Täällä tilanne kärjistyi aivan hurjaksi. Kävin eilen illalla erään psykiatrin luona. Kirjoitti mulle kaks viikkoa sairaslomaa. Muuten käynti oli aika turha. Sain kyllä puhua mutta pääasiassa se psykiatri antoi mulle ohjeita. Mulla on kaks vaihtoehtoa –erota tai jatkaa Miehen kanssa. Jos päätän jatkaa, mun pitää hyväksyä se, etten riitä Miehelle vaan hän tarvitsee nettiseksiä ja niitä ihmisiä siellä chateissa. Mun itsemurha-ajatukset tuo psykiatri vähän ohitti sanoen, että mun pitää pikaisesti etsiä itselleni joku terapeutti, kenen kanssa puhun asioista ja yritän päästä eteenpäin ja jos Mieheni haluaa, meidän pitää etsiä yhdessä pariterapeutti. Tuossa kaikki lyhykäisyydessään. Tulin tuolta Miehen kyytissä kotiin ja ihme tapahtui, me puhuttiin. Mies siis halusi puhua. No, vanhoja juttuja. Pettämistään se selittelee mm. sillä, kun vuosia sitten Tallinnassa tyttöporukalla ollessani, sammuin omaan sänkyyni hotellihuoneessa. Mies oli yrittänyt mua kiinni mutta en kuullut puhelinta. Ei saanut kiinni myöskään kaveriani. Kaverini huomasi vasta aamulla Miehen hätääntyneen viestin. Samantapaisia juttuja otti esille muitakin, ne ovat kuulemma vaikuttaneet pettämiseensä. Voi Mies-parka :( Ei toivoakaan sen paranemisesta, kun ei oikeasti ota vastuuta mistään. Yöllä puhuttiin lisää, itse asiassa tosi paljon ja jostain kummallisesta syystä rakasteltiin :-O

Mä takavarikoin maanantaina Miehen lääkkeet, koska vitutti niin se, että vetää niitä ku leipää eikä halua poistaa syytä, miks saa sairaskohtauksia. Musta saa kärsiä kivuista, kun ei kerran haluu niistä eroon, vaikka syyt tietää. Yöllä ja aamulla Mies sanoi, ettei jätä mua tänne niiden lääkkeiden kanssa tällasessa mielentilassa. (sanottakoon tässä että olin silloin ihan rauhoittunut, tarkoituksena Miehen töihin lähdön jälkeen etsiä psykiatri, jonne pääsisi vaikka saman päivänä) Istuin tuolilla ja Mies tuli siihen eteen. Mua alkoi yhtäkkiä ahdistaa järkyttävän paljon, kun katsoin Miestä. Kalenterissa vaan viikot vilisi viime kesästä tähän ja merkkantui päiviä, jolloin Mies on aikaansa netisssä viettänyt. Ja valehdellut mulle. Pakokauhu iski ja mieluummin olisin juossut kauas pois siitä. Jotenkin siitä se lähti. Mies alkoi painostaa mua antamaan ne lääkkeensä hänelle, en luvannut. Lopulta se karjui ja silloin sanoin lääkkeiden antamisen olevan mulle nyt periaate kysymys, en anna niitä. Nyt en muista kenelle Mies lupasi soittaa mutta mä sanoin siihen, että mä soitan poliisit. Siitähän Mies innostui, että soita vaan. Lopulta soitti meille veljensä, kenen kanssa oli lähdössä jonnekin. Silloin sanoin Miehen menneen liian pitkälle ja ottaneen sen askeleen jota ei olisi pitänyt ja että ikinä meillä ei ole mahdollisuutta selvittää enää mitään asiaa. Samalla otin puhelimen ja laitoin valmiiksi kirjoitetun tekstarin Miehen äitille. Veli tuli ja yritti saada mua antamaan ner lääkkeet, en luvannut. Lopulta Mies otti puhelimen ja soittaa joko ambulanssin tai poliisit mut hakeman. Mä itkin paniikissa, koska nuorin lapseni oli tulossa kotiin reilun puoleen tunnin kuluttua ja vaikka Miehelle se olisi kai ollut ok, mä en ikinä tekisi lapselleni sitä, että näksi miten mut viedään ambulanssiin tai poliisiautoon sidottuna. Oikeesti! Mies valehteli jälleen ja soittikin lääkärilleen. En tiedä, mitä sille valehteli mutta lääkäriltä tuli aika rajua ohjeistusta. Kello oli jo niin paljon, että lapseni olisi kymmenen minuutin kuluttua kotona, joten luovutin ja annoin ne lääkkeet. Toivotin Miehelle onnellista tulevaisuutta ja sitä, että rakastuisi oikeasti johonkin niin, ettei tarvitsisi pettää. Se seuraava uhri nimittäin voi olla paljon heikompi kuin minä eikä kestäkään näin paljon.

