Tätä kirjoitusta olen tehnyt pitkään. Mulla on ollut puhelimessa paljon tekstareita Miehen kanssa kirjoitetuista jutuista. Olen niitä säästellyt sen takia, että Miehellä on taipumus ”unohtaa” asiat ja on sitten mulle raivonnut asioista, joita kuulemma ei ole tapahtunut. Mä taas haluan aina perustella kaiken ja hyvä, kun on ollut ”todistusaineistoa” tallella. Nyt olen niitä poistellut, etteivät joudu väärien silmien luettaviksi. Antavat kuitenkin hyvää kuvaa siitä millaista elämämme on ollut.

Pari vuotta sitten elokuun 17.päivä Mies oli sopinut tapaamista jonkun miehen kanssa ”huomiseksi”. Oli meidän terapiapäivämme ja myöhästyimme sieltä jälleen, koska Miehellä ”oli töitä niin paljon, ettei millään päässyt lähtemään”. Työt oli silläkin kertaa naputtamista tietokoneella.. Puhuimme terapiassa jälleen Miehen valehtelemisesta jne. Riita saatiin aikaiseksi sielläkin, koska ei hän valehtele ja salaile, mä oon vaan jäänyt kiinni menneisyyteen, josta en päästä irti ja siksi epäilen turhaan.. Kun mä päästäisin irti menneisyydestä, niistä kahdesta sovitusta tapauksesta, meillä menisi todella hyvin. Tätähän sain perustella terapeutillekin ja homma jäi siihen, että mun pitäisi antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin.. Antaa anteeksi. Samalla kun Mies sielläkin raivosi mulle ja kertoi silmät säihkyen terapeutille, miten häntä ärsyttää mun epäilyt, samalla hän varmaan jo näki edessään tämän vieraan miehen kyrpä pystyssä ja paljaana Miestä kohti.

Se aamu (kun tapaaminen piti olla) oli katastrofaalinen. En muista enää mistä tilanne lähti. Luultavasti oli katsonut Miehen toista lasta, tätä joka kitinällään pyöritti kaikkea elämää, jotenkin väärin ja siitä se sitten jälleen kerran lähti. Mies karjui mulle aivan ennen kuulumattomalla tavalla, huutamansa asiat eivät liittyneet enää mitenkään asiaa, josta tilanne alkoi. Lapsemme kuulivat kaiken ja ympärillä oli myös pari vierasta lasta, jotka olivat mulla sen päivän hoidossa. Sain kuulla olevani itsekäs ääliö, joka ajattelee vain itseään ja joka ei ymmärrä ympärillä olevasta elämästä mitään jne. Mies oli kasvot kiinni mussa, töni mua, karjui, haukkui, arvosteli. Lapset olivat hiljaa, suurin piirtein suu auki kuuntelivat. Osa myöhästyi koulustakin tuon takia. Minä itkin ja yritin sanoa jotain. Mutta puolustaudupa siinä, kun lauma eri-ikäisiä lapsia on ympärillä. Mä olen monesti vastaavanlaisissa tilanteissa mennyt jonkinlaiseen paniikkitilaan, muutaman kerran olen menettänyt tajuntanikin, kaatunut maahan. Sitä en halunnut nyt, en varsinkaan niiden vieraiden lasten takia.

Mies lähti töihin, mä otin palan diapamia, että rauhoittuisin. Mies laittoi aamupäivällä anteeksipyyntöviestiä, kun huusi mulle niin. Hänellä oli kuulemma kauhea olo, ei tiennyt miten päin olisi.

Vastasin: ” … Kyllä mä oon sitä mieltä tästä, että tää on nyt nähty ja tunnettu tää juttu. Mä olen kestänyt niin paljon ja ottanut vastaan niin paljon paskaa sun taholta, enemmän kuin olisin ikinä uskonut kestävänikään. Tää menee koko ajan vain pahempaan suuntaan ja jos meinaan nähdä lasteni kasvavan nyt on mun aika tehdä jotain elämälle ja itselleni jotain muutosta. ”

Minä edelleen vastauksena Miehen viestiin, jota ei ole tallessa: ”Ethän sä ole ollut koskaan valmis rehelliseen suhteeseen mun kanssa. Mä olen elänyt sun valheiden ja muiden touhujen kanssa jo näin pitkään, vaikken alun perin olisi kuvitellut eläväni niiden varjossa yhtään.”

