Essi kirjoitti näin, otan sen tähän kokonaan, sillä siinä on asioita, joita moni muukin on kommentoinut. En vain millään ole kerennyt vastaamaan.

Hei, olen aiemminkin sinulle kommentoinut. Kommentti ei nyt liity tähän kirjoitukseesi, vaan yleisesti ottaen pohdiskelin tilannettasi. Tällaista ajattelin: Sanot, että mies on saanut sinut uskomaan että olet huono ja paha ihminen, ja että olet pilannut lastesikin elämän. Tuo on järkyttävä syytös mieheltä, joka on itse PAHA, itsekeskeinen ja sairas. Ei vaikuta siltä, että häneltä liikenisi rakkautta kenellekään.

Pointtini on nyt se, että et ole miehesi puheiden mukaisesti paha ihminen. Mutta nähdäkseni on yksi tapa miten voit itse tehdä itsestäsi ns. pahan ihmisen, ja se on se, ettet pelasta lapsiasi mieheltä. Mieheltä, joka on noin selkeästi vaarantanut lastesi henkisen hyvinvoinnin. Eikö sinulla äitinä ole velvollisuus ajatella ensisijaisesti lapsiasi? Minulla ei ole lapsia, mutta ensimmäinen ajatukseni tilanteestanne on, että sinun pitäisi viedä lapset mitä pikimmiten mahdollisimman kauas miehestä. Tiedät, että he voivat huonosti. Tiedät, mistä se johtuu. Sinä voit kääntää tilanteen ympäri ja muuttaa lastesi tulevaisuuden parempaan, ja omasi samalla.

Vaikuttaa siltä, että miehesi on täysin murtanut sinut. Taistele vastaan! Tee se lastesi takia, ja pelasta samalla itsesi!



Kiitos Essi. Niin totta kaikki, tiedän :( Kukaan, joka elää tällaista samaa ns. elämää, ei voi täysin tietää, miltä tämä tuntuu. Vaikea selittääkin. Kun katson vuosia taaksepäin ja näen, mitä Mies on saanut mut tuntemaan ja millaiseksi ylipäätään on mun olon saanut, en voi ymmärtää itsekään. Miten vahvan itseluottamuksen, terveen ja hyvän minäkuvan omaavasta, iloisesta, luonnollisesta ihmisestä on tullut maahan poljettu ja itseluottamus pois otettu, surullinen, suorittaja luopio. En voi käsittää! Miten yhdellä ihmisellä voi olla valtaa ja taitoakin niin paljon. Mä vain menin ja rakastuin ja loppu olikin sitten mun osalta alamäkeä. Multa on kysytty, onko Mies narsisti. Mies ei ole narsisti mutta näen kyllä hänessä piirteitä siitä. Etenkin mua kohtaan. Toisaalta Mies on vallanhaluinen ja alistava, eli ne piirteet voi olla sitäkin. Mutta hyvin samantapaisia kuitenkin.  

Minulla on äitinä ensisijaisesti velvollisuus ajatella lapsiani. Tiedän ;( ja suren sitä, että olen ollut niin kauan sairaana vailla apua, etten ole pystynyt asialle mitään tehdä. Nythän mä en voi heitä edes kasvattaa niiden arvojen mukaan, jotka mulle on tärkeitä. Lapsetkin on jo isoja. Kun muutimme Miehen ja lastensa luo, omat kasvatusnäkemykseni heitettiin roskiin. Oikeasti, ne heitettiin roskiin jo aiemminkin. Nyt kun mä olen alkanut ymmärtää, miten huonossa kunnossa olen ollut, en oikeasti voi käsittää mitä mä olen tehnyt. Kun olisin vuosia sitten jättänyt tämän kuluttavan suhteen, se olisi kirpaissut silloin mutta nyt voisi olla alla mitä parahin elämä. Miehestä pitää kyllä sanoa se, että se tykkää mun lapsista kyllä aivan täysillä. Sitä en usko sen esittävän ja koskaan suuressa humalatilassakaan tai raivon partaalla, se ei ole sanonut mitään muuta. Onhan se niitä salakavalasti aivopessyt asioihin mutta uskon silti sen välittävän mun lapsista paljon. Sitä paitsi olen aina sanonut, Miehellekin, että se on on niin luonnollisesti mun lasten kanssa mutta omiensa kanssa en ole sen ikinä nähnyt enkä kuullut olevan samoin. Enkä ihmettele, kun sen lapset tuntee.

Mutta mä olen nyt tajunnut tilanteen ja aloitan terapian ja sitä kautta asiat tulevat muuttumaan. Varmaaan käyn lähellä pohjaa välillä mutta sieltä noustaan ja jonain päivänä mun lapsillakin on asiat paremmin! Näin varma en ole ollut vuosiin mistään. Mies on murtanut mut, totta. Mutta muru murulta mä yritän nyt parantua. Nyt oli jo pari päivää välillä, etten itkenyt, sitten taas kyyenleet tuli. Mutta pikkuhiljaa eteenpäin.

Olen miettinyt pariinkin kertaan sitä noin kaksiviikkoa taaksepäin olevaa tiistaita. Mä olin ihan pakokauhun vallassa ja mitä teki Mies -sätti ja arvosteli, huusi ja raivosi. Uhkasi soittaa poliisin ja ambulanssin ja mä aloin valmistella lasteni elämää jo niin, että mut viedään jonnekin suljetulle osastolle. Mitä tekee Mies? Sättii lisää ja huutaa, että sinne kuulunkin. Jos mä en olisi luovuttanut niitä lääkkeitä sille, mun nuorimmainen olisi tulllut ihan kohta koulusta ja nähnyt kaiken. Pahimmillaan nähnyt kun mua viedään jonnekin. Tuota kun mietin, olen kokenut suuren herätyksen siitä, mitä olen lapsilleni tämän myötä tehnyt ja mihin niitä alistanut. Ehkä mut olisi kuulunut viedä pois, kun en lapsistani ole välittänyt :/ Miehen viimeiset sanat silloin ennen kuin lähti veljensä kanssa oli, että kyllä se rakastaa mua vieläkin jollain tasolla. Mietin, että olikohan se juuri tuo taso, että pystyy hallitsemaan mua. Vieläkin. Ja silloin tuli myös mieleen, se että Mies on narsisti jollain tasolla.

Kyllä mä nyt taistelen ja hoen itselleni päivitttäin tiettyjä asioita, kuin mantraa. Mutta vaikeaa tämä on, välillä todella vaikeaa. Sitten kun nyt joudun varomaan sanojani entisestään, niin välillä vituttaa, että mitä helvettiä mä tässä teen.