Joulu meni jo, kiireet jäivät. Ajatuksia kirjoittaa olisi paljon mutta aikaa ei ole oikein ollut saada niitä ylös.

Jouluaaton vastaisena yönä sängyssä ollessamme, luulin Miehen jo nukkuvan. Itse valvoin ja mietin tulevaa joulua ja viime joulua, sitä miten ahdistunut olin silloin kaikesta. Yhtäkkiä Mies alkoi puhella vallan outoja.. Yhtäkkiä sanoi vaan, ettei hän ole enää se kamala ihminen, joka ennen teki mulle kamalia asioita. Ja uudelleen, ettei hän ole enää se kamala ihminen. Hmm, en osannut sanoa _mitään. Ihan puskista tuli tuo lause :-O Jatkoi, että hän ymmärtää kyllä että miksi mä vihaan häntä, mutta hän on muuttunut, ei ole enää se kamala ihminen. (Itse asiassa Mies "usein" väittää, että mä vihaan häntä. Olen kai siinäkin niin nujerrettu, että en mä sitä vihaa. En rakasta mutta etenkään en vihaa. En ole koskaan vihannut. Tykkään. Välitän. Säälin. Ihmettelen.)

"En mä sua vihaa"

"Miten sä voisit olla vihaamatta"

Mies jatkoi: "Mä elän rangaistustani tekemistäni teoista ja sun kärsimyksistä koko loppu elämäni. Se ei tule koskaan helpottamaan mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Sunkin." Mä en voinut sanoa muutakun, että niinpä, haluamattani mut on pantu kärsimään.

Mies: "Kyllä mä kannan tästä vastuuni, vaikka sä luulet että en kanna. Tulen kantamaan sua kohti vastuun aina. Aina. Ja lapsia kohtaan mutta se vastuu on erilaista. Kyllä mä olen oppinut mitä mä olen tehnyt."

Tosta noin vaan aloitti tuollaset puheet! Ihmetyksestä menin lähes mykäksi. Sanoi vielä kerran, että kyllä hän on rangaistuksensa jo saanut ja kärsii.

Toivottavasti asia on oikeasti noin, että on ymmärtänyt _oikeasti_ mitä on tehnyt ja mitä on niillä teoillaan saanut läheisilleen aikaan. Siitä tosiaan kantaa vastuun ja rangaistuksen loppuelämänsä ajan :( Tai ainakin niin kauan kuin me ollaan yhdessä. Mutta noiden puehidensa sisällön tajuaminen on Miehelle iso askel kohti parantumista. Lopullista parantumista. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, mä en toivo että kukaan Miehen rinnalla tulevaisuudessa tallusteleva, joutuu kokemaan samaa (paitsi jos se on pari sen existä, niille en pysty toivoa mitään hyvää :/ ) Miehen itsensä vuoksi olen halunnut ja haluaisin edelleen, että hän paranisi. Pohjimmiltaan on varmasti hyvä mies, en vain itse ole siihen puoleen paljon saanut tutustua.

Noita kärsimyslauseita olen miettinyt paljonkin tuon jälkeen. Nyt kun oma vointini on parantunut paljon, pystyn ajatella ja nähdä kaiken niin paljon selkeämmin. Nyt on ikäänkuin herännyt jostain unesta ja tajunnut, mitä mut on laitettu kestämään. Mitä mä oikeesti olen joutunut kestämään, vaikka en todellakaan olisi halunnut! Se on väärin. Vaikka oisin kuinka paska ihminen, tää kohtelu mitä Mieheltä olen saanut, on niin väärin, ettei sellaista olisi pitänyt olla. Miten onkaan ihminen voitu polkea maahan ja hakata päähän samalla. Miten onkaan ihmistä voitu arvostella ja haukkua. Ei voi ymmärtää :(

 

Loppiaisena olimme kavereiden kanssa juhlimassa. Kaikinpuolin kiva ilta, joka päätyi aika katastrofaalisesti. Vieläkään en tosin tiedä, mikä on totuus. Edes osa sellainen. Jossain vaiheessa illalla Mies sanoi, että hän ei ole ikinä tuntenut ketään kohtaan niinkuin mua kohtaan. Hänellä ei ollut ikinä sellaisia tunteita. Hän ei ole ikinä ollut näin rakastanut. Hän ei ole koskaan tavannut ihmistä, joka on niinkuin minä. Mä olen hänen elämänsä nainen eikä hän voi ymmärtää, miten on mut voinut saada.

Ihania sanoja, jousta menisi jalat alta normaalissa suhteessa. No, toki olen kuullut samoja ennenkin :) ja hyvälle ne on tuntuneet. Mutta kun miettii, mitä tuo ihminen joka nuo sanat sanoi, on mulle tehnyt... Jos rakastaa toista noin paljon, ei petä. Ei petä, ei todellakaaan petä. Siinä en usko mihinkään sairauksiin tai addiktioihin, en. Etenkään meillä, kun Mies on kaikki vuodet tiennyt, että mä tiedän. Hän on mulle huutanut ja valehdellut ja uhannut ja syyttänyt mua, kun mä aina epäilen häntä turhaan. Hän vain rakastaa ja mä vain syytän. Mietin sitä, että haluaisko Mies että olisi noin ja sanoi siksi. Sitten aina tuollaisista sanoista mulle tulee niin paha mieli. Paha mieli siitä, että kunpa elämä olisi mennyt toisin. Kunpa olisimme oikeasti olleet rakastuneita, tai että Mies olisi ollut. Ei olisi pettänyt. Kaikki olisi niin toisin nyt. Oltaisiin onnellisia. Luottaisin. Suhde Miehen lapsiin olisi kunnossa (edellyttäen tietenkin, etät Mies olisi jossain vaiheessa luopunut suhteestaan rakkaaseen exäänsä) Mulla olisi kavereita. Mulla olisi elämä! Elämä! Mietin kyllä sitäkin, että miksi pitää kiusata itseään ja miettiä tuollaista, kun kaikki on hukkaan heitetty ja elämä pilalla. Mun elämä on pilalla ja siinä sivussa vähän muidenkin. Mutta kun ajatuksilleen ei voi mitään :(

Nyt Mies on töissä. Kun soitti, tekivät töitä. Mutta entäs nyt, paljon myöhemmin? Kuulosti puhelimessa normaalille... Joko oli sitä oikeasti tai sitten on opetellut oikeasti valehtelemaan. Kauhistuttaa se hetki, kun tulee kotiin:/ Toivottavasti olen nukkumassa silloin ja saan siirrettyä kohtaamisen huomiselle.