Alla oleva on vanha touko-kesäkuun vaihteessa kirjoitettu pätkä, jonka löyssin arkistojeni kätköistä äsken.

 
Teki sit niin tai näin tai oli tekemättä yhtään mitään, väärin kaikki. On olemassa tai ei ole olemassa, väärin kaikki. Hengittää tai on hengittämättä, väärin kaikki. En mä tajua, mitä mä tässä oikeesti yritän. Meidän suhde ei tule jatkumaan loppuelämän, siitä tuli tänä aamuna taas niin rankka muistutus. Jos Mies haluaa parantua tuosta pettämisestään ja lopettaisi sen, mä pystyisin jatkamaan. Mutta rakasta, ällöttävää exäänsä ja niiden pentuja vastaan, mä en pysty ikinä taistella. En koskaan, en edes yritä. On olemassa niin tarkka marssijärjestys, miten asiat menee noiden kanssa, että siihen ei mulla ole mitään jakoa.

Eilen. Mies oli lapsensa kevätjuhlassa. Mä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi mun pitäisi olla iloinen, että Mies saa viettää aikaa rakkaan exänsä kanssa. Siitä tulee sota joka kerta. Sellaista mä en suostu edes opettelemaan, koska inhoan sitä ihmistä ja sitä mitä on saanut aikaan ja se ei ole mulle mikään maailman ihanin ihminen! Ällöttävä se on, sitä se todella on sekä päältä että sisältä. En osaa kaikkia tunteitani piilottaa vaan ne näkyy musta. Joten kun en ollut iloinen tuosta perhetapahtumasta, sotahan siitä syttyi. Mies kävi kotona vaihtamassa auton ja sanoi lähtevänsä samantien. Mä lähdin yhtä lastani viemään treeneihinsä. Sanoi tulevansa tiettyyn aikaan, johon sanoin, että ihan sama, emme ole kotona silloin. Musta on ylipäätään aina ollut parempi, etten ole kotona, kun tiedän sen lähtevän viettämään aikaansa exänsä kanssa. On jo ennalta niin pirteä ja kun tulee, sitten vasta iloinen on. Tuolloin Mies puhui puhelimessa veljeni kanssa. Menin tupakalle samalla, ku lähti ja ulkona rappusilla Mies sanoi veljelleni puhelimeen, että soittaa kohta uudestaan. Sitä en muista, mitä siinä puhuttiin. Mutta muistin sitten keskustelun yhden lapseni kanssa. Olemme parin viikon kuluttua lähdössä viikoksi Miehen ja tämän lapseni kanssa kisamatkalle. Tällä lapsellani ei ole siellä alkuviikosta oikein ”mitään tekemistä” siellä, joten sanoi että hän jää kotiin alkuviikoksi ja tulee sit junalla sinne. Aloin tuosta hymyillen sanomaan Miehelle, että uskaltaakohan sitä jättää kotiin, mitä talosta on jäljellä, tästä nimittäin puhuin lapseni kanssa. En kerennyt kun tuohon alkuviikko-sanaan asti, kun Mies kivahti, että vittu, lapsen pitää olla siellä keskiviikkona, ei se voi kotiin jäädä. Sanoin, että niinniin, sanoinhan että alkuviikosta. ”Niin sanoit, mutta tiedätkö että jotkut sanoo keskiviikkoa alkuviikoksi!” Tuohon voitte kuvitella sellasen vittumaisen, halveksivan äänensävyn. Yritin vielä, että joo sanoo, mutta ei se tässä tapauksessa ole alkuviikkoa (ja ei kai virallisestikaan). Voi jeesus, tuosta prkl:n alkuviikko sanasta tuli sellaista vääntöä, ettei ole tosikaan! Käännyin sit kannoillani, tiuskasin jotain ja menin sisälle. Mies oli vittuuntunut ja potkaisi tunnekuohussaan maassa olevaa lasten hiekkasankoa. Sisällä olikin iso kivi ja Mies oli potkun voimasta halkaissut ison varpaansa :D Naurattaa kyllä, sillä kerrankin Mies sai ansionsa mukaan.

