Luin tekstin ennen lähettämistä. Hieman on mennyt viikonlopun ja eilisen puheet kirjoituksessa sekaisin, ovat siellä nätisti lomittain. Mutta eipä nämä omat ajatuksetkaan niin selkeitä ole, että menkööt..

Sunnuntai meni osaltani lähes itkiessä sekä miettiessä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olin epätoivoinen, en nähnyt itseäni niin vahvana että olisin jaksanut elää. En edes halunnut elää kuultuani edellisenä päivänä mitä kaikkea pahaa olen käytökselläni ja teoillani saanut aikaan. Olen pilannut niin monen ihmisen elämän :( Ero tuntui hirveältä ajatukselta, tuntuu edelleen. Tiedän, miten ristiriitaiselta kuulostaa, että ero pettäjämiehestä olisi hirveää. Pettäjämiehestä ero ei ole hirveää mutta ero Miehestä ilman pettämistään on.

Menimme nukkumaan ja jonkun ajan kuluttua Mies kysyi, että haluanko puhua. Haluan, haluaksä? Mies halusi, puhuttiin. Sekä tuona että edellisenä yönä puhuttaessa myös Mies puhuu. Ei niin, että mä kyselen ja hän vastaa. Jotain kummallista on siis tapahtunut :-O

Pyysin kuitenkin Miestä kertomaan noista vuoden sisällä olleista jutuista, eli niistä jotka on tapahtunut viime toukokuisen kiinnijäämisen jälkeen. Ekalla kerralla nettiin mennessään oli ollut jännittynyt, kun oli sinne chattiin kirjautunut. Ei muistanut tarkempaa, mitä oli jutellut tai miten kauan. Kotiin tulokin oli jännittynyt. Varmasti oli! Olihan touhut jatkuneet ja valehtelu ja salailu varsinkin. Mies sanoo, ettei ole tehnyt kenenkään kanssa mitään, ei lauennut. Netissä oleminen on ollut keskustelua seksistä. Kuulemma pinnallista ja lyhyttä. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Kysyin kyllä, mitä on jutellut mutta siihen en odottanutkaan saavani vastausta. Musta tärkein ja suurin asia on kuitenkin se, että tuo on tapahtunut seksichatissa. On käynyt niissä eri aikaan päivistä, koska vain aikaa on ollut ja mieleen tullut Eli se, miten mä olen käyttäytynyt tai mitä sanonut, niillä ei ole ollut mitään merkitystä siihen, että Mies on chateissa ollut. Mies ei kuulemma ole saanut noista jutteluista mitään seksuaalista tyydytystä, ne ovat olleet vain juttelua. No, housunsa aikoinaan, kun niitä vielä näin, kertoivat joitain ihan muuta. Ja viikonloppuna Mies sanoi niiden vaikuttaneet vain 10% meidän seksielämäämme, joten…

Meidän seksielämä on Miehen mielestä ollut hänen yliyrittämistään. Mä en tee aloitteita, en ole noiden pettämisten takia sairastuttuani pystynyt. Itsetunto poljettuna en kestä sitä, ettei Mies ole mua halunnut. Enkä sitä, että mua vertailtaisiin niihin nettipanoihin. Hyvä, kun uskallan koskea Mieheen. Jossain vaiheessa todella oli niin, etten uskaltanut sitä paijailla, ettei vain vertaa sitäkin johonkin muuhun. Ja sitte, kun Miehellä ei seiso mun kanssa ilman lääkkeitä, niin sekin on vienyt uskalluksen mihinkään aloitteisiin kokonaan pois. Mies tietää nämä kyllä mutta taas sanoi siitä, että en ole menneen vuoden aikana tehnyt yhtään aloitetta. Pahimmassa humalavaiheessaan sanoi, etten ole koskaan. En ole koskaan tehnyt sille mitään. Selvittyään, perui kyllä ne sanat. Ja mä olen todellakin tehnyt Miehelle vaikka ja mitä ja aloitteita myös. Olen sitonut sen ja ”kiduttanut” jne. Todellakaan en ole vain lahnana makaava ihminen sängyssä. Se mitä olen nyt, ei ole mun päätettävissä, sairastuneelle mielelleni en ole voinut mitään, itsetuntoani en ole itse tuhonnut. Mutta sen tiedän, että jos paranen ja asiat muuttuu, muutun minäkin normaaliksi itsekseni mm. seksin suhteen. Sanoin kyllä Miehelle, että se ei tapahdu hetkessä, ei kesäkuuhun mennessä.