Miehen lähdettyä ja lapseni tultua halasin sen ensin ihan puhki. Lähti kaverilleen ja mä menin terveysasemalla hakemaan lähetteen tuonne psykiatriselle poliklinikalle. Pääsin aivan ihanan lääkärin vastaanotolle. Kuunteli, kyseli, ei mitään kiirettä. Jo se aika siellä helpotti isosti mun mieltä. Laittoi lähetteen sairaalaan ja seuraavaksi matkasin sitten sinne. Ilmoittauduin ja melkein saman tien tuli psykiatrinen sairaanhoitaja hakemaan mua. Juttelimme lähes kaksi tuntia. Lopulta vielä päivystävä psykiatri tuli huoneeseen ja juttelin hänenkin kanssaan yli puoli tuntia. Nyt on helpottunut olo! Voisi melkein sanoa, että olo on parempi kuin vuosikausiin. Loistavia tyyppejä kummatkin, aivan mahtavia. Kaikki on nyt paljon selvempää. Kuulin paljon asioita, jotka olen toki tiennyt mutta jotka Mies on saanut käännettyä mua vasten ja sen takia en ole osannut ajatella enää selkeästi. Tämä myös vaikeuttaa elämää. Mulla tulee olemaan paljon opeteltavaa tulevina aikoina. Ihan ykkösenä tulee opetella, että Miehen seksiaddiktio ei ole mun sairaus, se on Miehen sairaus, josta Mies itse kantaa kaiken vastuun ja seuraukset. Olen niin täynnä syyllisyyttä Miehen teoista, että en tiedä miten niistä ajatuksista pääsen. Vaikka minä olen menettänyt terveyteni Miehen sairauden takia, minä en ole sitä halunnut. Mutta nyt minun pitää nyt haluta parantua.

Psyk. sairaanhoitaja pyysi ensin kertomaan omin sanoin tämän päivän tilanteen, miksi olen siellä. Kerroin Mieheni pettäneen minua vuosikaudet, viime toukokuussa sain hänet vihdoin kiinni, tunnusti, annoin mahdollisuuden jatkoon ehdoin, että nettielämä on taaksejäänyttä, enää ei valehtele ja jos on vaikeaa pysyä netistä erossa, kertoo mulle heti siitä. Mies lupasi, siitäkin se tuntui hyvälle. Lupasin salata Miehen touhut kaikilta, jos lupaus pitää. Syksyn mittaan aloin huomaamaan Miehen käytöksessä taas entisiä juttuja, sotkeentuneita kalsareita yms merkkejä. Vihdoin maanantaina nostin kissan pöydälle ja kysyin, Mies tunnusti jatkaneensa pettämistä. Silloin romahdin ja siksi tämän päivän psykiatrian käynti.
Kävimme läpi meidän suhteen alusta asti, miten olemme pettäneet, tavanneet jne. Kävimme läpi Miehen tekoja jo silloin, kerroin kaiken, miten olen vakoillut, miten esiintynyt toisina ihmisinä, miten laittanut muita vakoilemaan Miestä jne. Kerroin Miehen valehteluista. Kerroin miten näimme vaan viikonloppuisin ja miten alkuun niihin liittyi paljon seksiä, hyvää seksiä. Liittyi paljon muitakin ihania asioita. Miten mä aina masennuin, kun lähdin Miehen luota, sillä tiesin minne tiensä tai paremminkin kätensä veivät.

