Tuossa yhtenä iltana yhtä leffaa katsoessa tuli niin paha ja ahdistava olo, kun mietti sitä rakastumista. Leffan pääpari oli silmittömästi rakastunut, olivat olleet jo vuosia. Miksi minä en :( Ja miksei mua rakasteta :( Se tuntuu niin pahalle, niin pahalle. Toisena iltana Mies sanoi rakastavansa mua. Vuosia sitten, tai edes pari vuotta sitten yhteen muuttaessamme, olisin antanut noista sanoista vaikka mitä. Siis siitä, että sitä sitä olisi oikeasti tarkoitettu. Miten erilaista elämä olisi silloin ollutkaan, jos rakkaus olisi oikeasti ollut se joka hallitsee. Ei epätoivoa, ei valehteluja, ei syyttelyitä, ei Miehen pettämisiä. Tässä kaiken keskellä on häiventynyt täysin se, mitä on normaali elämä, mitä on normaalit tunteet parisuhteessa. Se miten eletään yhdessä. Joku vaimea muisto menneisyydestä on, että tällaista se ei ole. Sitten aina, kun näkee onnellisia ihmisiä, tulee se "sydäntä käännetään rinnassa" -tunne. Onhan meilläkin onnellisia hetkiä ollut ja olen mäkin sanonut rakastavani ja tarkoittanut sitä mutta siellä taustalla on aina ollut ne haamut, ne Miehen nettipanot. Sanoiko sanansa mulle vai jollekin seksikkäälle, kiimaiselle pikku tytölleen vai kovalla, karvaiselle miehelle? En mä tiedä. Joskus musta tuntui, että mulle mutta mistä tuon tietää. Nyt, kun nuo sanat taas sanoi mulle, mua alkoi itkettää. Musta se on kuitenkin ihaninta mitä voi toiselta kuulla ja ihaninta mitä voi itse sanoa jollekin. Mutta että sanoo rakastavansa ja kuitenkin tekee rakastaan vastaan tekoja, joita Mies on tehnyt... :(

Mies oli viime viikon todella etäinen. Normaalissakin elämässä ihmiset varmaan ovat välillä sellaisia mutta nyt luonnollisesti mietin, mistä tuo johtuu. Ei juurikaan koskenut muhun. Mähän tarkkailen Miestä nyt entistä enemmän -ihan alitajuntaisestikin, en niinkään tarkoituksella. Sitä oppi vuosien ajan aamulla ensimmäisenä tarkastamaan, että miltä Mies näyttää, onko tehnyt jotain mun nukkumaan mentyä. Tai sen jälkeen, kun luuli, että nukuin. Vuosia Miehen töistä tultua ensimmäisenä oppi tarkastamaan sen olemuksesta, käyttäytymisestä mitä oli päivän mittaan puuhaillut ja sen dignoosini mukaan sitten otin illan käyttäytymismallin minäkin. Useimmitenhan se oli sisäänpäinkääntymistä, itkun pidättelemistä, itsensä soimaamista -miksi, miksi ja miksi minä olen tehnyt Miehestä tuollaisen. Pahoja ajatuksia, jopa aika lopullisia. Kun nyt tekee samaa ja huomaa joitain viitteitä entiseen, ennen kiinnijäämistään, elämään, sitä miettii tietenkin, onkohan se tehnyt jotain? Ja kuinka paljon? Tämä on paha, kun en tiedä yhtään missä mennään, koska Mies ei puhu. Se on aina osannut esittää hyvin. On luullut osaavansa mutta loppupeleissä ei kuitenkaan ole osannut.

