Yö meni lähes valvoessa.Välillä torkahdin mutta sitten heräsin paniikinomaiseen tunteeseen hiestä märkänä. Painajaisia, jotka olivatkin todellisuutta. Heräisikin jonain aamuna ja huomaisi kaiken olevan vain unta. Pitkä painajainen mutta sen jälkeen voisi nousta sängystä onnellisena uuteen päivään. Miksi mä jatkan tätä, kun en voi tietää huomisesta? Kerta toisensa jälkeen kysyn tuota itseltäni. Eihän mulla ole siihen vastausta edelleenkään. Mitään varmuutta tulevaisuudesta ei ole. Mitään ei voi edes muuttaa -mua on petetty järjestelmällisesti vuosi kaudet. Mua on petetty todella törkeästi viimeiset viikot. Mitään varmuutta ei ole siitäkään, vedänkö mä huomenna pussillisen lääkkeitä tai kävelenkö rekan alle ja lopetan omat kärsimykset. Sitä en halua, en halua sen kärsimyksen kohdistuvan lapsiini. Se ei kohdistuisi niinkään Mieheen, vaan omiin rakkaisiin lapsiini. En mä sitä heille halua mutta en mä halua näitä tunteita itsellenikään.

Illalla oltiin Miehen töissä kahdestaan laittaen hänen harrastusvälinettään kuntoon viikonlopun leiriä varten. Otin rauhoittavia, että pystyn menemään sinne. Mua on aina ahdistanut olla siellä, siellähän se on nettielämäänsä viettänyt. Ei ole helppoa katsoa sitä tuolia, jossa Mies seksielämäänsä on viettänyt. Ei ole helppoa katsoa niitä tietokoneita, joiden välityksellä Mies tyydytyksensä on saanut. Ei ole helppoa vaan ihan vitun vaikeaa :/

Mies kertoi tuhonneensa muistitikun, jonne oli tallentanut nettisuhteiltaan saadut kuvat. Sanoi, ettei ollut katsonut niitä eikä tallentanut niitä muualle. Haluaisin niin uskoa, haluaisin niin paljon uskoa. Kysyin, miltä tuntuu. Sanoi, että tuntuu hyvältä ja itseasiassa helpottuneelta päästä eroon siitä kaikesta, sekä kuvista että kaikesta muusta siihen elämään liittyvästä. Olisipa Mies samaa meiltä ensi kuussakin, syksylläkin vielä. Toivon! Toivon niin, että se olisi totta. Antaisin paljon, että saisin tämän toiveen toteutettua. Kun Mies sanoi tuon, ääni ei ollut valehtelijan. Yritän nyt ammentaa toivoa siitä, vaikka se vaikeaa onkin. Osaahan se huijata.. Vai onko Mies nyt herännyt huomaamaan, mitä on tehnyt ja miten tekonsa on vaikuttanut kaikkeen ympärillään?

Mä haluaisin tietää, vaikka se sattuisikin paljon (hei, mikä voi enää sattua enempää?), että mitä mä tein väärin, kun Mies ei pystynytkään lopettaa nettisuhteitaan vaan meni yhä syvemmälle siihen maailmaan. Oma pää meinaa hajota välillä siitäkin, kun mietin, mitä olen tehnyt tai miten mä voin olla niin huono, paha ihminen, että mua pitää kohdella näin. Kyllä mä oisin voinut muuttua, olenhan mä nytkin joutunut muuttumaan aivan eri ihmiseksi kuin mitä olen ennen Miestä ollut.

En mä varmaan saa noihin kysymyksiin koskaan vastausta. En usko. Sattuu vaan jonnekin syvälle niin paljon, että sitä tunnetta ei välillä meinaa kestää millään. Helpottaisiko se, jos tietäisi syyn Miehen käytökselle? En tiedä, kun en tiedä mitään muutakaan.