Kävin eilen hänen luonaan juttelemassa. Ihana ymmärtävä ihminen, menen viikon kuluttua uudelleen.

Mä olen tässä menneen viikon aikana kuullut ihan jokaisen ammatti-ihmisen (terveyskeskus lääkäri, psykiatri, psykiatrinen sairaanhoitaja x2, terveydenhoitaja, työterveyspykologi) suusta, että ensimmäinen työ, mihin mun pitää sitoutua ja ryhtyä on , että mun pitää lopettaa itseni syyttely. Mä en ole syyllinen enkä vastuussa Miehen teoista, mä en ole syyllinen Miehen lasten huonoon oloon. Mun käyttäytyminen on seurausta siitä, mitä Mies on tehnyt, miten hän on mua kohdellut. Mä olen sairastunut niiden tekojen takia ja siksi mun käyttäytyminen on muuttunut. Syyllisiä ei etsitä mutta mun sairastumisen syy on Miehen pettäminen, mun hyväksikäyttö ja mun säännöllisesti ja jatkuvasti toistunut hylkääminen sekä fyysisesti että psyykkisesti sekä netin että exänsä takia. Näitä on tapahtunut vuosien ajan, joten mä en voi parantua nopeasti. Voin tarvita vuosien terapian päästäkseni jaloilleni.
Työterveyspsykologi kartoitti tietty ensin tilanteen. Puhuttiin siitä, puhuttiin miten olemme Miehen kanssa tutustuneet, miten suhde eteni, miltä suhteemme on musta tuntunut. Myls siitä, millainen Mies on jos ei pettäisi.

Psykologi kyseli myös tarkkaan mun lapsuudesta, nuoruudesta, suhteista ennen Miestä, ylipäätään siis ajasta ennen Miestä. Myös millainen mä olen ollut ennen Mieheen tutustumista ja hänen kanssaan seurustelua, käyttäytymistäni, olemistani, luonnettani, ongelmien ratkaisuani jne. Muuttunuthan minä olen, enkä hyvään suuntaan. Mä olen kyllä yrittänyt mutta Miehen valtaa vastaan oli vaikea taistella. Olen myös enemmän ”antaa kuin ottaa” –ihminen, joten siksikin mulle on olut helppo alistua Miehen tahtoon. En mä alistuvainen kuitenkaan olen. Olen erittäin temperamenttinen mutta sekin on meinannut hukkua jonnekin kadoksiin tässä välissä. Puhjennut sitten vaan pahoina hetkinä Miestä kohtaan. En mä sitä olisi halunnut ikinä haukkua tai arvostella tai huutaa, että voi vittu sua… mutta kun on riittävästi ärsytetty, koirakin puree. Anteeksi meillä ei pyydellä, joten en ole anteeksi sanojani pyydellyt, vaikkakin katunut niitä :(

Mä olen kokenut näiden ammatti-ihmisten luona käydessäni suurta mielihyvää ja helpotusta, kun olen voinut sanoa ääneen kaikki ajatukseni ja tunteeni. Nytkin tuo kysyi, että miltä musta on tuntunut kun Mies toistuvasti petti mua. Musta on tuntunut ja tuntuu edelleen todella huonolta, halvalta hyväksikäytetyltä ja riittämättömältä. Tämäkin puuttui tuohon heti ja sanoi, etten mä olen huono, vaikka multa siitä tuntuukin. Musta ehkä tuntuu huonolta mutta sitä en ole. Tässä yhteydessä myös säälin Miestä. En voi sille mitään, mutta vaikka on itse tiensä valinnut eikä apua ole halunnut, musta se ei ole silti normaalia. Tämä psykologi onneksi tiesi tuosta riippuvaisuussairaudesta, myös sen rinnastuksesta alkoholismiin. Mun riittämättömyyden tunne on aivan oikeutettu ja tällaisessa tilanteessa automaattisesti tuleva. Mä en riitä puolisolleni, joka hakee muuta seuraa koko ajan, pettää. Jos välittää toisesta, ei voikaan muuta tuntea.

Tapaan tämän tyypin ensi viikolla uudelleen. Hän pyysi mua vakavasti miettimään, kestääkö mun psyyke Miehen kanssa olemista. Toki hänkin oli sitä mieltä, että juuri nyt eroon muuttaminen ei olisi paras ratkaisu mun paranemisen kannalta. Mutta jatkossa -uskonko Miehen muuttuvan, uskonko hänen todella pystyvän siihen. Jos hän on yli 10 vuotta harrastanut nettijuttuja, elänyt sitä maailmaa todellisena ja paljon vain sille omistautuen, pettänyt ja valehdellut –miten hän pääsee siitä itsekseen irti yhtäkkiä? Niinpä, siinä kysymyksiä, joihin ei vastauksia ole. Kunpa Mies hakisi itselleenkin apua, se oli etenkin hänelle hyvä mutta myös meille muille.