Mä en oikeesti nyt tiedä mitä mä ajattelin. Miehen on vaikea puhua tunteistaan ja kaikesta (vaikka vuosia on muuta väittänyt) mutta nyt se on puhunut. Se vähän hämmentää, kun nyt se on jo jotain pientä kertonut omasta aloitteestaan. Yksi asia on parantunut tai Mies on sen tajunnut: puhumattomuus ei ole hyväksi! Huomaa nyt mihin jamaan asiat on saatu, kun ei puhuta. Lupasi parantaa siinä. Toivottavasti! Mutta en mä en aio alkaa kyselemään siltä päivittäin. Jos ei itse koskaan aloita puhumista, sitten saa olla puhumatta. Ajan kuluessa sen huomaa, miten paljon se on oikeasti valmis tekemään töitä. Pettämisen lisäksi puhumattomuus on ollut meillä iso ongelma. Mä olen sairastunut myös sen takia, koska olen niin täysin tunneihminen, etten kestä olla puhumatta ja käsittelemättä asioita. Nyt voisi sanoa niin, että Miehen käsissä on todella paljon. Jos näyttää vihreää valoa, ei petä mutta puhuu mun kanssa, olen valmis yrittämään. Mutta vasta, kun on täysin varmaa, mitä tulee tapahtumaan. Puhuminen on jännä juttu Miehenkin kohdalla –kun olemme puhuneet, hänelläkin on hyvä mieli. Mikä siinä oikeasti on niin vaikeaa?
Viikonloppuna Mies myös itki (no, ei oikeasti itkenyt) sitä, miten on laiminlyönyt lapsiaan vuosien ajan. Mun takia! Hmm. Kuulin, että varsinkin se nuorimmainen, joka muutenkin saa itkullaan haluamansa, on paljon itkenyt, ettei halua tulla isälleen, koska mä olen siellä. Uskon, en mäkään haluaisi olla siellä, kun tuo tulee :( Sain myös kuulla, miten kaikki puhuu siitä, miten törkeästi mä kohtelen Miehen lapsia. Tästä olen kirjoittanutkin paljon tänne, syistä joiden takia mun suhde noihin lapsiin on nykyään sellanen. Nämä kaikki eivät voi ymmärtää, miten lapsia voi kohdella niin ja miten mä muutuin, kun muutimme tänne. Sitähän mä olen surrut koko ajan, sillä siltähän se 100%:sti näyttääkin ulospäin ;( Mutta Mies täräytti nyt myös sellasen tiedon, että mä olen kohdellut sen lapsia törkeästi, jos silloin kun asuimme erillämme. Tuon kuultuani tuli kyllä pakokauhuinen itku. Kun asuimme erillämme, mä olin koko ajan omien ja Miehen lasten kanssa. Mies oli lähes kaikki viikonloput kipeenä. Miehen lapset eivät osaa kunnioittaa toisia ihmisiä, ovat todella itsekeskeisiä. Mutta kun Mies oli kipee, pyysin heitä olemaan tappelematta 24/7 ja hiljempaa, että toinen saa toipua rauhassa. He olivat! Meillä oli kivaa, touhuttiin mitä touhuttiin ulkona ja sisällä, tein ruuat jne. Mies nousi välillä komentamaan mua mm. tyhjäämään tiskipöytää –sitten palasi takaisin sänkyyn. Mutta siis mulla ja lapsillamme oli kivaa. En voinut sietää moniakaan asioita, joita noiden Miehen lasten sallittiin tekevän mutta se ei vaikuttanut mun käytökseen heitä kohtaan. Mun käytös ei muuttunut edes silloin, kun muutimme yhteen. Monien kuukausien, ensimmäisen vuoden ajan kaikki oli ”hyvin”. Sitten mä aloin sairastua pahemmin ja en enää kestänyt. Lopputulos on tässä päivässä. Mutta nyt siis kuulin, miten kaikki ovat olleet tyrmistyneitä jo silloin mun kohtelusta miehen lapsia kohtaan. Mä en voi tuohon sanoa mitään, olen itsekin ihan yhtä tyrmistynyt :/ Silloin mä rakastin niitä penskoja kuin omiani. Kun liikuin niiden kanssa, ne oli mulle mun omia. Ei silleen, mistä Mies on joskus kieltänyt, etten vain yritän omia niitä. En, tiesin jo silloin että ovat Miehen ja rakkaan exänsä omia, joiden asioihin mulla ei oo mitään osuutta puuttua. Mutta siis tasavertaisia ovat olleet. ja sanottakoot, että se on tapahtunut mun lasten kustannuksella. Onneksi poikani ovat joustavia kaikki ja ovat ymmärtäneet, kun viikottain asiasta puhuimme. Mutta olen mä niiltä kyllä pyydellyt anteeksikin koko ajan.