Puhuimme ajasta ennen Miestä, millainen olen ollut silloin, millainen luonteeni on ollut. Mä olen aina ollut rauhaa rakastava, musta ei sellaista asiaa ole, jota ei puhumalla selvitetä. Mä olen aina ollut ”aurinko ei saa laskea riidan ylle” –ihminen. Olen ollut myös aika boheemi monessa asiassa, enkä ole välittänyt riidellä turhista. Luonteeltani olen aina ollut iloinen, luonnonlapseksikin monesti sanottu. Perhe on ollut tärkeä ja perheen kesken on tehty paljon kaikenlaista yhdessä pelaamisesta pyöräilyyn. Rehellisyys, luotettavuus kaikista tärkeimmät arvot. Nyt nuo kaikki edellä mainitut on mennyttä. Välillä en tunne itsekään itseäni käytöstäni tuumaillessani.

Kerroin rakkaudestani Mieheen. Miten Mies joskus oli elämäni rakkaus. En osa sitä edelleenkään perustella miksi noin on. Pelkkä seksi ei ole siihen syynä, vaikka näytteleekin isoa osaa. Vieläkin, vaikka tunteet ovat kuolleet, tapettu, pystyn muistamaan miltä tuntui tavata Mies tai kuulla äänensä, koskea, olla lähellä. Sitä itkinkin tuolla polilla. Sen tunteen voi palauttaa mieleen vain muistelemalla ja se tuntuu nyt niin pahalle :( Sain puhua myös paljon siitä, miltä tuntuu että en riitä. En ole koskaan riittänyt Miehelle, aina on ollut ne nettipanot ja exänsä. Mulle sanottiin, että mun pitää nyt alkaa luottaa ja uskoa itseeni, mä olen hyvä ihminen, mä olin sitä ennen kuin Miehen tapasin niin miksi mä en olisi sitä edelleenkin. Mä en ole itseäni muuttanut, en ole halunnut muuttaa mutta Miehen teot mua kohtaan on mut muuttaneet. Ei ole kuulemma myöhäistä muuttaa itseäni takaisin sellaiseksi kuin oli aiemmin ja jonain päivinä saatan vielä rakastaa itseäni niin kuin ennen. Töitä pitää tehdä kyllä paljon.

Miehen toisesta riippuvuudesta, eli exästään ja sen vaikutuksesta puhuimme sen psykiatrinkin kanssa. On kuitenkin tuon pettämisen, yhdenlaista pettämistähän sekin on, lisäksi toinen iso asia meidän suhteessa. Kävimme tuon exän vaikutuksen suhteemme alusta asti läpi. Siitä, kun emme voineet mennä kauppaankaan ilman, että Mies ensin soitti exälleen ja kyseli missä ovat. Tämä siksi, ettei ex näkisi mua, ettei vain epäili että Miehellä olisi toinen. Mulle sanottiin niin usein, että ex on tärkein, hänen hyvinvointinsa ja hyvä olonsa on tärkein. Mies muisti usein myös lisätä, että ”sille sä et nyt voi mitään”. Silloin alkoi mun tunteiden alasajo. Aloin välttää puhumasta, miltä musta tuntuu, koska ne aina teilattiin. Mulle sanottiin nyt, että kukaan ei voi sanoa toiselle ”et sä voi tuntea noin”, ”sä oot kyllä ääliö noiden mielipiteiden kanssa”. Noita mä olen saanut kuulla moneen kertaan. Kun tunteet tai lähinnä niistä kertominen (musta tuntuu pahalle, hylätylle jne) on pidetty piilossa jo ainakin kuuden vuoden ajan, niistä on tullut mulle totta. Olen jo vuosia uskonut, että mulla ei ole oikeutta tunteisiin, vain Miehen tuntema on oikein. Se on piirtynyt muhun niin syvälle, että sitä on vaikea tajuta, etteihän se niin saa olla. Tämä tuli noiden ammattilaisten suusta moneen kertaan, että jos tarpeeksi kuulee jotain arvostelua, siihen alkaa uskoa ja elää sen mukaan. Varsinkin masentuneena tai muuten huonovointisena. Niin mullekin on käynyt monessa asiassa :( Mä en osaa mitään –olen ollut jo kauan itsekin sitä mieltä. Kuitenkin miettinyt usein sitä, että osasinhan mä ennenkin…

