Eilen tuli puoli vuotta päivästä jolloin luin Miehen sähköpostit toisille naisille ja miehille. Jolloin sain lopulta tietää kaiken täydellä varmuudella. Päivä, jolloin Mies tunnusti kaiken. Tai lähes kaiken. Vieläkään tuo ei ole kaikkea kertonut. Eikä tule kertomaan, sen ikävä kyllä olen tajunnut.

 

Tuntuu kuin tuo toukokuun alun päivä harrastuksemme parissa, olisi ollut vasta eilen. Niin nopeaan on aika mennyt. Paljon on paremmin, paljon ei. Mies on muuttunut paljon, sen tunnustan kyllä. Mutta osittain ei.

 

Mies ei edelleenkään puhu. Kuusi kuukautta sillä on ollut aikaa siihen, kuusi kuukautta. Eilen viimeksi sanoi, että mitä hänen pitäisi puhua, ei hän tiedä mistä pitäisi puhua. Jos ei tiedä, eikä halua, mitä ihmettä tässä sitten edes yritetään selvitä päivästä toiseen. En todella tiedä. asia vaan on niin, että Miehellä on vastuu ja velvollisuuskin vastata mulle vaikka kerran päivässä kahden vuoden ajan yhteen ja samaan asiaan. Niin kauan, kuin mä toipumiseen tarvitsen. Niin kauan, että mä pystyn jatkamaan ja olen asian käsitellyt tarpeeksi. Nyt sitä ei ole käsitelty juurikaan. Pintapuolisesti alussa kyllä mutta muuten ei.

 

Eilinen päivä olikin niin kuvaava, niin jutun alkujuurilla oltiin, että ei olis voinut paremmin puolivuotispäivä sujua. Vietimme viikonloppua eräällä paikkakunnalla hotellissa erään ison juhlan parissa ison joukon tuttuja kanssa. Juhlittiin, syötiin hyvin ja juotiin myös. Kaikki meni hyvin, oli hauskaa, fiilis oli rento sekä minulla että Miehellä kuin myös muilla.  Pari tuntia puolesta yöstä eteenpäin baarissa sitten räjähti. Tai.. Eräs kaverimme, mies, kertoi aiemmin, että oli aikeissa pettää vaimoaan (joka saa toisen lapsen vuoden alussa) ihmisen kanssa, joka vietti iltaa noissa juhlissa ja joka oli kuulemma halunnut häntä jo kauan. Sanoin hänelle aiemmin, että älä hyvä ihminen tee sitä. Silloin oli vielä sitä mieltä, että ei hän ala mitään säätämään, hänellehän on lapsikin tulossa. En muista mitä Mies siihen sanoi, sanoiko mitään. No, baarissa tuo kaveri kertoi, että nyt hän vie sen ihmisen huoneeseen. Silloin Mies tönäsi mua ja sanoi tiukasti mulle, että sä istut siinä paikallasi ja otti tän kaverin kiinni, työnsi kauemmas ja sanoi hänelle, että sulle mulla on neuvoja. Menivät vähän kauemmaksi seinän viereen. Tilanne siis se, että oltiin puhuttu pettämisestä, joka on mulle sattuuneesta syystä sama kuin punainen vaate härälle. Sitten Mies kivahtaa mulle, että paikka ja raahaa kaverin kauemmas, että mä en kuule. Eka ajatus oli, että käyn lyömässä Miestä päin näköä. Sitten päätinkin nousta ja lähteä. Eka ajatus mikä mulle tuli aihepiiristä ja siitä, miten Mies käyttäytyi (raivo, tiukkuus, silmissä ”se” katse) oli, että hän pettämisen Maailmanmestari ja asiantuntija, kaiken kokenut vuosien ajan pettämisen saralla neuvoo kaveriaan miten pettää kiinnijäämättä, mitä varoa jne. Lähdin siis pois. Menin tupakalle. Siellä oli onneksi tuttuja, joiden kanssa jäinkin juttelemaan. Joskus aikojen kuluttua Mieheltä tuli tekstaria, että missä olen, hänellä on hätä. Oli etsinyt mua eikä löytänyt. Olin juuri silloin kiertänyt baarin ja Miestä ei näkynyt. Ei näkynyt kaveriakaan. Eka ajatus siitä, että noniin, kaveri lähti pettämään ja Mies lähti mukaan :( Lähdin siis hotellille. Matkalla kerkesin miettiä, että haen vaan laukun ja toiset vaatteet ja lähden junalla kotiin, josta häivyn ennen Miehen tulemista. Huoneessahan Mies sitten olikin. Kerroin heti, miksi lähdin. (myöhemmin sain kuulla, etten ollut sanonut mitään..) Juttu oli kuulemma mennyt niin, että Mies oli sanonut kaverilleen, että ”älä jumalauta ole niin tyhmä kuin mä olen ollut ja petä” Tuon oli sanonut moneen kertaan. Tiukasti. Lopulta kaveri oli itkien halannut Miestä, että onneksi puhui hänelle järkeä. Seuraavana aamunakin nähtäessä halasi Miestä ja kiitti järjen puhumisesta.