Mä sanoin, että vastedes mä olen poissa kotoa, kun lapsensa tulevat. Ensin se ei käynyt Miehelle mitenkään. Loppujen lopuksi päätimme niin, että lähden maanantaina illaksi pois, tulen vasta kun nukkuvat. Tiistaina sama. Viikonloppuna ovat isällään, mutta mä yritän pysyä mahdollisimman paljon poissa. Jos mä olisin tietänyt, miten vakava tilanne oikeasti on, olisin vetäytynyt takavasemmalle jo aikoja sitten. Mutta ku ei mulle kerrota koskaan niistä lapsista mitään, en voi tietää. Kyllä mä haluan, että saavat olla isällään, tietenkin. Ja ei nuo pelkästään isänsä takia tänne haluu tulla, kyllä nuo mun lapset on siinä isona osana. Mä pyysin Mieheltä, että saisin puhua lastensa kanssa, selittää miksi on näin ja että en mä alun perin täällä asuessammekaan, ole halunnut tällaista elämää. Etenkin haluaisin pyytää anteeksi niiltä. En vain loppujen lopuksi uskaltanut puhua niille enää mitään, pahimmassa vaiheessa en uskaltanut katsoa niiden päällekään, ettei Miehellä tule siitä sanomista. Joskus on tullut, kun olen vilkaissut jotenkin väärin. Tottahan mä olen tehnyt kaikkeni, että Mies pysyi rauhallisena ja sillä on hyvä olla, koskia silloin meillä kaikilla oli parempi olla. Ei todellakaan aikuismaista köytöstä, tiedän sen mutta epätoivon hetkellä masentuneena ei ajattele selkeästi. Sitä pyrkii vain saamaan sen meneillään olevan tilanteen hoidettua tai mieluummin ennakoimaan kaiken. Toimihan meilläkin tuo muutaman viikon. Kun mä en enää vaatinut Miehen lapsilta mitään vaan laitoin omani tekemään niidenkin asiat (vittu, että oon ollutkin todella niin tyhmä, miksi mua on vuosikaudet haukuttu!) enkä puhunut niille, Mies oli tyytyväinen. Olihan hän saanut tahtonsa läpi ja etenkin lastensa tahdon. Lapsensa, etenkin se vanhempi, sitten aina lällätti mun nuorimmalle ”hähhää, sun pitää siivota, meidänpä ei tarvitse”. Kukaan ei voi tietää, miten hirveää tuota oli kuunnella ja laittaa oma rakas lapsi itkien ja kysellen siivomaan toistenkin puolesta. Ikinä en tule antamaan sitä itselleni anteeksi ja ikinä ei lapsenikaan tule siitä toipumaan. Mulla on niin paha olla tuosta ja niin huono omatunto, että sitä ei voi sanoin kuvata. Eikä tuollaista voi ikinä hyvittää mitenkään, ei mitenkään. Siis kaikkia noita en Miehen lapsille haluaisi sanoa, enkä todellakaan puhuisi pettämisestä. Pääasiat ne, että pyydän anteeksi, teen selväksi, että voivat aina tulla tänne ja mä lähden kyllä pois, ettei niiden tarvitse nähdä mua mutta sen verran haluan kyllä omaa mainettanikin puhdistaa, että kerron heille, että mä en ole halunnut elää niin, että he ovat kuin ilmaa. Se ei ole musta lähtöisin ja haluan sen kertoa. Viikonloppuna kun Miehelle tuosta sanoi, nosti salaman päänsä pystyyn ja karjaisi mulle, että ”vittu, sä et puhu niille sanaakaan!”. Myöhemmin täysin selvin päin ollessaan, muutti mielensä ja piti puhumista lastensa kanssa hyvänä ajatuksena. Monet vkl sanoneensa asiat perui. Mies on sellainen ihminen, että sen ei saisi juoda paljon mitään. Pienessä humalassa se kyllä puhuu mutta myös raivoaa ja ei se oikeaa puhetta ole, vaan sellasta jankuttamista.