Miehen lapsista puhuimme pitkään. Vastassa oli niin ymmärtävä ihminen, että itkuksi meni. Kerroin meidän lasten tarinaa ihan heidän ensi tapaamisesta lähtien. Mun lapset ja Miehen lapset ovat tulleet ensi hetkestä toimeen, eivät ole olleet mustasukkaisia toisilleen eikä meille aikuisille. Mä tykkäsin niistä kuin omistani, Mies mun lapsista. Jo hyvin nopeesti aloin olla vastuussa monista asioista –aamupalat, iltapalat, nukkumaan laittaminen, iltasadun lukeminen. Ja jo hyvin nopeesti kävi ilmi, että oltiin sit meillä tai Miehen luona, Miehen lasten säännöillä mentiin. Etenkin toinen heräsi viikonloppuisin todella aikaisin, kuudelta, silloin heräsi sitten muutkin. Tämä lapsi nimittäin laittoi telkkarin auki ja se täysille. Jos ei osannut laittaa vaikka peliä päälle, huusi sieltä Miehelle makkariin …Mies huusi vastauksen. Jos toinen lapsi, tää nuorempi, kun heräsi, herätti toiset hyppäämällä niiden päälle. Siinä, kun kaikki tai ainakin suurin osa ihmisistä olisi tuon kieltänyt (herran jumala sentään!), mitä teki Mies –hän haukkui mut, kun asiasta sanoin. Eräs kerta ei ikinä häviä mielestä, tämän kerroin tänään psykiatrian polillakin. Eräs aamu Miehen vanhempi lapsi oli herännyt jo ennen kuutta ja meni olohuoneeseen palaamaan wiitä. Telkkari täysillä. Sitten klo 6.20 heräsi tämä toinen. Hyppäsi sängystään lattialla nukkuvien, mun lasten, päälle. Suoraan yhden naamalla, nauraa räkätti (on erittäin kovaääninen penska) ja hyppi istuallaan siinä. Siitä suuttui lapseni ja pukkasi pikkupennun pois. Siitä alkoi huutamaan tämä penska. Siitä kimpaantui Mies ja huutaa lapselleni. Siitä alkoikin Mies sättiä ja nälviä mua. Nousin sitten ja tein tuttuun tapaan aamupalan. Katoin pöytää ja Mies nousi. Olin varmaan todella myrkyn näköinen ja ”murisin”. Istuin sitten pöytään enkä puhunut mitään. Silloin Mies karjaisi silmät viirulla, että ”olisikohan sun parempi lähteä pöydästä pois, ennen ku pilaat kokonaan toisten päivän”. Jopa Miehen lapset pysäyttivät syömisen. Kaikki olivat aivan hiljaa. Paitsi Mies …se jatkoi haukkumista, miten mä aina pilaan toisten päivän. Minähän nousin itkien pöydästä pois, kun kerran käskettiin ja pilaan kaikkien päivän olemalla olemassa. Puhuimme tuosta tänään. Kyllähän jokainen tajuaa sen, että tuollaista tilannetta ei hoideta noin. Mutta mitä tein minä –otin kaiken vastaan ja uskoin, että mä aina pilaan kaikkien elämän. Se usko mulla on edelleen. Mies on sanonut joskus, että mä oon pilannut omieni lastenikin, etenkin tän nuorimmaiseni, elämät, koska oon tällainen ku oon ja etenkin siksi etten oo laittanut niinä pieninä päivähoitoon. Sitähän mä suren, etenkin viime aikoina, että miks mä oon pilannut mun lastenkin elämän. Pitkään on ollut huono äiti fiilis :( Kuitenkin mä rakastan mun lapsiani yli kaiken. Tähän mulle sanottiin tänään, että mä en ole huono äiti. Jos olisin, mä en puhuisi enkä ajattelisi näin. Jos olisin huono äiti, en välittäisi siitä, miten lasteni elämä on muuttunut ja siitä, etten tee niiden kanssa mitään toisin kuin ennen tein.
Viime toukokuussa Mies valehteli haluavansa parantua ja mä lähdin siihen valheeseen mukaan. Silloin päätin, että jos se lupaus ja halu pitää, vuoden päästä (eli se olisi ollut kohta edessä…) pidämme perhekokouksen, johon osallistuisi minä/minä&Mies ja Miehen lapset. Mä päätin silloin, että jos Mies pystyy vuoden olemaan ilman nettipanojaan ja oikeasti panostaa meidän suhteeseen niin kuin lupasi niin mä/me aloitamme Miehen lasten kanssa myös uuden elämän. Oloin päättänyt puhua kaiken läpi, kertoa syyt käytökselleni ja miksi elämä nykyään on millaista on. Siis en olisi kertonut mitään pettämisiä tietenkään. Ikinä niiden lasten kanssa en suhdetta olisi voinut saada sellaiseksi kuin se alkujaan oli. Mutta olisimme voineet saada suhteen sellaiseksi, että voimme elää. Nyt kun tajusi tuolla tämän menneen vuoden ja mitä nyt olisi voinut olla edessä, jos asiat olisivat menneen toisin ja Mies olisi oikeasti halunnut parantua. Surullista :( Puhuimme psyk. sairaanhoitajan kanssa siitä, miten Mies syyttää mua toisten ihmisten kohtelusta. Tänäänkin sain kuulla moneen kertaan miten mä kohtelen toisia ihmisiä huonosti ja siihen kuulemma terapiassa tullaan puuttumaan. Siinäkin muuten jälleen yksi syy, miksi Mies pettää mua. Jännä vaan, että pettäminen on alkanut vuosia ennen kuin mun ”toisten ihmisten huonosti kohtelu”.. Alkuun tänne muutettuamme olin paljon vastuussa Miehen lapsista, kun Mies oli illat töissä. Laitoin heidät nukkumaan niin kuin omanikin, siivosivat leikkinsä pois, hammaspesut ja luin iltasadun. Sitten talvella Mies alkoikin olla yhtäkkiä iltoja kotona silloin, kun lapsensa olivat täällä ja siitä alkoi meidän helvetti, joka jatkuu yhtä. Mä en saanut enää kieltää Miehen lapsia, kun Mies on paikalla etenkään pienempi ei tee mitään ei siivoa sotkujaan, mä takavarikoin omiltanikin tavarat, joita ei huvita siivota. Kaksi kertaa tein tuon Miehen nuorimmalle lapselle ja sitähän puitiin koko suvun kesken, miten mä oon paha ja miten olen muuttunut kun yhteen muutimme. Tuo Miehen nuorempi lapsi on aina ollut todella lellitty, saa kitinällään kaiken läpi, Mies tekee sen puolesta kaiken ja jos varsinkin mun lapsi on toisena osapuolena jossain jutussa, selvittämättä asiaa Mies pelasti lellityn lapsensa. Mut se haukkui päivittäin milloin miksikin, huusi ja haukkui, töni pitkin seiniä. Tämä tapahtui aina lasten, omien ja vieraiden nähden. Lopulta en uskaltanut sanoa lapsilleen enää mitään ja vieraannuimme toisistamme. Sitä se on yhä. Miehen vanhin lapsi on ok ja varsinkin, jos Mies ei ole paikalla puhumme. Hän tajusi tilanteen jossain vaiheessa, kun oli kysymys harrastuksestaan, jonne Mies meni rakkaan exänsä kanssa. Mä en enää päässyt mukaan, toisin kuin silloin kun asuimme erillämme. Mä en enää uskaltanut puhua lapsilleen mitään, en uskaltanut kun pelkäsin Miehen reaktiota. Jatkuva haukkuminen ja arvostelu teki niin kipeää, että tein mitä tahansa, että Miehellä olisi ollut parempi olla ja mä olisin säästynyt niiltä sanoilta. Mies sanoi, että oli jossain vaiheessa ilman nettiseksiä ja voisin uskoa, että se oli juuri tuota aikaa, kun vähensi touhujaan. Purki sen pahan olon, tyhjyyden tunteen tai jotain muhun. Psykiatri sanoi tuosta, että jos yritti silloin vähentää nettiseksiään, ne oli vieroitusoireita, jotka Mies toki purki aivan väärään paikkaan ja väärällä tavalla. Tuosta alkoi mun elämän todellinen alamäki. Myös muiden perheenjäsentemme. Musta on puhuttu aivan käsittämättömiä juttuja, koska ihmiset eivät tiedä mistä ne johtui. Mustavalkoisestihan se näytti sille, että me muutettiin yhteen ja mä aloin kohtelemaan Miehen lapsia todella huonosti sen jälkeen :( Niinhän se ei oikeasti ollut. Sitten kun seksiä Mieheltä ei saanut kuin kahden kolmen viikon välein, en todellakaan voinut hyvin. Kyllä mä jotenkin ymmärsin Miestäkin, että joutui olla meidän kanssa eikä niiden ihanien nettipanojen kanssa, jotka olivat siellä vain Miestä varten. Silti tuo tuntuu niin pahalle :( Me oltiin muutettu tänne pelkkää haukkumista kuullaksemme. Sanoinkin tuolla, että mä säälin Miestä todella paljon. Muhun on jäänyt tuosta niin isot arvet, että liekö ne parantuvat koskaan. Sekin, että Mies käytti mua niin rajusti hyväkseen lastenvahtina, että sai rauhassa viettää aikaa koneella töissä. Kotona lapsenvahti, joka kiltisti alistui, joten Mies sai tumputtaa aivan rauhassa.

