Kesä tuli ja perheen harrastus-ja kilpailumatkat vievät kaiken ajan. Parikin kirjoitusta odottelee tänne postausta… Tilanne suurinpiirtein ennallaan, paitsi että Miehellä mua kohtaan kaksi uskomatonta raivokohtausta, joista viimeinen muutti mun suhtautumisen Mieheen täysin.

Tässä nyt ajankohtaisin, kävimme Miehen kanssa perheasiainneuvottelukeskuksessa. Käynti oli lyhyt, sillä olimme niin paljon myöhässä. Minä menin väärään taloon ja Mies ei muka tiennyt ajasta mitään. No, alkuun päästiin ja ensi viikolla uudelleen. Ihminen siellä todettiin hyväksi tyypiksi.

En ole ollenkaan varma, jatkaako Mies tuolla käymistä. Nimittäin se terapeutti laittoi jo nyt Miehen ajattelemaan ja kertomaan, mitä tuntee. Kehotti hakeutumaan uudelleen seksiaddiktien vertaistukiryhmään (jossa vuosi sitten kävi pari kertaa), koska selvästi ei ole aihetta käsitellyt mielessään eikä siitä eroon päässyt. Sanoi Miehelle, että miksi ottaa tämän niin kevyesti hymyillen, kun minä vieressä olen selvästi ahdistunut. Sellainenhan Mies on ollutkin –eihän hänellä ole ongelmaa eikä hän ole mitään tehnyt. Mulla on ongelma ja mä olen aiheuttanut hänen pettämisensä, lastensa huonon elämän, kaiken. Ylipäätään meillä on aina ollut niin, että niin kauan kuin mä jaksan hymyillä ja ottaa vastaan kaiken paskan mukisematta, meillä menee ”hyvin”. Kun sitten mittani täyttyy ja en jaksa, meillä on kaikki perseellään. Silloin saan kuulla totuuksia itsestäni ja mitä ”kaikki” musta ajattelevat. Ensi viikolla Mies on tulossa tuonne mutta luulenpa, että jatkossa voi yllättäin tulla töitä, eikä hän pääse. En osaa nähdä Miestä pohtimassa käytöstään ja tunteitaan ja sitä, mitä meidän elämässä on saanut teoillaan aikaan. Jos toisin kävisin, olisin onnellinen etenkin hänen puolestaan.
Toinen kysymys on se, että kauanko mä jaksan käydä siellä Miehen kanssa. Kun jo ekalla kerralla kiehahti (mielessä) niin kestänkö sitä jatkossa. Kokemustahan on vuoden ajalta edellisellä psykiatrilla, jossa Mies valehteli joka kerta ja moneen kertaan. Silloin ei vielä tunnustanut addiktiotaan, joten enpä paljon voinut puolustautua. Yksi lause Mieheltä, jonka jälkeen jouduin mielessäni laskemaan enempään kuin kymmenen, oli että mä varastin sen lääkkeet silloin muutama viikko sitten. Juu, takavarikoin piiloon ne kyllä, koska musta se söi niitä turhaan. Olis tehnyt elämälleen jotain eikä huvikseen lääkkeitä vetänyt. Mä päätin, että jos jossain yhteydessä kerrankin syyttää mua varastamisesta tai uhkaillaan poliiseilla, teen saman tien rikosilmoituksen sen lapsista. Ne on todistetusti varastaneet meiltä rahaa, leluja, tavaroita. Eihän niihin ole puututtu, tietenkään. Lapselta kysytään ”oletko ottanut”, tämä vastaa ”en” ja asia selvä. Mua syytetään, mut haukutaan, mun tekemisiä ei edes kyseenalaisteta kun vastassa on omat pennut.

Terapeutti kysyi multa, mikä ihme pitäisi tapahtua, että elämä alkaisi sujumaan. Olin sanonut, etten usko yhteiseen tulevaisuuteemme. En osannut vastata. En usko enää ihmeisiin, en tiedä mitä pitäisi tapahtua. Tai tiedän, mutta tiedän myös, että niin ei tule tapahtumaan. Pystyisikö ja haluaisiko Mies muka luopua netistään ja exästään? En uskalla uskoa, vahvisti teraputtikin. Niin, sitähän se. En uskalla enkä sen takia yritäkään, koska olen niin monet kerrat pettynyt ja mulle on niin paljon luvattu ja valehdeltu. Ja sitten haukuttu päälle ja vähätelty omia tekemisiään.