Omiin lapsiini liittyen Mies sanoi, että jo ennen kuin mä olen tavannut sen lapsia, se oli miettinyt. Musta kuulemma mun lapset on aina parhaimpia kaikessa. Pyysin esimerkkiä ja sain ”no, esimerkiksi puukengän heitossa ja jossain hyppelyssä (unohdin mikä se oli)”. Juu :D Nyt naurattaa, silloin ei. Tottakai omat lapset on tärkeitä ja heitä kannustaa ja kehuu. Musta se on normaalia. Kai? Yksi lapseni on urheilullisesti, musikaalisesti ja taiteellisesti lahjakas. On käynyt kuvataidekoulua mutta aikapulan takia lopetti sen. On ollut kuorossa, saanut laulutunteja ja ottanut soittotunteja.  Urheilu vei kuitenkin voiton ja muut jäivät vain harrastukseksi. Hänellä on musiikki pitkänä valinnaisena ja soittelee kotona ja tyttöystävällään ja kavereidensa kanssa soittavat bändimäisesti yhdessä. Urheilu on vienyt sydämen, sen lajista tulee ammattikin. Koulussa tämä poika valitaan aina koulun kilpailujoukkueisiin kaikissa lajeissa, pyydetään aina tuomaroimaan, kun koulussa on turnauksia tms. Jos mä oisin tiennyt, mitä Mies on tuosta mieltä, en olisi ikinä sille puhunut. Toki on nähnyt itsekin mutta Miehen kuullen en olisi kannustanut poikaa niin paljon kuin olen tehnyt. Nuoremmalla lapsellani menee koulussa vähän niin sun näin. oirehtii välillä pahoinkin meidän tilanteesta. Vaikka kavereita on paljon ja on suosittu kaveripiirissä, muuttaisi isälleen jos saisi luvan. Mutta esim. eilen kun katselimme pojan matikan koetta, olin vaikeassa tilanteessa. Tämä poikani vetäisi esim. matikasta kymppejä mutta tekee huolimattomuusvirheitä niin paljon, että numero huononee. Mulla on sellanen periaate, että kaikissa on jotain hyvää ja vaikka menee huonosti, niitä hyviä asioita pitää korostaa ja niistä kehua. Eilen aloin kehumaan poikaa miten osaa laskea mutta on huolimaton. Muistin sitten Miehen sanat ja nielaisin kehut Mies sitten onneksi lähti vessaan ja äkkiä nappasin pojan kainaloon ja annoin ne kehusanat. Urheilussa tuo poika oli ennen todella hyvä, joukkueensa parhaimmistoa, enää ei. Myös vanhin poika loisti urheilussa ennen, kunne lopetti lajinsa. Mutta silläkin on koulu mennyt rimaa hipoen läpi, ei todella ole paras. Kaikki ovat kaveripiireissään olleet suosittuja. Muistan miten Mies on arvostellut mua jo vuosia sitten siitä, miten olen pilannut lasteni elämän olemalla ”tällainen”. Olen pitänyt lapset kotihoidossa, koska musta se on lapselle parasta ja mä en ole aiemmin ollut niin huono ja kelvoton ihminen, että olisin ollut huonoa seuraa lapsilleni. Mä en vaan suostu olemaan huonolla omallatunnolla siksi, että lapsiani ei ole pukattu pitkäksi päiväksi isoon päiväkotiin jo vauvana. Miehen lapsille on tehty näin ja mä en jaksa syyllistyä siitä, että musta se on erittäin huono vaihtoehto. Tässä on vähän ristiriitaa. Kun Mies tuon mulle ekaa kertaa sanoi ja etenkin sen, että olen nuorimmaiseni elämän pilannut ja miten hänestä kuulemma näkee sen, nuorimmaiseni oli eskarissa. Seuraavana päivänä oli eskaritätien kanssa vanhempainvartti. Edellisillan olin surkutellut, mitä mä olen lapselleni tehnyt. Sitten sainkin kuulla, miten hyvin pojalla menee eskarissa. Oli suosittu kaveri, ottaa kaikki tosi hyvin huomioon ja sitten tämä ”huomaa, että poika on ollut kotihoidossa ja saanut kehittyä omaan tahtiinsa ilman ison ryhmän vaatimaa painetta, saanut vanhemmiltaan aikaa ja virikkeitä. Olet antanut lapselle hyvät eväät elämää varten, me täällä kunnioitamme aina teitä kotiäitejä”. Mulle tuli itku siellä ja kerronkin, että mua on raa’asti arvosteltu tästä ja nyt kuulen tuollaisia ylisanoja. Mutta siis nyt kuulen Mieheltä useiden vuosien jälkeen taas jotain uutta tuohon. Satuttaa se ja paljon :( En mä tiedä, mitä se oikeasti tarkoitti mutta en mäkään tiedä, miten mä niiden kanssa nyt olen. Kyllä mä haluan tukea ja kehua niitä asioissa, joissa ovat hyviä ja asioissa, joissa eivät, kannustaa eteenpäin. Mutta jos tästäkin kaikki puhuu, en tiedä mitä teen.

