussiin jokin aika sitten. Puhuimme puhelimien virusohjelmista tms.   ”…. mulla ainakin toimii hyvin ja mulle tulee melkein kaikki sähköpostit puhelimeen…” (ennen tuli kaikki..) Sanoin itsekseni, että vai melkein kaikki. Mies oli hetken hiljaa, jona aikana puri ahkerasti kynsiään ja sitten totesi, että hänen pitää mennä vessaan. On siis ainakin varovaisuutta oppinut menneinä kuukausina :( Hyvähän se sille, ettei enää jää kiinni niin, että kielletyt viestinsä hyppäävät mun silmille. Ei kyllä ole kovin mahdollista sillä vältän katsomastakin Miehen puhelimeen. Joskus katsotaan siitä jotain tai Mies pyytää tekemään jotain mutta silloin pakokauhu on niin valtava, että yleensä nopeasti palautan sen. Kosketusnäyttöpuhelimissa, kun yksikin virhe kosketus saattaa tuoda silmille paljon ja pahaa.

Mä voi huonosti, mä voin todella huonosti. Olen ollut pitkään sairaana ja lopulta jouduin sairaslomalle. Olen saanut rytmihäiriöitä ja hengitysvaikeuksia, niitä on ollut aiemminkin mutta viime viikkoina ovat pahentuneet. Menivät osittain influenssan piikkiin mutta niin rajuina iskivät, että asiaa seurataan. Kävin lisäksi verikokeissa ja karua kieltä kertoo nekin. Tätä menoa ei tarvitse itse miettiä, miten elämänsä lopettaisi sillä kroppa tekee sen mun puolesta. Ei nyt ihan elinikää annettu mutta ei sitä näillä verikokeiden tuloksilla ja mun elämänlaadulla montaa vuotta enää jäljellä ole :( Kyllähän sen olen tiennyt mutta kun sen sanoo lääkäri (jota arvostin heti huoneeseen päästyäni), pysäyttihän se. Vaikka en haluakaan elää ja olen yrittänyt päästä pois niin silti se, että elimistöni vaan lakkaa toimimasta, ei kestä enää, on eri asia. Lääkäri sanoi, että niin käy, jos en muuta elämääni. Kyllähän tuo lääkäri hätäni huomasi ja sainkin puhua tästä henkisestä huonosta puolesta oireideni lisäksi. Ne, kun kuitenkin kaikki johtuvat tästä elämästä, siitä mitä Mies on tehnyt ja tekee mulle. Mä todella olen juuri niin tyhmä kun Mies on sanonut :( Viime päivät olen ollut todella suruissani ja monta tuntia päivässä itkien tajuten, että en ehkä olekaan osallisena nuorimman lapseni rippijuhlissa. En ehkä näe lasteni kasvavan aikuiseksi. En ehkä ikinä näe mahdollisia lapsenlapsiani. Kun noihin ajatuksiin vajoa, ei se helpota oloa eikä mitään yhtään :( Päinvastoin. Masennuksen syvät syöverit on taas imaisseet otteisiinsa ja ylös ei meinaa päästä. Mun kroppa on nyt tullut aikalailla päätepisteeseen, mitä se kestää. Kun se on lähes kymmenen vuotta oirehtinut pahasti ja viime vuodet todella pahasti, niin nyt on raja tullut vastaan.

Mä tarvitsen oman kodin ja oman elämän, että pystyn elämään!