Kävin työterveyslääkärin luona hakemassa uutta sairaslomaa vanhan tilalle. Huomasin siinä, että olen menneen reilun viikon aikana käynyt lääkärien ja muiden alan ihmisten luona enemmän kuin muutaman viime vuoden aikana yhteensä, raskauksia lukuun ottamatta koko elämäni aikana en ole näin paljon koululääketieteen ihmisten vastaanotoilla ravannut ikinä! No, tämäkin lääkäri oli kyllä lääkäri paikallaan, nuori erittäin ymmärtäväinen ja huolehtivainen mieshenkilö. Ensimmäiseksi sain/jouduin tehdä masennustestin uudelleen. Vaikka itse huomasin, että viime viikkoisesta kriisin pohjasta tulokset olivat hieman positiivisemmat niin lääkäri itse piti vastauksia erittäin rankkoina, joita ei voi jättää oman onnensa nojaan. Haluaa nähdä mut uudelleen, kun akuuttiaika on ohi ja olen aloittanut terapian. Puhui myös masennuslääkkeistä, jos olo ei ala muuten helpottamaan. Niitä mä en ota. Mutta tiedostan sen kyllä, että ei pelkkä mun terapia tule auttamaan, jos kotona ei asioista puhuta tai tule parannusta. Hänkin ehdotti Miehelle terapiaa, omaa ja mun kanssa yhdessä. Niin ne kaikki ehdottaa, asianomainen itse vaan ei näe sitä tarpeellisena :(

Vein sairaslomalappusen esimiehelleni. Hän pyysi jo aiemmin tulemaan paikalle niin, että hän on siellä. Juteltiin pitkän aikaa. Siinä on niin ihana ihminen, että ei pomoksi uskoisi! Sanoi lopuksi vielä uudelleen, että mun pitää hoitaa nyt itseni kuntoon, etten riko itseäni aivan kokonaan. Eikä hän halua menettää mua työntekijänä –jostain syystä pitää mua parhaana työntekijänään :-O Sanoin tälle pomolleni jo viime viikolla, että kerron hänelle totuuden sairaslomastani. En osaa enkä halua valehdella tai salata sitä. Olemme kuitenkin työni johdosta todella läheisissä väleissä ja paljon tekemisissä. Ja mua on hirveästi helpottanut se, että olen nyt joillekin sanonut tuosta Miehen pettämisestä. Mun osalta salailu loppui ja se helpotti. Tosin nolottaahan mua nähdä ihmisiä, jotka sen tietää. Tämä esimieheni sanoi niin hienosti, että ei se ole mun syy ja mun pitää uskoa se. Tuo on nähnyt Miehen monesti ja pitänyt sitä erittäin hyvänä tyyppinä, pitänyt meitä myös yhdessä hyvinä tyyppeinä. Hänkin toivoi, että Mies hakisi apua ongelmiinsa, koska ”meidän suhde on tähtiin kirjoitettu ja se pitää saada toimimaan ja me saadaan se toimimaan, jos niin halutaan”. Niin varmaan onkin mutta on tainnut se sarvipää kirjoitella.. Ja vaikeahan sitä suhdetta on yksin saada toimimaan, jos toinen ei halua.

Soitin tiistaina myös perheasiainkeskukseen (vai mikä se on..), sieltä soitettiin myöhemmin takaisin, koska silloin ei ollut puhelinpäivystystä. Nainen puhelimessa kartoitti pitkään meidän tilannetta. Vasta loppupuolella hänelle selvisi, että emme ole menossa sinne yhdessä, vaan minä yksin. Hän oletti automaattisesti, että yhdessä mennään. Että pettäjäpuoliso haluaa apua ja haluaa auttaa muakin toipumaan, jos haluaa kerran elää vielä yhdessä. No, saahan tuonne mennä yksinkin mutta aika surullista oli, kun ihmetteli, ettei mennä yhdessä. En tiedä, koska tuolta saa aikaa sillä niillä on kuulemma pahin ruuhka, mitä ikinä on ollut. Työni vuoksi tarvitsen ilta-aikaa ja sellaisen järjestävät, koska en pääse päivisin. Kuukauden sisään kuitenkin aika tulee. Soittavat sieltä sitten. Ens viikolla pääsen onneksi sinne työterveyspsykologille ja sitten olis vielä yksi käynti sinne. Tosin hänhän ehdotti, että jos pääsen perhekeskuksen asiakkaaksi pian, niin jätettäisiin se yksi aika syksylle. Jos silloin tapahtuu jotain niin en jäisi tyhjän päälle.

Mitäs kotona. No, ei mitään. Mies yllätti kyllä täysin, tai sitten toimi odotetusti, en oikein tiedä kumpaa: ei sanakaan puhetta aiheesta, tulevaisuudesta, tunteista, ei mistään. Loppui kun seinään, kun mä rauhoituin ja pystyin jatkaa elämistä ylipäätään. Eiks se kerro aika paljon? Mulle kertoo kyllä, miten paljon se oikeesti haluaa yrittää ja paljonko on sen eteen valmis tekemään töitä. Meillä on niin monen vuoden asiat puhumatta ja selvittämättä ja lisäksi vielä tuo viime vuosi, että pian pitäisi aloittaa se avoin elämä, jos meinaa sellaista haluta. Sitä normaalia ja onnellista elämää, mitä Mies kuulemma haluaa. Mutta kun hän sanoi, että lopettaa nettielämänsä ja ottaa mua enemmän huomioon, siihen loppui kaikki sanominen. No, ollaan me kyllä oltu vähän läheisempiä ja seksiäkin on ollut. Mutta niillä ei pitkän päälle pitkälle pötkitä. Eihän tästä ole kuin muutama päivä, kun Mies itsekin tajusi, miten käy kun asioista ei puhuta. Ei auta sanoa, että puhuminen on hänelle vaikeaa, se ois ollut helppo opetella nyt, kun kaikki on ajankohtaista. Olisi ollut helppo jatkaa sitä puhumista ja siitä olisi sittemmin tullut tapa. Tätä menoa vuoden päästä, tai joskus, ollaan samassa tilanteessa kuin pari viikkoa sitten. Tai vuosi sitten.

Toinen missä ne ole huomannut mitään muutosta. Mieshän heitti, että hän ei ole voinut olla kotona normaalisti oma itsensä. Sitä ihmettelin ja silloin ja edelleen. Mies on kyllä musta ollut töysin oma itsensä, eikä nyt ole mtenkään muuttunut. Jos ei mua ole voinut haukkua aina, kun on mielensä tehnyt, se on kyllä pois jäänyt. Mutta tarviiko sellaista sanoa omaksi itsekseen, musta sellaisesta tavasta voisi pyrkiä eroon. Ja onhan toki siinä edistystä tapahtunut paljonkin, ei Mies mua enää hauku mennen tullen kaikkien kuullen.

Tänään vielä laitoin itseni täysin kuseen tulevaisuutta ajatellen. Maksoin kaikki säästöni poikani uuteen harrastusvälineeseen. Säästöt, joilla olisin saanut joskus takuuvuokran jostain maksettua. Nyt ei sellaista takaporttia ole :(

Välillä tää on nin jumalattoman vaikeaa, välillä tää menettelee.