Voi, miten helppo mun olisi nyt uskoa Miehen sanoihin ja lupaukseen muuttua. Mies sanoo, että hän haluaa muuttua, ei ole vain onnistunut siinä, hän haluaa meille normaalin ja onnellisen elämän, hän haluaa mut. Jos Mies loukkaantuu, kun mä en usko (en voi kokemusteni perusteella!), miksi mulle tulee siitä huono omatunto?

Sanoin Miehelle siitä, miten se oli sunnuntain niin pirteä ja helpottuneen oloinen. Että kun päätimme erota, Mies helpottui ja alkoi odottaa sitä. Mulle tuli siitä niin paha olo, että nyt Mies on saanut projektinsa loppuun ja nauttii nyt tilanteesta ja uudesta alkavasta elämästään. Mies sanoikin, ettei asia ole niin. Hänen oli kuulemma pakko olla pirteä ja pitää itsensä kasassa ja yrittää sen myötä pitää myös myös jotenkin kasassa. Sanoin Miehelle, että aina ei ole hyvä pitää itseään kasassa, joskus pitää antaa sen murheen tai jonkun viedä. Mies ei näytä tuollaisia tunteitaan mulle mutta toivoisin, että näyttäisi. Olisi näyttänyt. No, on se kerran. Kun päätti erota exästään (tällöin kyllä valehteli mulle, ei kai meinannutkaan erota), Mies itki katkerasti. Mutta siis, joskus pitää antaa itsensä katketa, antaa itselleen lupa olla heikko. Sitten ei välttämättä kävisi niin kuin mulle kävi, että romahdin täysin, itsari oli ainut valopilkku elämässä.

Tein kyllä Miehelle selväksi sen, että tämä ei ole uusi mahdollisuus. Ei todellakaan! Se mahdollisuus meni viime toukokuussa, jolloin olin oikeasti valmis vaikka mihin. Nyt siis mennään päivä kerrallaan eteenpäin täysin määrittelemättömän ajan. Mä haluan parantua ja saada elämänhalua ja -iloa takaisin ja sen teen tässä yhdessä asuessamme. Kun paranemista on tapahtunut tai edes hyvässä käynnissä, katson tilanteen uudelleen. Siihen mennessä voimme parantaa suhdettamme toisiimme ja muihin, voimme parantaa elämäämme. Joka tapauksessa tulee ero tai, puhuminen ja asioiden selvittely on hyvästä. Mies lupasi lopettaa nuo netti-istuntonsa, se on hänelle kuulemma helppoa, koska ei hän niistä mitään saa. Toivottavasti lopettaa. Myös itsensä takia ei pelkästään mun tai meidän. Jos Mies olisi normaali mies, ei seksdiaddikti, voisi hän chattailla silloin tällöin mutta, kun Mies on Mies, ei hän voi. Jos mä muuttaisin nyt pois, siitä mä en selviäisi ikinä. En ikinä. Viimeistään eka viikonloppu kun lapseni olisivat isällään, mulle tulisi seinä vastaan

Eilen aamulla herätessämme, sanoin Miehelle että mulla on vähemmän ahdistava olo kuin eilen. Ihan siitä syystä, että olemme puhuneet. Mies sanoi, että sitä puhumista pitää jatkaa, hänen pitää parantaa siinä ja paljon. Totta. Eilen kävin työterveyspsykologilla ja se keskustelu auttoi myös. Illalla puhuimme Miehen kanssa muutaman sanan lisää.

Katsotaan siis, miten tilanne kehittyy. Mä olen aloittanut nyt pitkän paranemisprosessin ja aion viedä sen loppuun. Siihen kuuluu aikanaan myös Miehen lasten kanssa keskustelu mutta sen aika ei ole vielä. Ne ei ole mulle tärkeimmät, tärkein olen nyt minä. Ne ei ole suurin kärsijä tässä. Mä en ole itsekäs mutta nyt mun täytyy opetella ajattelemaaan, että minä minä..