 

Jos noin on, olen tyytyväinen. Erittäin. Mutta mikä tappelu tuosta syntyikään, kun mä lähdin sanomatta mitään. Miehen mielestä tilanne oli se, että hän spontaanisti otti kaverin käsittelyyn ja esti sitä pettämästä. Mun ei olisi saanut lähteä. Hän teki oikein, mä väärin. Mun mielestä mä spontaanisti nousin ja lähdin, koska en voi pettämistäni ajatella ”tuosta noin vaan” ja en todellakaan halunnut olla paikalla, kun Mies neuvoo kaveria miten pettää (niin oletin sen tekevän). Mies ja kaveri juttelivat kauan, se ei voi vaatia että mä olisin niin kauan istunut siinä paikalla!

 

Huoneessa mentiin sänkyyn. Mies meni ihan toiselle reunalle. ”Sä et aio tulla mun viereen”, kysyin. ”En”, vastasi mies. ”Siirränkö nämä sängyt erilleen, että pääset vielä kauemmaksi musta?” ”Ihan sama”, vastasi Mies. Asiaa selviteltiin jotenkin mutta ei siitä mitään tullut. Kaiken lisäksi Mies on humalassa ärsyttävä …ottaa yhden sanan tai lauseen, jota jankuttaa ja jankuttaa eikä kuuntele. Kun sanon vaikka päivää, kahden sekunnin kuluttua sanoo, että miksen mä voi sanoa sille päivää. Kesken juttelun Mies nukahti. Mä otin puhelimen käteeni ja katselin juna-aikatauluja, että lähden pois. Ahdisti niin paljon olla siellä sen kanssa. Nukahdin kuitenkin minäkin. Aamulla pakkasin ja sanoin lähteväni. Ei ollut mitään järkeä tapella aiheesta, jossa Mies ei tule vastaan yhtään. Mä en tunnusta mitään, mitä en ole tehnyt. Enkä suostu uskomaan sitäkään, että mun olis pitänyt istua hiljaa kiltisti paikallani, kun luulen Miehen neuvovan kaveria pettämisessä. Mies kysyi: ”Luuletko sä oikeesti, että mä tekisin jotain sellaista?” ”Luulen”, vastasin. Silloin suuttui Mies ja sen jälkeen mä lähdin. Miksi en luulisi? Onhan se tehnyt kaikkea muutakin, mitä en joskus sen luullut tekevän. Onhan se mm. opastanut kaveriaan ottamaan salasähköpostin, ettei jää kiinni omista pettämisistään, kun saa vierailta postia viralliseen sähköpostiinsa. Niin hänkin on tehnyt. No. Jouduimme kuitenkin vielä kohtaamaan, koska auton avaimet oli unohtuneet mun laukkuun. Seisoin siinä auton vierellä vielä ja Mies tiuskaisee, että no, meinaanko mä lähteä vai mitä. Silloin purskahdin itkuun ja sanoin, että meinaan mä, mutta kun se lähteminen on niin vaikeaa. Lähdin. Laitoin viestiä perään, että tämä oli sitten tässä. Jos mä täältä lähden, mä lähden oikeasti. Mä en lähde kuin yhden kerran. Sieltä helvetin pikkukylästä ei löytynyt taksia, ei bussipysäkkiä millä olis päässyt rautatieasemalle toiselle paikkakunnalle. Suunnittelin jo lähteväni kävellen, kun yhtäkkiä  Mies olikin valmis tulemaan vastaan ja kuuntelemaan mua. Nähtiin ja jotenkin se saatiin selvitettyä. Oikeesti se ei selvinnyt, edelleenkin homma jäi niin, että Mies teki oikein, mä väärin. Ihan sama. Samalla autolla matkustettiin kuitenkin kotiin.