Puhuin tuollakin siitä, miten mä oletan, että seksiaddikti haluaa parantua. Sehän on vaan mun oletus, koska minä pidän seksdiaddiktiutta epänormaalina. Mies itse pitää itseään täysin normaalina. Ymmärrettävää siihen nähden, että hän vetää käteen seurassa, jossa lähes kaikki ovat enemmän tai vähemmän seksiaddikteja, pettävät jne. Sen verran tiedän minäkin, että siinä seurassa epänormaalista on tullut erittäinkin normaalia ja hyväksyttävää toimintaa. Tässä yhteydessä jouduin kertomaan, mitä mulle on normaali seksi, koska kaikkihan määrittelevät sen itse. Mun normaali on erittäin laaja, paljon laajempi kuin valtaväestöllä mutta pettäminen ei siihen kuulu. Summa summarun tästä on se, että eihän mulla ole edes oikeutta vaatia Miestä lopettamaan nettielämäänsä. Jos hän ei sitä itse halua, ei kykene siihen eikä ole valmis, se on hänen valintansa. Hän elää sitten sen valinnan mukaan. Minä elän sen valinnan mukaan joko Miehen kanssa tai erossa Miehestä, oman valintani mukaan. Mutta mun pitää jatkossa joka päivä ymmärtää se, että mä en ole vastuussa Miehen addiktiosta millään tavoin. En ole, vaikka Mies syyttäisi mua mistä ja keksisi selityksiä pettämiselleen. Niistä tuskin yksikään on vaikuttanut siihen, että Mies on pettänyt mua. Ne on selityksiä, joilla Mies pönkittää omaa egoaan, eli antaa itselleen luvan pettää. ”Koska se sanoi aamulla niin eikä noin ->menen nettiin tyydyttämään itseni. Koska se tänä aamuna sanoikin noin eikä niin -> menen nettiin hakemana tyydytyksen” Selitykset ja syythän vaihtuvat aina tilanteen mukaan. Tuosta luennon pätkästä tunnistin Miehen joka sanasta.