Psykologi puhui myös mun alistetusta elämästä. Tottakai olen elänyt alistettuna, koska Mies on teoillaan hallinnut sekä mua että koko perhettämme. Mä tunnen eläneeni vieläkin enemmän alistunutta elämää, sillä Mies on alistanut mua todella voimakkaasti myös sanoillaan. Jokainen niistä on pureutunut syvälle sieluun ja tehnyt arven. Niiden mukaan olen alkanut toimimaan, niitä sanoja uskomaan. Tässäkin riittää työsarkaa, että muutan ajatuksia jälleen toiseen suuntaan.

Mies syyttää mua, koska ei voi muuta. Osa latelee noita syytöksiä siksi, kun tuntee huonoa omaatuntoa ja yrittää päästä siitä. Miehellä ei taida noin olla. Siitä ei päälle päin näe mitenkään, että se katuisi tai jos voisi, poistaisi koko nettikautensa elämästään.  Mies tietää kyllä, mitä on tehnyt mutta ei tunnusta tekojensa aiheuttaneen meidän perhehelvetin. Hän ei näe, mitä on saanut aikaan. Hän ei ymmärrä yhteyttä lastensa huonoon oloon, teoillaan mua kohtaan. Vasta kun Mies tajuaa nämä, voi hän aloittaa oman paranemisprosessinsa. Tämä vain ja ainoastaan, jos hän itse haluaa. Meidän suhde ei voi täysin onnistua, jos Mies ei myöskään ymmärrä mua. Jos hän ei ymmärrä tekojensa seurauksia suhteessa mun käytökseen ja olemiseen, pahaan oloon ja ahdistukseen, emme pääse koskaan pinnallista suhdetta pitemmälle. Näitä samoja, joita olen itsekin pyöritellyt mielessäni ja joista osan sanonut Miehelle jo kauan kauan sitten.

Todella hyvä mieli jäi tuosta keskustelusta. Olimme psykologin kanssa samoilla linjoilla niin, että puhuminen onnistui. Vaikka musta tuntuu, että mä puhun vaikka puulle, jos se vaan välillä heilauttaa oksaansa. Mutta tämä oli empaattinen mutta tiesi myös aiheesta, joten osasi kysyä, sanoa, neuvoa. Ensi viikolla uudelleen. Huomenna soitan perheasiainneuvottelukeskukseen ja varaan sieltä aikaa. Mulle on vannotettu, että siellä ei ole mitään kirkollista, joten uskallan mennä. Jos mulle nyt tuputettaisiin jotain uskontoo, mottaisin neuvojaa päin näköä. Jos olisi olemassa joku korkeampi voima, niin missähän se on. Tai mitähän mä oon sille tehnyt saadakseni tällaisen kärsimyksen osakseni.

Olen myös näiden ammatti-ihmisten, kuten tämäkin psykologi, kanssa jutellessani ollut mielissäni siitä, että pohtivat asiaa myös Miehen näkökulmasta. Siitä, että jos Mies haluaa parantua sairaudestaan, hänen pitäisi hakea apua. Yksin ei voi parantua, se on lähes mahdotonta. Mun kanssa pitäisi puhua asiasta ja asioista joka päivä, akuuttina aikana niin paljon kuin mä haluan. Nythän mulle ei kuitenkaan riitä se, että käyn jossian puhumassa. Kyllä sitä puhetta pitäisi kotonakin olla ihmisen kanssa, jota asia koskee. Tämänkin mielestä parasta olisi jos menisimme yhdessä terapiaan. Niin mustakin mutta ei Mies suostu. Toki mä tarviin yksilöterapiaakin kuulemma mutta pariterapiakin olisi paikallaan. Tosin mä olen tuosta vähän eri mieltä, en mä tuntisi tarvitsevani lisäksi yksilöterapiaa. Mulla ei ole mitään mitä en voi Miehen kuullen sanoa, haluaisin muutenkin käydä tämän prosessin Miehen läsnäollessa.

