Varpu kirjoitti:
Luin koko blogisi läpi eilisen ja tämän päivän aikana. Oloni on jotenkin pakokauhuisen lamaantunut, en tiedä miten sanoa sinulle mitä ajattelen tästä kaikesta lukemastani. 
Kiitos ja anteeksi, aikamisen urakan suoritit ;) 

 
Suurin osa tunteistani on tietenkin silkkaa myötätuntoa sinua kohtaan. On järkyttävää miten sinua on kohdeltu. Kukaan ei ansaitse joutua tuollaiseen tilanteeseen. Siis ei kukaan. Olet kuvaillut blogiteksteissäsi havainnollisesti kuinka itsetuntosi, ihmiskuvasi ja elämänhalusi on tuhottu pala palalta.
 
Välillä tuntuu, että olen kuvitellut kaiken mutta kun taas joku sanoo tuon saman (olen kuullut sen niin usein) niin tulee voimakas tunne, että en enää en usko Miehen sanoihin. Mutta miksi niin aina käy? En tiedä. Hyvänä päivänä tajuan ja kauhistelen itsekin, miten mua on kohdeltu, miten olen antanut kohdella, pahana päivänä tunnen olevani oikeutettu siihen. Tiedän kuitenkin, ettei niin ole! Tiedän sen nykyään oikein hyvin. Olisinpa tajunnut sen jo jotian vuosia sitten  niin olisi nämä loppudraamat jääneet väliin.

 
En voi kuitenkaan sille mitään, että minua ärsyttää (tuo ei varmaankaan ole oikea sana, ehkä suututtaa? kammottaa?) se, kuinka et suostu ajattelemaan itseäsi edes sadisti-narsistin uhrina, vaan olet ainakin muutamaan kertaan kääntänyt asian niin, että mies kohtelee sinua noin, koska "olet niin huono ihminen". VÄÄRIN.
 
:( Teen koko ajan töitä, askel eteen kolme taakse -tyylillä sen eteen että mä en ole huono ja mä en ole syypää tähän tilanteeseen, mä olen uhri ihan virallisenkin luokituksen mukaan. Se vaan on niin, että jos sulle tärkeä ihminen sanoo miten paska ja huono sä oot niin uskoohan sitä sen :( Jos et kuule mitään hyviä sanoja koskaan, oikeassahan se on.  Mulle on ennenkin ehdotettu, että Mies olisi narsisti ja olen selkeitä piirteitä hänestä löytänytkin. Viime kuukausien raivokohtaustensa jälkeen puhuin asiasta oman terpauttini kanssa ja Mies on aika selvä narsisti tapaus. Onko se ollut hänellä aina vai tulllut tässä matkan varrella, en tiedä. Olenko mä aiheuttanut sen(kin)? Tuiskin, sillä taitaa olla sisäsyntyinen juttu. Jollain tasolla voisi ajatella, että se estää Miestä parantumasta.

 
Voi, kuinka toivonkaan että saisit lähdettyä pois ja aloitettua oman elämäsi. Olen itse kasvanut osan teinivuosistani äitini ja sisareni kanssa kerrostalokolmiossa, mikä EI ole kauhea kohtalo lapselle. Hyvin monet tavalliset, jopa onnelliset ihmiset eivät koskaan asu pihallisessa omakotitalossa, ja hyvin menee silti. Lapset kärsivät enemmän nähdessään jatkuvasti vanhempansa ahdistuneena ja surullisena, kuin jostain kerrostaloasumisesta.
 
Tiedän.  Itse olen asunut lapsuuteni kerrostalossa ja siitä on vain hyviä muistoja. Minua sitoo tässä ensinnäkin työni, joka on sidottu tähän alueeseen tietyllä tapaa. Muuttaessani kauemmaksi, joutuisin vaihtamaan työpaikkaa. Rakastan työtäni ja sen vaihtaminen olisi tuhat miinukselle fiiliksissä ja elämänhalussa. Kerrostaloon muuttamisella olen tarkoittanut sitä, että lähialueen kerrostaloasunnot (siis ne joihin mulla olisi varaa) tässä ovat niin laitapuolen kulkijoiden ja muiden syrjäytyneiden asuntoja ja sinne en halua itseäni enkä lapsiani muuttaa. Jos saisin valita, asuisin toki omakotitalossa omassa pihassa mutta siitä unelmasta olen luopumassa :(  On vaan niin vaikeeta, en voi ymmärtää itsekään miksi. Olihan mulal ennen oma talokin mutta siitäkin luovuin Miehen takia.
 
 
Ethän edes rakasta miestä enää, näin sanot, miksi jäisit? 
 
Kohta en kai enää välitäkään Miehestä, joten helpottuu tämäkin koko ajan.
 
 
En halua ajatella etteikö mies voisi vielä tuosta muuttua parempaan suuntaan, mutta teidän välilläni on jo niin paljon kaikkea paskaa, etten usko että saisitte enää tavallista, luottamuksellista, hassuttelevaa, lohduttavaa, tasapuolista, tyydyttävää ja seesteistä suhdetta aikaan, enkä edes tiedä ansaitseeko mies mielestäni sitä enää (tai haluaako).
 