No, seuraavana aamuna Mies muistaa (tahallisesti luulisin) tuon jutun aivan eritavalla. Olin kuulemma hänen tullessaan vaihtamaan autoa ja tuodessaan avaimet sisälle sille tiuskinut siitä kevätjuhlaan menemisestä ja siitä, että tule ihan rauhassa, ei olla kotona. Siitä Mies oli kuulemma vittuuntunut ja lähtenyt ovet paukkuen ulos ja siinä mennessään potkaisi sitä sankoa. Nyt aamulla vähän vaikea perustella mitään, kun toinen ei halua muistaa asiaa kokonaan. Tämä on erittäin tyypillistä meille, niin tuttu juttu. Miehellä on sairautensa myötä muisti oikeastikin huonontunut. Mutta kaikki muistamattomuus sillä ei todellakaan ole oikeaa muistamattomuutta. Silloin on siis parempi olla hiljaa. Mikä ei tietty käy Miehelle. Olimme taas tilanteessa, kun sanoin jotain, se oli totaalisen väärin Miehen mielestä. Kun en sano mitään, se on totaalisen väärin Miehen mielestä. Aina, kun nuo vaihtoehdot on käsillä, olen sanomatta mitään koska silloin tulee vähemmän riitaa mistään. Ja saan vähemmän lokaa naamalleni. Jos joku kertoisi mulle, miten tuossa pitää käyttäytyä, yrittäisin sitä. Tilanne on oikeasti hirveän ahdistava, kun toinen valehtelee päin naamaa jotain mikä ei pidä paikkansa! Ja laittaa mulle sanoja suuhun, mitä en ole sanonut tai ainakaan siinä yhteydessä. En mä ole vieläkään oppinut, miten pitäisi toimia.

Miehen lapset olivat edellisillan täällä (vaikka Mies siitäkin aamulla karjui, että olivat eilen). sain kuulla nyt, miten mä taas käyttäydyin törkeästi niitä kohtaan. Kun tulivat Miehen kanssa, söivät ja melkein saman tien lähtivät toisen treeneihin. Siellä olivat monta tuntia, tulivat ja aika pian sen jälkeen oli nukkumaan menoaika toisella. Kun tulivat ennen treenejä, olin toisessa huoneessa lähes kokoajan, voi olla että ihan koko ajan. Tuo oli sitä törkeää käyttäytymistä (ja voi vittu miten mua vituttaa, kun Mies puhuu aivan täysin exänsä sanoilla noista!!). Mun käyttäytyminen muuttui kuulemma taas kun lapsensa olivat täällä, en voinut olla samassa huoneessa. Se on totta. Mutta muistaakseni puhuimme tuosta Miehen kanssa viikkoja sitten, että yritän olla mahdollisimman paljon poissa niiden silmistä, ettei tarvitse sanoa/kärsiä, miten törkeästi  käyttäydyn niitä kohtaan. Totuus tässä on kuitenkin se, että jos olisin istunut vaikka sohvalla ja katsonut väärällä hetkellä varsinkin sen kitinälapsen päälle, niin nythän mua ois haukuttu siitä. Ei mulla tarvitse olla oikeasti syytä mitä teen tai olen tekemättä, että mut haukutaan sen pentujen törkeästä käyttäytymisestä. Jos Mies on sillä tietyllä päällä, mikään ei kuitenkaan ole hyvin teen mä mitä tahansa. Tai olen tekemättä. Kun tulivat, sanoin kyllä Miehelle, että ruokaa pitää jäädä huomiseksi. Olin tehnyt sitä niin, että siitä saa ruuan seuraavanakin päivänä, en voinut silloin tietää että lapsensa ovat täällä. Niin kuin en juuri koskaan, koska niiden asiat ei mulle kuulu, niitä ei mulle kerrota. Sitten vain usein ollaan tilanteessa, että muille ei olekaan ruokaa, kun tulevat yllättäin ja syövät. Tai toisin päin, luulen niiden tulevan ja teen ruokaa sen mukaan mutta sitten eivät joko syökään tai eivät tulekaan. Koska niiden asiat ei mulle kuulu, en voi tietää. Ja tuostahan syttyy sota, kun vittumaisesti kiellän niiltä syömisen. Pitäähän niiden syödä ja plaah plaah plaah.