Mun itsariajatuksista puhuimme luonnollisesti heti alkuun. Ja keskivälillä. Ja lopussa. Koskaan ennen Miestä mulle ei ole sellaisia ajatuksia ollut, en ole voinut ymmärtää miten ihminen voi vajota niin alas, että suunnittelee tai tappaa itsensä. Musta se on raukkamaista. Mutta nyt, kun itseni on ajettu täysin seinää vasten ja tunnen olevani täysin epäonnistunut ihminen, pilannut monen ihmisen elämänkin, niin ei sitä näe enää mitään muuta mahdollisuutta kuin lopettaa. Kun on vuosia elänyt hyväksikäytettynä, petettynä, poljettuna, elämässä ei ole enää muuta tietä kuin se, että pääsisi pois. Sen näkee pelastuksena kaikille läheisille, jopa omille lapsille. Tässä vaiheessa mua otettiin polilla kädestä kiinni ja sanottiin, että mä tiedän ihan varmasti, että noin ei ole. Mä olen mun lasten äiti ja niillä ei todellakaan ole hyvä olla ilman mua. Se ajatus mun täytyy eliminoida mielestä heti pois. Itsemurha tuntuu pelastukselta. Se ajatus tuntui ainakin musta sille, että vihdoin mä voin tehdä itse jotain, sitä ei Mies ota multa pois. Kun olet oikein syvällä masennuksessa, ei sitä näe muuta ympärillä. Näkee vain se, että pois on päästävä ja se on kaikille parasta. Musta oli hyvä, että mun piti kuvailla ja kertoa tuolla tarkasti nuo ajatukset. Koska siinä ne hävisi mielestä. ja kun sai puhua kaikesta ja mulle kerrottiin miksi toimin niin kuin toimin, koko itsariajatuksen alkoi nähdä kammottavana asiana. Mä en tiedä, olisinko mä ikinä pystynyt sitä tekemään mutta erittäin voimakkaana ajatuksena se on ollut mielessä. Jo joskus aiemminkin. Silloin omat lapseni olivat se, mikä laittoi ajattelemaan. Enhän mä halua niille tehdä sellaista.

