Välillä vähän positiivisempaakin päivitystä. Niitä hyviäkin hetkiä kun kuitenkin kaikesta huolimatta on.

Perjantain vietimme Miehen kanssa harrastuksensa parissa. Lähdimme jo torstaina ja yövyimme matkan varrella ihanassa, pikkuisessa mökissä. Oi, onnentunne! Perjantai meni harrastuksen ympärillä, jossa olimme tällä kertaa kahdestaan matkassa. Se oli kivaa! Niin paljon kuin viihdynkin tuon harrastuksen ja siellä olevien ihmisten parissa niin nyt oli vaan tosi kivaa olla kahdestaan. Olihan ympärillä ihmisiä, emme me silleen olleet kahden. Mutta touhut mitä sen harrastusvälineen kanssa touhuttiin, tehtiin kahdestaan. Vaikka Mies on tehnyt paskamaisia tekoja, joita en anteeksi anna ja jotka ovat pilanneet niin paljon, nautin mä siltikin sen kanssa kahden olemisesta. Tiedän, ristiriitaista. Ehkä se onkin se juttu, miksi mä yhä tässä taistelen? Välillä kuitenkin tuntuu hyvältä.

Mietin tuota muutamankin kerran perjantaipäivän kuluessa. Miksi tuntuu niin hyvälle, vaikka sisimmässä tuntuu pahalle? Ne hyvän olon hetket on hetkiä, joiden aikana aina on tuntunut hyvälle. Ne on hetkiä, jolloin Miehen kanssa ollaan voitu hyvin. Menneinäkin vuosina olemme lomailleet ja viettäneet aikaa kahdestaan ja ne hetket on olleet hyviä, rentoja, paljon antavia. On ollut hauskaa. Miehen ajatuksista en toki noina aikoina tiedä, mutta se, että on ollut kanssani eikä tietokoneellaan, on yksi iso syy noiden hetkien onnistumiseen. Terapiassakin käydessämme olimme molemmat samaa meiltä, että vaikka meidän suhteessa muuten menee päin peetä, on meillä hauskaakin. Nauramme yhdessä, olemme yhdessä. Mielestäni se on jokin kantava voima suhteessamme. Kun niitä hetkiä vain olisi enemmän. Kun vain pystyisin jatkamaan tätä elämää. 

Seuraavan yön vietimme paikkakunnalla hotellissa. Tarkoitus oli vain syödä ja mennä sitten nukkumaan, sillä olimme molemmat ihan nukahtamispisteessä. Mutta tilasimmekin kuoharipullon ja siinä iltaa istuessamme aika vaan vierähti niin, että valomerkkihän se lopulta käski lähteä. Ilta oli ihana, niin rento ja mukava. Jälleen se, että meillä oli hauskaa. Puhuimmekin, että tällaisia iltoja ei usein tule, että saadaan vain istuskella ja jutella rauhassa, eli se piti käyttää hyväksi. Siinä illan kuluessa mulle tuli voimakkaasti mieleen, että kyllä mä tuosta Miehestä tykkään. Rakasta en mutta välitän kyllä. Tykkääminen on oikea sana. Hetkinä, joina mielessä ei ole pettämiset, olen ihan hyvillä mielin ja voisin vain halailla ja pussailla. Se on vaan niin raju ristiriita sitten, kun ajatukset ja Miehen teot tulee mieleen, että silloin putoo ja kovaa ja korkealta kiinni todellisuuteen. Kaikki olisi niin paljon helpompaa ja eteenpäin vievempää, jos Mies puhuisi. Jos mä saisin puhua ja kertoa miltä tuntuu ja saisin kysyä siltä mieltäni vaivaamista asioista ja ajatuksista. Silloin kestäisi ne putoamisen hetket. Silloin saisi purkaa tunteensa ja mennä eteenpäin.

Iltamme päättyi rakasteluun ja aamumme alkoi rakastelulla. Sen puoliin, ei aamu olisi voinut ihanemmin alkaa :)