 

Siinä jutellessa sanoin, että mä en tule ikinä pääsemään irti siitä että se on mua pettänyt ja niin paljon. Mies ei anna mulle edes mahdollisuutta toipua ja yrittää jatkaa sen kanssa. Ei, koska ei puhu. ”Mitä mun pitäisi puhua? Mä olen puhunut siitä kaikki, en mä tiedä enää mitä mun pitäisi puhua” Mitä siihen voi sanoa? ”Onko sun mielestä asiat edenneet tän puolen vuoden aikana”, kysyin. ”On paljonkin, mä olen edennyt sen pettämisen suhteen paljonkin”, vastasi Mies. Ja taas kerran mulle tuli mieleen, että miten se on edennyt. On edennyt paljon muttei kokonaan. Missä mielessä on edennyt? Onko pettänyt vain kerran vai monta? Epäsäännöllisesti? Ei chattaillut, katsellut videoita? Chattaillut satunnaisesti, ei samojen ihmisten kanssa? Chattailee vain yhden kanssa? Mesettää vain yhden kanssa? Ei sovi tapaamisia, ei ole tavannut ketään? Pystyykö usein olemaan menemättä mielihalujensa mukana, eli kieltääkö itseltään nettiseksin? Pystyykö siihen. Vai mitä? Puhuminen olisi ollut mm. sitä, että oliksi kertonut tuntemuksistaan. Niinkuin ekan kahden viikon aikana toivoin, että kertoo vaikkakin se olisi vaikeaa. Mä olisin halunnut kuulla kaiken. Mä olisin halunnut auttaa Miestä parantumaan. En ajatellut nainoastaan sitä, että me yhdessä jatkettaisiin vaan juuri sitä parantumista.

 

Kun mä puhun, että Mies on pettänyt satojen kanssa, se on kuulemma todellista liioittelua. Kymmenien kanssa olisi oikein. Hmm, jossain vaiheessa Mies sanoi, että niitä on ollut 10-20. Kyllä mulla jonkinlainen kuva sitä määrästä on (ja se on todella alakanttiin, mitä se todellisuudessa on) ja sen puoleen Miehen on turha mulle valehdella. Sanoinkin, että mulle sillä ei ole merkitystä onko määrä 90 vai 190. Siinä on joka tapauksessa liikaa se 90 tai 190. Miehelle sillä on kuulemma iso merkitys, onko niitä ollut 90 vai 190. Miksi?? Jos on pitänyt pettää, onko sillä väliä onko luku erittäin iso vai jumalattoman iso. Olisi jättänyt tekemättä tai lopettanut sen yhden jälkeen. Sillä olisi merkitystä.