Minä: ”Musta me ei haluta samoja asioita eikä ainakaan yhteistä elämää. Sä et halua seksiä mun kanssa, mä haluaisin sun kanssa. Sä olet elänyt aina sen yhden (rakas exänsä..) tahtojen mukaan tähtäimessä sille hyvä ja onnellinen olo, mun onnellisuus (jota ei toki vuosikausiin ole enää ollutkaan), ajatuksilla, tunteilla ei oo ollut mitään merkitystä. Sä haluat elää touhuten mun selän takana ja salaten asioita, mä en haluu ja kärsin niistä paljon. Samaa en tekisi sulle. Sun lapset on aina olleet ykkösiä, joiden tapojen ja tottumusten mukaan muiden on elettävä, samaa en ikinä vaatisi omieni suhteen. Tuossa muutama, onhan noita lisääkin. Kyllä sä tiedät. Joo, vängättiinhän me siitä, että kaikkea ei tarvitse kertoa. Ihan typerää edes väittää sellaista, koska niin ei voi edes tehdä. Mutta kyllä sä tiiät mitä mä kertomisella tarkoitan :( Esim. jos sun pitää oikein miettiä, mitä töitä sä voit mulle kertoa ja mitä et, silloin olet elämässä ihan hakoteillä… Mä tiedän ja sä tiedät syyn, mikset kerro kaikkea.”

Mies: ”Mä oon valmis elämään sun asettamien rajojen mukaan ja ne pitää meidän keskustella tarkasti läpi. Tiedän kyllä mitä tarkoitat sillä, että kaikkee ei tarvitse kertoo. Mä haluisin että kaikilla olisi samat säännöt ja meidän välillä ei olisi salaisuuksia”.

Tämä siis päivänä, jolloin Mies olisi halunnut tavata toisen miehen ja runkata tämän kanssa. Jostain syystä tapaaminen ei toteutunut. Kai. Että ei olisi salaisuuksia oli Miehen toive…

Minä: ”Ei, en todella ala sellaiseen suhteeseen jossa mä asetan rajoja miten pitää elää. Olen elänyt niin kauan sun rajojen mukaan, että senkään takia en ikinä vaatisi että sun pitäis elää mun rajojen mukaan. Ethän sä edes pystyisi siihen :( Välillä olisi taas niin ihana elää suhteessa, jossa oltaisiin oikeasti yhdessä. Oikeasti yhdessä yhteisten rajojen mukaan, elettäisiin yhteistä elämää. Normaalia elämää. Toi on niin kuultu, että sä haluaisit yhteiset säännöt ja elämän ja ei salaisuuksia… Sustahan se on kiinni. Jos oikeesti haluaisit niin, mikset tee asialle jotain? Miksei ne asiat toteudu käytännössä, jos niitä halutaan. Noista on puhuttu niin monta vuotta jo…”

Mies: ”Tarkoitin kyllä noilla rajoilla just sitä että kerrot selkeesti omat ajatuksesi ja mä omani ja sitten keskustellaan niistä. Sitä yhteistä elämä mä nimenomaan haluan!!

Tuo viestiketju on niin tyypillinen meidän välillä vaihdettu. Samantapaisia on useita. Samat asiat toistuu tekstarista toiseen. Mies on hyvä ja rakastaa mua ja haluaa vain hyvää, yhteistä elämää mun kanssa. En voi sanoin kuvailla, miltä tuo on tuntunut. Ja tuntuu edelleenkin. Kun tietää toisen valehtelevan ja pettävän ja toinen kieltää sen. Kieltää sen viesteissä. Kieltää sen sähköpostissa. Kieltää sen kasvotusten. Kieltää sen terapeutinkin luona. Kaikkialla. Aina. Joka kerta. Mitä minä olen voinut tehdä, kun olen suoraan sanonut, mitä tiedän ja mitä epäilen ja toinen vain kieltää ja karjuu. Mies on itsekin sanonut useaan kertaan, että hyökkäys on paras puolustus. Sitä se todella on tehnyt.

Kyllä mä toisaalta ymmärrän tuonkin kertomani aamun tapahtumat, sen miksi Mies oli niin raivona. Hänhän oli menossa tapaamaan seksin merkeissä toista, vierasta miestä. Huonoa omaatuntoa tuo tuskin asiasta tunsi mutta jotain kuitenkin purkautui raivona mua kohtaan. Niinhän lapsetkin purkavat pahaa oloaan. Olisiko Mies kuitenkin tiennyt tehneensä väärin mutta ei välittänyt siitä koska vieras kyrpä veti puoleensa ja siksi purki sen olo muhun? Sitähän Mies teki aina. Aina, kun silmät säihkyen, hampaat irvessä karjui mulle syytöksiä, tiesin, että jotain oli meneillään. Noina hetkinä suurin tunteeni on ollut sääli. Miten ihmisestä voi tulla tuollainen :(