Sanoin, että kun mä olen niin heikko enkä kestä. En kestänyt totuutta, vaikka sen halusin kuulla, koska sen tiesin olevan olemassa. Eli sitä, että mies on mulle valehdellut lopettaneensa eikä kuitenkaan ole. Mitä jos mä olisin luottanutkin Mieheen? Mitä jos mä olisinkin rakastunut siihen uudelleen? Jos noin olisi ollut, olen varma, että en tässä enää kirjoittelisi. Mieshän ei tunnu olevan edes pahoillaan, on todella välinpitämätön. Joten kyllä se on näiden päivien aikana käynyt selväksi, mitä Mies elämältään haluaa. Jos se olisi halunnut taistella nettiä vastaan, se olisi pystynyt siihen aivan varmasti. Mies kun tykkää syödä lääkkeitä, olisi hakenut vaikka lisää lääkkeitä addiktioonsa! Mutta mä oon nyt tehnyt kaiken Miehen eteen. Ja niinkuin se psyk. sairaanhoitaja sanoi, en mä loppupeleissä voi tehdä toisen riippuvuuden puolesta yhtään mitään. Se on sen addiktin käsissä mitä se haluaa tehdä ja mihin on valmis. Mun ei saa siitä enää syyllistä itseäni. Ei oo helppoa se, ei. Kun sanoin siitä heikkoudestani, molemmat sanoivat että mä olen kaikkea muuta kuin heikko. Olen todella vahva, kun olen noin paljon kaikkea kestänyt. Tunneihmiseksi olen kestänyt paljon enemmän kuin ihminen yleensä tällaista kriisiä kestäisi. Se oli tää, kun sian Miehen kiinni pettämisestä ja valehtelusta kaikkien lupausten jälkeen, joka oli se viimeinen pisara ja silloin sekä mieli ja kroppa pettivät. Kerroin tästä blogin kirjoittamisesta ja tätä pyysivät pitämään jatkossa ihan päiväkirjana. Kuulemma parasta terapiaa ja palaute parasta vertaistukea. Tässä voisin kiittääkin erästä kirjoittajaa, joka asuu kaukana musta mutta josta olen tätä kautta saanut ystävän, joka osaa lohduttaa ja sanoa oikeat sanat, vaikka itselläänkin on todella vaikeaa. Käymme läpi jokseenkin samanlaista elämäntilannetta. Hanne, kiitos että olet olemassa :)