Kyllä mä olen sitä mieltä, ettei se enää muutu. Jos olis halunnut, se olis muuttunut jo. Tai viimeistään nyt olisi luulllut sen tekevän niin. Jos olisi halunnut, se olisi yrittänyt niinkuin lupasi pari viikkoo sitten. Totta joka sana, mitä kirjotit. En voi ikinä luottaa Mieheen, en koskaan, sen mahdollisuuden Mies on itse vienyt. Terapeuttimme kysyi viimeksi, että enkö voisi hyväksyä Miestä tuollaisena ja jatkaa elämää. Olenhan aina tiennyt, mikä hän on. En voi hyväksyä, en ole koskaan hyväksynyt. Jos Mies olisi ollut tuossakin sairaudessaan normaalisti käyttäytyvä, sitten asia olisi voinut olla toinen. Mutta esim. seksi, joka on mulle todella tärkeää, jos sitä ei ole, johan se jo on iso hälyttävä merkki. Sen suhteen olen todella joutunut kusetetuksi. En olisi koskaan, en ikinä alkanut seurustella Miehen kanssa, jos olisin tiennyt, miten kusetti mua omalla seksuualisuudellaan. Mä luulin päässeeni siltä osin taivaaseen mutta se olikin helvetti minne jouduin.

 
Ota seuraava asunto joka sinulle tarjotaan. Nämä nyt tietenkin ovat vain yhden lukijan sanoja... Olen vaan niin syvästi järkyttynyt lukemastani etten voinut olla kirjoittamatta sinulle tätä.   Voi hyvin, toivon sitä sydämeni pohjasta.
 
Kiitos. Uudistin juuri asuntohakemukseni. Emme asu missään pienessä kylässä, eli ei noita niin tarjolla ole. Vuokrat on kalliita ja mun palkka ei riitä sellaiseen mitä haluisin. 

 
Pieni aikajana, koska tässä samassa itkisessäni kelailen koko ajan samaa, että mitä mä en ymmärrä. Sain Miehen vihdoin käräytettyä teoistaan, joutui tunnustaa, lupasi parempaa. Meni vain muutamia viikkoja (enkä mä oikeesti tiedä, oliko sekään totta, käyttäytymisestään vain olen päätellyt), kun palasi nettiin. Sen tunnusti monien kuukausien päästä vasta. Syyksi silloin kertoi, ettei ajatellut, meni vain, ei taistellut vastaan. Mutta hän vain jutteli eri ihmisten kanssa nopeasti ja todella harvoin ja epäsäännöllisesti. Joulukuun yhtä yötä en unohda ikinä, kun tirautti muutaman kyyneleenkin ja silitellen mua sanoi, ettei hän ole enää se paha ihminen kuin ennen, ei hän tee enää mua vastaan mistään, hän katuu ja kantaa vastuunsa, haluaa meille hyvän elämän, se ei ole vielä mahdotonta. Viime keväänä tunnusti taas, ettei ollut lopettanut juttujaan. Mutta ei ole kuulemma lauennut kertaakaan kenenkään kanssa ja ei ole pitänyt yhteyttä niihin vanhoihin panoihinsa. Lupasi lopettaa, lupasi olla pettämättä mua niin kauan kuin yhdessä ollaan. Kesällä tunnusti, että viime vuonna loppu kesästä meni nettiin, koska hänelle oli siinä viikkojen kuluessa valjennut, ettenhän mä luota häneen yhtään. Nyt pari viikkoa sitten tunnusti vihdoin, ettei siitä keväisestä lupauksesta mennyt kauakaan, kun jälleen netistä haettiin lohdustusta. Meidän jonkun riidan jälkeen kuulemma, riita koski mun epäilyjä ja epäluottamusta Miestä kohtaan. Ja tuolloin oli lauettu. Nyt on taas lopettanut, hakenut apua ja haluaa parantaa. Yksi viikonloppu puhuttiin, yhden kerran kävi vertaistukiryhmässä, that's it. Ja nyt mulle taas raivotaan, kun mä en usko ja epäilen töissä olemistaan, kaikkihan on hyvin. Miksi mulle kukaan ulkopuolinen, siis kukaan Miehen lisäksi, ei kerro että Mies on oikeassa ja mä ihan vitun väärässä. Jää kiinni, tunnustaa, lupaa parantaa, tarkentaa edellisiä tunnustuksiaan. (ja sen tiedän, että vieläkään ei ole kertonut kaikkea) Sama juttu aina ja joka kerta. Sitten, kun kerronkin että mullakin on joku niin johan menee systeemit sekaisin ja mietitään apena, että panenko jonkun kanssa, koska hänen ajatukset ja tuntemukset muuttuvat siitä. Mitähän itte on tehnyt vuosikaudet netissään? Pannut virtuaalisesti kaikki, joita on kiinnostanut. Ja korvannut sillä oikean seksin. Ja sillä taas ei saisi olla mun ajatuksiin ja tuntemuksiin  minkäänlaista vaikutusta. Voi jeesus sentään. Olen toki sanonut ennenkin, että itsepä olen sitten ollut niin huono pano, että piti korvata se nettipanoilla mutta silti....
 
Tulen nykyään pelkästään vihaiseksi, kun ajattelenkin asiaa. Ennen sentään säälin sekä itseäni että Miestäni, nyt on viha ottanut vallan. Se taas kertoo mun omasta parantumisestani, mikä on erittäin hyvä. Ei vaan kovin terveeltä tunnu tää olo. Terapiakin vasta ensi viikolla ja joudun kai perumaan sen, kun ei ole rahaa :/