 

Se tunne, että mua on petetty, olen petetty puoliso, on jotain sellaista että sitä ei voi kuvailla. Siitä ei pääse yli. Ei ainakaan, jos sille ei anneta mahdollisuutta. Se tekee ihmisestä niin huonon, niin hyväksikäytetyn, niin alhaisen ja saastaisen. Mitään sanomattoman ja minnekään kelpaamattoman. Se jyskyttää takaraivossa koko ajan. Sitten aina kun tulee tilanne, että ympärillä jokin aihe tai asia koskettaa sitä omaa pettämistä, niitä omia tunteita pettämistä kohtaan, kaikki räjähtää. Sillä hetkellä on vaan tunne, että äkkiä pois, mä en kestä. Mä en kestä kuunnella, mä en kestä nähdä. On niin haavoittuvainen, että ei ajattele mitään muuta kuin omaa ulospääsyä tilanteesta. Ja elämästä. En mä Miestä vihaa, en osaa mutta jokin suuri, negatiivinen tunne ryöpsähtää esiin kuitenkin. Se ei ole sääli, vaikka sitäkin tunnen Miestä kohtaan. Se on jotain, jota en osaa selittää. Kertoa. Purkaa ulos. Pettäminen on mulle niin kuin jo kirjoitin kuin punainen vaate härälle. Se saa mut raivon partaalle ja olen valmis väkivaltaisiin tekoihin sen takia, sen takia mitä olen joutunut kokemaan. Kuitenkin lopputulos on sama kuin sillä härkä-paralla …itseni siinä näännytän ja tuhoan. Olisinpa rohkea ja lähtisin pois. Olisinpa ollut sitä jo vuosia sitten.

 

Miehellä on tulossa saunailta. Edistystä tuossa oli se, että kertoi sen jo jokin aika sitten. Ihmettelen sitä vieläkin hieman. Viimeksi, ja yleensä aina, ei edes kertonut mulle. Asia tuli jotenkin ilmi ja kun siitä sanoin, mut haukuttiin, mulle huudettiin, että olenhan mä kuullut kun hän on puhunut siitä puhelimessa. Niinpä. Mä tapaankin kuunnella mitä se puhuu puhelimessa. Ja vaikka kuuntelisinkin, olisihan senkin voinut ääneen sanoa. En tiedä, minne ovat menossa mutta Mies ei koskaan sanoa ääneen sanaa baari. Kertoi viimeksikin saunapaikan, juomiset, ihmiset, ravintolan minne menevät syömään jne. Mutta ei baariin menosta. No, sittemminhän olen lukenut, mitä tuo oli suunnitellut sille sauna-illalle :(  Nyt siis sama edessä taas. Tuohon edeltävään sauna-iltaan ei onneksi päässyt, sillä kohtalo puuttui peliin ja Mies sairastui.  Saunomaan ollaan siis menossa nytkin, ei muuta. Mitähän se nyt on suunnitellut? Tulisipa taas kohtalo apuun! Tuonne, kun Mies lähtee niin se on suuri muutos meille. Mulla on parikin vaihtoehtoa tuolle illalle, vielä en vain tiedä minkä valitsen. Meidän suhde ei ole todellakaan tällä(kään) hetkellä sellainen, että Mies voisi lähteä baariin juomaan. Vetää sikanopeat kännit ja on sekaisin kuin seinäkello ja mitä sitten tapahtuu. Sitä en halua miettiä :( Varmaa on se, että mä en täällä odota sitä. Yksi lapseni olisi kotona mutta hänen on pakko lähteä isälleen. En halua hänen olevan kotona. Mun vanhemmat olisivat halunneet tulla meille juuri tuona saunailta ajankohtana, kielsin sen valehdellen jotain menoistamme. Haluaisin ne tänne kyllä mutta en silloin kun Mies on baarissa tekemässä ties mitä.

 