Viimeinen kysymys psykiatriselta sairaanhoitajalta oli vielä, että tuntuuko minusta tällä hetkellä, että haluat tappaa itsesi. Ei tunnu, vastasin. Lääkäri kysyi vielä samaa loppukättelyn aikana ja vastasin samoin. Tekivät vielä pari tarkentavaa kysymystä ja varmistivat voinko mennä kotiin, sitten lähdin.

Minä olen siis vakavasti masentunut. Kun tämä kriisin huippu on selvitetty, olen masentunut. Minä en todellakaan ole psykiatrisesti sairas, en todellakaan tarvitse psykiatrista erikoissairaanhoitoa, minua ei tarvitse sitoa kiinni etten vahingoita itseäni tai muita, minulle ei ole hyötyä lääkehoidoista. Olen tullut elämässäni isoon päätepisteeseen. Olen elänyt kriisissä monta vuotta, masentunut pikkuhiljaa pahemmin ja pahemmin, sairastunut, menettänyt terveyteni ja elämäniloni, menettänyt näistä syistä ulkonäköni mistä johtuen itsetuntoni on laskenut entisestään. Kaksi viimeistä päivää on kriisi elänyt huipussaan ja minä tunneherkkänä ja petettynä ihmisenä, romahdin. Annoin vihdoin itselleni luvan romahtaa enkä vain yritä jatkaa.

Jatkohoitona otan huomenna yhteyttä terveysasemani psykiatriseen sairaanhoitajaan, voin myös ottaa yhteyttä kaupunkimme kriisikeskukseen (sieltä tehdään myös kotikäyntejä, olisipa tuon tiennyt aikaisemmin!) ja perheasiainneuvottelukeskukseen/ pariterapeuttiin, mikäli Mies haluaa sinne mukaan lähteä.

Ensimmäinen askel on nyt ottaa oma elämä haltuun, ottaa askel eteenpäin. Minä en sairas enkä riippuvainen enkä vastuussa Miehen sairaudesta, minä olen terve, hyväksikäytetty ihminen, uhri. Olen kuulemma mukava ja herttainen ihminen, jonka pitää nyt löytää minuutensa uudelleen. Miehen syyttelyt mun pitää olla ottamatta itseeni, ne kertoo paljon Miehestä, ei siitä että niillä olisi todenperäisyyttä, minulle eikä minuun ne eivät kuulu. Miehen seksiaddiktio ei ole mun syytä, ei missään määrin eikä mun teot tai minä itse ylipäätään ole siihen vaikuttaneet. Nämä on tänään painottanut minulle terveysaseman lääkäri (jonka nimen nähtyään psykiatrinen sairaanhoitaja piti sitä mulle todella hyvänä lottovoittona!), psykiatrinen sairaanhoitaja sekä psykiatri. Jokainen moneen kertaan sanoen ja perustellen. Olenhan mä nuo tiennyt, mutta Miehen sanat on juurtuneet niin syvälle, että ei sitä usko enää muuta.

Elämä jatkuu. Kuten psykiatri sanoi, olen nyt elänyt yhden päivän tuon kriisin huipun jälkeen ja yksi päivä kerrallaan eteenpäin on hyvä tavoite. Jään nyt tähän asumaan vielä, käyn terapiassa ja parannan itseäni. Miehelle mun täytyy varmaan antaa vapaus tehdä mitä haluaa, sehän tekee kuitenkin niinkuin itse haluaa. Vasta kun saan itseäni parempaan kuntoon, alan miettiä muuttamista pois ja uusia elämäntilanteita. Tällä hetkellä tuntuu hyvälle, olo on parempi kuin aikoihin. Nyt kun pääsen säännölliseen terapiaan, uskon vahvasti että tästä selvitään. Joskus.