Pariin kertaan Mies puhui aika ristiin, terapeutti bongasi ne. Sellaisen Mies tunnusti, että on rikkonut sääntöä, jonka mukaan chateissa juttelukin on pettämistä ja kiellettyä. Hienoa, että sanoi noin! Mutta edelleen puhuu vain jutelleensa, keskustelleensa netissä.. Mun mielikuvitusta on kaikki se laukeaminen. Siis, että se on mun mielikuvituksessa tapahtunut useammin kuin oikeasti on. No, en jaksa vängätä tuosta. Jos vieraan ihmisen kanssa on lauettu esim. kerran viikossa, siinä on kerta liikaa. Jos jos sen vieraan ihmisen kanssa on lähes päivittäin pidetty yhteyttä seksin merkeissä, siinä on se lähes päivittäin liikaa. Terapeutti oli Miehen kanssa samaa mieltä, että mun mielikuvitusta on se, miten usein kuvittelen Miehen lauenneen.

Siihen terapeutin kysymykseen, että miksi on riippuvainen nettiseksistä, -jutteluista jne, että mitä hän on sieltä saanut., Mies ei osannut vastata. Sanoi sitten, että se on (lisäsi, että oli) hänelle tapa. Sanoi taas, että mun kanssa hänellä on ollut paras seksielämä, mitä koskaan, eli se ei ole syy pettämiseensä ja seuranhakuun. Mä en vaan jaksa tuota ymmärtää enkä tajuta, en edes pysty siihen. Jos ihmisellä on maailman paras seksielämä, saa sellaista mitä ei ole ennen saanut, miksi se pitää ihan tahallisesti ja tarkoituksella pilata. En ymmärrä. Mun kanssa normaalia elämää eläen Mies olisi saanut miestä, olisi saanut naista, olisi saanut molempia, olisi saanut alistaa, olisi saanut lähes mitä tahansa. Koska mä olen avoin (tai ainakin olin ennen Miestä, ehkä joskus tulevaisuudessakin taas saan elää seksielämää jollaista haluan ja jota kaipaan) ja pidän seksistä, mä olisin halunnut noita kaikkia Miehen kanssa. Mutta tämä alkoi säveltää itsekseen, korvata oikean ja antoisan seksielämän netillä. No, sillehän se oli tietenkin antoisaa ja kaiken arvoista, tuskin sitä muuten olisi jatkanutkaan. Kannattaahan se heittää oikea elämä roskiin ja ottaa nettipanot tilalle. Mitäs sitä ihminen muuta tarviikaan kuin lauman toisia seksiaddikteja netissä?

Jos tuo terapia onnistuu, hyvä. Mä saan puhua, mua kuunnellaan, mä saan eritellä tunteitani, pohtia, mua ei syyllistetä. Mieskin joutuu ajattelemaan ja puhumaan ja se vasta hyvä onkin, koska sitä hän ei osaa. Eikä ole halunnut. Nyt joku kuuntelee häntäkin mutta myös kritisoi ja vaatii vastauksia ja ennen kaikkea sitä ajattelemista. Terapeutti kysyikin Mieheltä, että ymmärtääkö hän mitä hän on saanut aikaan, miten hän on mua satuttanut ja loukannut. Tähän Mies, että kyllä hän yrittää ymmärtää ja kyllä hän jotain ymmärtääkin. Siis tuo, että Mies ei ole edes yrittänyt ymmärtää mua ja mitä hän on teoillaan saanut aikaiseksi, on iso este millekään paremmalle. Kun Mies ei ymmärrä, ei näe yhteyttä pettämisensä, jota on kuitenkin jatkunut todella monien vuosien ajan ja siihen millaista elämämme on nyt. Ja jos jollain tasolla ymmärtääkin, ei tee kuitenkaan asian eteen mitään, että tilanne olisi parantunut. Välillä tunnustaa, välillä kieltää kaiken.

Niin ja mulle vielä yksi lottovoitto. Terapeutti ehdotti mulle Kelan (osittain) korvaamaa psykoterapiaa. Kysyi haluanko. Haluan, heti! Antoi yhden psykoteraputin nimenkin, soitin jo mutta ei vastannut puhelimeen. Voi, että olisin onnellinen, jos pääsisin tuonne. Luettuani asiasta, kriteerejä yms, ei pitäisi olla estettä. Tuo olisi niin sitä, mitä minä tarvitsisin.

Ensi viikolla uusi terapiakäynti.