Mies ei tällä kertaa haukkunut mua mutta puhe oli solvaamista, ivallista solvaamista. Puhetta, jossa solvataan kaikki ulkonäöstä (ei tällä kertaa) lähtien, vedetään mukaan asiat jotka eivät oikeesti kuulu siihen riitaan mitenkään. Sain kuulla olevani lapsellinen neljävuotias. Ehkä sit olinkin mutta jos mua kohdellaan huonosti, luulisi että mulla olisi oikeus puolustautua. Yleensä suhteissa näin, meillä ei. Meillä kaikki mitä Mies sanoo, on oikein. Kaikki mitä mä sanon, on väärin. Paitsi, jos sanon sanoja joita Mies haluu kuulla. Mies sanoi: ”Olenko mä joku epänormaali ihminen, jolle ei voi puhua kunnolla?” Jos meillä ois yhtään normaali ja tasapuolinen suhde, olisin sanonut, että olenko mä joku epänormaali ihminen, jota ei voi kohdella kunnolla. No, tiedän jollain tavalla olevani, koska mua on kohdeltu miten on, joten en senkään takia sanonut, en olisi kestänyt kuulla Miehen totuutta. Mutta epänormaali on kyllä Mieskin. Mies yritti siis tivata tuota, että mitä hän on tehnyt väärin, että mä käyttäydyin niin. Mä en kunnolla edes tiedä, miten mä olen käyttäytynyt, koska pennuilleen en ainakaan ole sanonut mitään. Olin sohvalla, kun tulivat ja siinä istuin loppuillan. Joo, toista katoin kyllä, kun otti jugurttia litran purkista ja paskasilla sormilla pyyhki valuneet jugurtit pois siitä purkin suulta ja sen päälle vielä nuoli purkin suun. Oma lapseni jos tekisi noin, saisi jääkaappijäähyä saman tien pitkäksi aikaa! Noiltahan kaikki sikailu on sallittua, ei ole ruokatapoja yhtään, ei hygieniasta tietoakaan. Meni siinä vaan turhaan roskiin se loppu jugurtti, koska en todella halua, että oma lapseni ois mennyt syömään sen lopun, joka on sormilla levitetty ja nuoltu.

Mä en tiedä, mistä Miehen raivo nyt johtuu. Onko se saanut vai eikö ole saanut? En tiiä. Aamulla, kun raivosi taas silmät leimuten, mä säälin sitä. Mä todella säälin sitä, kun sen pitää olla tuollainen. Kaikki Miehen sanat, koko olemus ja juuri se raivo ja silmien leiskunta kertovat siitä, että ei se haluu oikeesti hyvää, normaalia elämää meille :( Aina kun sivutaan sen pentuja ja tai sen exää, Mies muuttuu, mä muutun. Ne vaan on sille asioita, joista ei voi puhua. Ja joista Mies hyökkää mun kimppuun. Tuo raivo on jotain erilaista kuin ennen. Se on samanlaista kuin silloin, kun romahdin. Mitä enemmän kärsin ja hätäännyn ja ikävä kyllä itken (mua raivostuttaa se itseänikin, kun jossain vaiheessa en pysty pidättää kyyneleitäni), sitä enemmän Mies raivoo ja solvaa. Nauttii siitä, kun mä kärsin. Jos olisin optimisti, ajattelisin, että sillä on vieroitusoireita netistä ja purkaa sen muhun noin. Mutta en ole. Ja sitä paitsi, jos sillä olis oikeasti vieroitusoireita netistä ja jos edes olisi yrittänyt erota exästään, ottaisin nuo raivot ilomielin vastaan.

Koin noihin aikoihin todella vaikeita hetkiä ekaa kertaa sitten viikkojen takaisen romahtamiseni. Vanhin lapseni valmistui ammattiin satojen kilometrien päässä enkä ollut paikalla :( Illalla otin rauhoittavaa mutta siltikin itkin kippurassa täristen. On niin huono fiilis tuosta, etten ole paikalla esikoiseni noin tärkeässä tapahtumassa. Enhän mä sinne olisi voinut lähteä, en tälläsessä elämässä. Puhuin siitä kyllä lapseni kanssa ja ymmärsi, että matka on pitkä ja olisin tarvinnut kaksi vapaapäivää. No, alun perin mulla oli kaksi vapaapäivää varattu tuota varten, koska olin sinne lähdössä. Tuokin sitten vaikutti siihen, että mieli oli maassa ja tiuskin Miehelle.

Sitten kun Mies lähtee vielä yöllä autotalliin touhuumaan, kun ei saa nukuttua, on ajatukset mulla aivan valmiit.