Muutama päivä sitten keskustelimme jälleen tekstiviestitse. Mies oli lukenut näitä kirjoituksia ja kertoi siitä.

"Kirjoitukset osuivat ja mä upposin", kirjoitti Mies. Olen kuulemma pohtinut ihan oikein, että olisiko hän lopettanut pettämisen, salailun, kaiken ... " oon oppinut ja  lopettanut pettämisen ja salailun... valitettavasti oon vaan tosi huono puhumaan aiheesta."

Vastasin hänelle, että "hienoa että lukeminen tuntuu jossain. No, sä tiedät että sait toukokuussa mahdollisuuden, jota et todellakaan ansainnut. Et käyttänyt mahdollisuutta ja mun kannalta mennyt 4kk on hukkaan heitettyä aikaa. Kyllä sä olet menneet vuodet pystynyt mua haukkumaan ja syyttelemään mutta sitten, kun pitäisi aiheesta oikeasti puhua, sä et pystykään."

"Tarkoittaako toi nyt sitä, että te olette muuttamassa pois?"

.... " Jos asunto saadaan, en näe mitään syytä miksen ottaisi hyvää sellaista vastaan. Mä en ole sulta koskaan vaatinut mitään mutta silloin toukokuussa pyysin sua puhumaan ja kertomaan asioista. Se oli ainut vaatinut, että edes jäin tähän ja tuin sua. Tiesit kyllä mun takarajan, eli elokuun lopun, johon mennessä päätökseni teen. Mä en voi tämän asian tai sun eteen tehdä enää muuta."

Tähän Mies kysyi, että onko mahdollista, että jatkaisin elämääni hänen kanssaan? Kysyin, miksi.

"Koska olen lopettanut pettämiset ja muut siihen liittyvät touhut ...ja uskon, että sä jossain määrin tiedätkin sen. Ja toiseks me molemmat halutaan elää yhdessä tai niin mä ainakin uskon." 

Tähän väliin Mies kertoi ihan muuta asia, josta onnittelin häntä ja sitä, miten häntä se onni sitten aina potkii. Mies vastasi, että potkisipa onni häntä muissakin asioissa :(

Vastasin: "Vittu ihan oikeesti... Sun elämäs on ollut ja on niin helvetin helppoa ja huoletonta, kun vaan olla voi! Jos jostain onnea puuttuu, se on _täysin_ sun omasta itsestäsi johtuvaa. Omalla käytöksellään voi vaikuttaa niin paljon. Myös muiden onneen."

"Niinpä ja ne päätökset mä oonkin tehnyt ihan päin helvettiä :("

Kirjoitin vielä, että "niin, siitä mä en kanna enää vastuuta." Ei mun kuulemma kuulukaan..

Tuo Miehen puhumattomuus on niin ristiriitaista. Koko suhteemme ajan hän on väittänyt minulle olevansa niin avoin. Kun mä jossain vaiheessa lopetin puhumisen tunteistani jne, sain hirveitä syytöksiä niskaani vuosikaudet eteenpäin, kun en puhu, kun ei musta saa mitään irti jne. Mähän koin parempana vaihtoehtona olla puhumatta. Se oli se pienempi paha. Jos sanoin, miltä musta tuntui, siitä tuli hirveä tappelu. "et sä voi tuntea noin", "et sä voi ajatella noin", "mikä idiotti sä oot noiden mielipiteidesi kanssa". Sanoin mitä sanoin, aina sanoin väärin. Mies tiesi kaiken, hän tiesi miltä musta tuntui ja miltä musta olisi pitänyt tuntua. Jos mielipiteeni oli erilainen kuin Miehen, se oli täysin väärä ja haukut siitä sain päälleni. Oli sitten helpompi vetäytyä ja olla sanomatta mitään aiheista, jotka ei päivänvaloa kestä. Seuraukset ei hyviä olleet.

Nyt sitten hän ei halua itse puhua, koska se on niin vaikeaa. Onneksi edes nykyään taas kirjoittaa, niin tiedän vähän missä mennään! Jos olisi silloin toukokuussa jatkanut puhumistaan yli sen menneen kahden viikon, tiedä missä tilanteessa oltaisiin nyt. Mä laitoin silloin itteni likoon ja jäin tähän ja lupasin tukea Miestä juuri niin paljon kuin tarvitsee. Mies ei olisi ansainnut sitä mahdollisuutta, ei missään mielessä. Jos mä olisin arvannut, miten tää juttu kääntyi, en olisi ikinä tätä kesää tässä elänyt.

Yhtenä yönä tuosta Mies kysyi, että mitenhän meidän oikein käy.  Keskustelu jatkui pienen hetken. Jossain vaiheessa kysyin, että pystyykö sanomaan, että olisi mun kanssa viiden vuodenkin kuluttua. Vain ja ainoastaan mun kanssa. Ei pysty lupaamaan sellaista. Mitäs tässä sitten miettimään. Jos toinen tietää jo nyt, ettei pysty olemaan mun kanssa viiden kuluttua niin miksi ihmeessä tässä pitäisi vielä jatkaa tätä elämää!