Mies ilmoitti jokin aika sitten kavereidensa kanssa järjestettävästä saunaillasta. Apua, oli eka ajatukseni :( Viimeksi, kun sauna-ilta piti olla, Mieshän oli ehdotellut illan yhteyteen taapamista jonkun ihanan, kiihottavan nettipanonsa kanssa. Epäilyjä mulla oli silloinkin esim. siitä, että Mies ei pystynyt mainitsemaan sanaa baari -menivät kuulemma vaan saunomaan ja syömään. Muutenkin käytöksensä oli aika paljastavaa. Silloin onneksi, onneksi kohtalo puuttui peliin ja Mies sairastui oksennustautiin eikä päässyt lähtemään. Nyt kun asiasta mainitsin, Mies kivahti, ettei hänellä ole enää mitään. Muutama sekunti aiemmin väitti, ettei ole edes suunnitellut mitään. Hei, mä olen lukenut senkin viestittelyn, jossa Mies on tuosta kirjoitellut! Että sillä on otsaa vängätä vastaan asiasta, jonka olen lukenut sen itsensä kirjoittamana! Ensin se oli mulle vain epäilystä, lukemisen jälkeen epäilys vahvistui todeksi. Ja nyt se väittää, että kyseessä on vain poikien saunailta. Oliskin, niin saisi hyvillä mielin lähteä sinne. Tai paremminkin, että mä saisin hyvillä mielin jäädä kotiin ja viettää illan poikieni kanssa. Tuon saunaillan jälkeisenä päivänä on yhden lapseni rippijuhlat. Juhliin tulee myös Miehen vanhemmat, sukulaisia. Jos takana on ns. saunailta, mä en ala esittää todellakaan mitään. Juhlia ei pidetä, tulee olemaan riittävän vaikeaa olla kirkossa miettien, mitä Mies on tehnyt. Nyt sitten, kun mainitsin Miehelle tästä, hän loukkaantui. Ei kuulemma ollut edes miettinyt mitään muuta illalle kuin kavereiden kanssa olemista. Pitäisikö uskoa? Vaikeaa, kun asiasta ei enää puhuta, en tiedä, miten Miehellä menee, onko tehnyt jotain, onko käynyt mielessä tehdä jotain, onko taistellut halunsa pois vai antanut mennä kuin ennenkin. Kun mä niin haluaisin uskoa, että entinen on ohi. Mutta kun vuosia on ollut petettynä, ei sitä vaan voi yhtäkkiä uskoa. Ei voi, vaikka haluaisikin.

Miehellä on siis oma firma. Välillä sillä on oikeastikin töitä iltaisin. Joskus viime talvena sanoi, että mitäs jos niille tulee oikeasti töitä niin paljon, että on pakko olla iltojakin töissä, miten mä siihen suhtautuisin. Niin, että tulee töitä _oikeasti. Siinä Mies puhui taas itsensä pahasti pussiin...juuri oli väittänyt tekevänsä vain töitä, jos on illalla töissä. Sitten yhtäkkiä miettikin, mitäs jos töitä tulisikin niin, että iltoja siinä menisi. Tuota keskustelua olen usein miettinyt. Se on niin huippuesimerkki meidän menneistä vuosista. Mitä Mies oikeasti miettii, väittäessään tekevänsä vain töitä, kun oikeasti vetää siellä vaan käteen jonkun naisen tai miehen tai molempien kanssa, siellä ykköselämässään, netissä. Lopettaa hommat ja tulee kotiin kuin ei mitään ihmeellistä olisi tapahtunut. Kotona sitten yleensä lösähti sohvalle ja alkoi nukkumaan. Yön taas saattoi valvoa ja naputtaa konettaan tai puhelintaan. Mä en ymmärrä tuota kuvioo, vaikka miettisin miten pääni puhki. Mikä saa ihmisen toimimaan noin? Tässä lukiessani ja opiskellessani seksiaddiktiosta olen yhä varmemmin tullut siihen tulokseen, että se on psyykkinen sairaus enemmän kuin fyysinen. Fyysiseksi se on kyllä luokiteltu mutta pään sisältähän tuon toiminnan täytyy lähteä?

Pussiin puhumisesta vielä. Miehen harrastusväline on nyt meillä kotona, aluksi oli töissään. Kävi parikin kertaa niin, että Mies sanoi menevänsä laittamaan sitä kuntoon. Tuli joskus yöllä takaisin ja kertoi ympäripyöreästi mitä sille oli tehnyt jne. Meni pari päivää ja pyysi mua auttamaan tämän välineen laittamisessa kuntoon, koska esim. viikonloppu lähestyi ja tuota tarvittiin. Siellä minä sitten tein asiaa A:a, jonka Mies oli sanonut tekevänsä. Tämän jälkeen siirryin asiaan B, jonka Mies myös oli sanonut tekevänsä silloin yöllä. Mulla on helvetin hyvä muisti tuollaisissa asioissa ja tottakai mä olen kysellyt, mitä on tehnyt -aina on ollut se epäily, että tekeekin jotain vain käsi housuissaan eikä kädet siinä harrastusvälineessään. Mies on aina suuttunut mulle, kun epäilen ettei ole tehnytkään, mitä sanoi. Oikeasti, jos sanoo tehneensä asian A niin kyllähän mä näen vilkaisemallakin, että siihen ei ole koskettukaan. Miten voi olla niin vankka usko omiin valheisiin, että edes yrittää valehdella tuollaisessa asiassa. Sittemmin tuo harrastusvälinen siirrettiin meille kotiin autotalliin. Helpotti huomattavasti, vaikka on sielläkin tehnyt muuta kuin on väittänyt :/

Kyllä mä tässä nyt mietin, että mikähän mun rooli mahtaa nyt olla. Kun Mies sanoo, että pitää puhua mutta sitten, että ei saa puhua. Menneistä ei saa puhua mutta silti niistä pitäisi ja joutuukin joskus mainita. Ristiriitaista. To be or not to bee.