Mies ei tajua. Se ei tajua, miksi mä en luota siihen. Mä en tajua, miksi luottaisin. En ole vuosiin luottanut ja kuten nyt tunnustettu on, ihan turhaan olisin luottanutkaan. Nyt Mies ei ole sanojensa mukaan pettänyt puoleen vuoteen niin nyt mun pitäisi luottaa häneen. Ihmeellistä ajattelua. Jos mä olisin Mies, mä en suunnittelisi todellakaan mitään saunailtaa tai muita menoja. En vuosiin. En niin kauan kuin oikeasti olisin pettämisestä kuivilla ja puolisoni kanssa elettäisiin normaalia perhe-elämää. Siis normaalia siihen pettämishistoriaan nähden.  Tuostakin huomaa, että Mies ajattelee vain itseään, ei mua. Eikä muitakaan, sillä meihin muihinhan tuo tulee kostautumaan myös. Etenkin Miehen lapsiin. Jos Mies pettää mua sillä baarireissulla (Miehen kohdalla toisen suuteleminenkin on pettämistä, todella!), mun ja lasten osoite on turvatalo ja sen jälkeen oma asunto. Sen jälkeen ollaan sujut ja sen jälkeen saa muut tietää, miksi mä olen ollut tällainen kuin olen. Sitten aukeaa näiden muiden silmät ja huomaavat, että en mä ole oikeasti ilkeä ja omasta halustani sellainen kuin olen. Sitten astuu kuvioihin Miehen vastuun kantaminen. Tosin minä, me, ei siihen enää kuuluta mutta ei sillä sitten väliä.Mua pelottaa tuo tuleva saunailta itsenikin vuoksi. En todellakaan tiedä, olenko tässä enää ottamassa sitä seuraavaa päivää ja Miehen selityksiä vastaan.

 

Mä olen välillä nii surullinen tästä kaikesta, että haluan vain pois. Mietityttää, että miksi mulle on tapahtunut tämä kaikki. Vähempikin olisi riittänyt :( Jos olisin yhtään uskovainen, olisin luopunut uskostani jo vuosia sitten. Mutta en ole, joten ei voi kääntää katsetta mihinkään suuntaan. Kohtaloon olen uskonut aina mutta miksi annetiin tällainen kokemus. Olenhan mäkin tehnyt joskus tekoja, jotka ei anteeksiannettavia välttämättä ole mutta tätä rangaistus on kyllä kohtuuton. 

 

Kun ajattelen tätä puolta vuotta taaaksepäin, olen mäkin muuttunut. Olen paljon vahvempi kuin sitä edeltävät vuodet. Jos en itse tee mitään, mä jään henkiin eronkin jälkeen. Romahdan kyllä ja tulee olemaaan vaikea toipuminen. Mutta sieltä noustaan, se on pakko sillä mulla on lapset ja paljon hyvitettävää niillekin kaiken tämän eletyn elämän takia. Kyllä mä näen Miehenkin muuttuneen. Tietyiltä osin. Meillä on ollut seksiä, välillä enemmänkin ja erittäin hyvää, muuten aika verkkaiseen tahtiin. Mies tekee kaikki aloitteet tai sitten hommaan vaan päädytään. Mä en voi sille tehdä mitään, en tiedä koska voin. Mies on lauennutkin mun kanssa aika usein. Viimeksi oli taas pitempi väli mutta olipa sillä siihen aikaan paljon iltatöitäkin. Että yks plus yks on kaks? :(

 

Puoli vuotta. Se on pitkä aika olla jatkoajalla. Toisaalta jälkeen päin ajatellen, tämä aika on ehkä kannattanut. Varsinkin jos Mies on edes vähän päässyt eroon addiktistaan, tämä on kannattanut. Myös mä olen saanut välillä nähdä sen Miehen, johon aikoinaan rakastuin. Kun se vain olisi täysin rehellinen, täysin luotettava, täysin uskollinen niin tästä olisi tullut hyvä. Kun se ei salaisi asioita, etenkään töihinsä liittyviä, kun ei salailisi exäänsä, exiinsä, liittyviä asioita, kun se olisi mun. Kun se olisi mun, ollut edes joskus.

Missä ollaan puolen vuoden kuluttua? Tässä edelleen? Meneekö meillä silloin hyvin, olemmeko päässeet eteenpäin, onko Mies aloittanut avoimemman elämän. Vai olemmeko vihdoin eronneet? Olenko saanut varteenotettavan asunnon, josta olen vihdoin saanut kodin itselleni ja lapsilleni? Olenko alkanut toipua menneistä vuosista, jolloin elin tahtomattani petettynä, hyväksikäytettynä? Vai olenko romahtanut täysin, lapseni asuvat isällään ja minä jossain? Tai sitten en missään. Aika näyttää.