Sitten vielä purkaus viime maanantain psykiatrista, jonka luona kävin hakemassa sairauslomatodistuksen. Kirjoitti kaksi viikkoa mutta esimiehelleni selvisi, että on kirjoitettu koodilla, jolla saa pitää 3 päivää on palkallista, loput on palkatonta. Tänään tuo lääkäri soitti mulle. Hän ei suostu vaihtamaan tuota koodia, jolla todistuksen kirjoitti, joten huomenna mä menen työterveyslääkärin vastaanotolle. Tuo psykiatri, josta en muutenkaan tykännyt, oli kirjoittanut mulle sairasloman diagnoosiksi, että mulla on  sopeutumishäiriö. Mä menin siis akuuttina tapauksena saatuani varmistuksen, että mieheni pettää mua edelleen, psykiatrin luo romahtaneena ja itsemurha-ajatus päällimmäisenä. Tää kirjoittaa ja kertoi mulle puhelimessakin, että ”sulla on sopeutumishäiriö sun elämään, sä et ole sopeutunut Miehesi hallitsevaan ominaisuuteen, josta on nyt puhjennut kriisi”. Voi jeesus perkele! Kerroin missä kaikkialla olen käynyt sen käynnin jälkeen ja mitä mulle on diagnysoitu ja puhuttu ja mitä jatkossa. Tää antoi neuvon, että jos tarvitsen sairaslomaa ja haluan masennusdiagnoosin, mun pitää mennä lääkäriin. Ja miettiä sitä mitä hän vastaanotolla sanoi: mulla on kaksi vaihtoehtoa, joko eroan miehestäni tai sitten elän tämän hänen ominaisuutensa kanssa. No, toi on totta mutta se miten tuo lekuri sen ilmaisee, on jotain käsittämätöntä. Olisinpa huomannut kysyä, että onko hän seksiaddikti vai narsisti vai kenties molempia. Vänkäsi ja vänkäsi moneen kertaan, että masennus on sairaus, olenko mä varmasti masentunut. Joo, olen vakavasti masentunut ihan testien perusteella ja usean ihmisen puheen perusteella. No, jos olet sitä mieltä, sinun täyttyy hommata joku lääkärin hoitosuhde itsellesi, joka diagnysoi sen sinulle. Voin selvästi asteen verran paremmin, koska alkoi vituttaa ihan tosissaan tuon puheet. Sanoinkin tälle, että sä olet mun mielestä liian lukenut ihminen, käytännön ajatus puuttuu. ”Se on sinun näkemys asiasta, minun näkemys on että sinulla on sopeutumishäiriö”.

Mua pelottaa muuten yksi asia, monen muun lisäksi. Sain viime perjantaina jo toistamiseen erään kohtauksen. Tämä oli ekaa paljon, paljon kovempi. Vein Miehen autolla lapseni junalle. Ajoin takaisin ja Mies alkoi kirjoittaa töissä laskuja. Mun olisi pitänyt odottaa siellä. En todellakaan voinut! En voinut mennä sinne katsomaan niitä tietokoneita ja Miehen sormia, kun naputtelee konettaan, tuoleja joilla istuu. Kävin sit kotona laittamassa sadekamppeet päälle, koska satoi kaatamalla. Ajoin töihinsä, jätin auton pihaan ja lähdin kävelemään pihasta tielle kohti kotiamme. Mua alkoi huimata mutta se meni ohi. Sytytin tupakan, koska vitutus ja pettymys oli niin kova. Mietin, että siellä se nyt naputtelee koneellaan. Samassa mua alkoi huimata uudelleen, tuli paha olo ja näin jotain tummia palloja. Heitin tupakan pois ja kyykyin pää polviin. Helpotti. Lähdin kävelemään ja sama huimaus palasi, kädet tärisi, päässä oli erittäin ontto olo. Kyykyin mutta silloin musteni silmissä ja kaaduinkin maahan. Kerkesin ajatella vaan, että toivottavasti ei tule autoa ja että siellä Mies tien toisella puolen viihdyttää itseään. Taju palasi varmaan saman tien, siltä musta tuntuu. Mutta mun pää oli järkyttävän kipeä, ajatukset mössöä ja olo todella sekava. Nousin pystyyn ja vain ohimoita puristamalla pystyin liikkumaan. Tosin siitä ei tullut mitään, kun tuntui kun osa kropasta olisi halvaantunut. Sitten Mies olikin yhtäkkiä autolla siinä vieressä. Kesti hetki tajuta se. Jos oloni ei olisi ollut niin hutera, en olisi ikinä mennyt sen kyytiin. Mutta nyt hoipertelin autoon. Autossa pää polviin, helpotti. Mutta puhumaan en meinannut pystyä, puhe oli aivan puuromaista. Kyllä se siitä hetken kuluttua helpotti, päänsärky vain jäi. Mutta tuo oli todella pelottava kohtaus! Sattui ja pelotti. Oliko se jonkinlainen paniikkikohtaus? Veikkaamme niin. Mä en halunnut kertoa Miehelle tuosta, sillä pelkäsin että alkaa raivoomaan mulle. Ei onneksi alkanut vaan silitteli. Tämä oli jo toinen tuollanen, toivottavasti niitä ei enää tule.