näin sanoi edellisen postaukseni kommentoija. Samaa on sanonut moni muukin. (Tässä yhteydessä: Kiitos teille lukijoille ja kommentoijille! Kommentteja on tullut sekä tähän blogiin että sähköpostiini, lukijoitakin on ollut löytynyt mielestäni paljon. Muutama kohtalotoverikin on tämän blogin jo löytänyt. Se on kiva, sillä vertaistukea ei todellakaan paljon löydy. Blogini pääasiallinen tarkoitus oli saada omat ajatukset ylös, kirjoittaa tätä elämää, prosessia muistiin. Mutta myös se, että saman kokeneet saisivat näitä lukea. Kommentit ovat olleet sekä rohkaisevia -hienoa, kun olet noin vahva ja kannustava Miehelle vaikka hän on käyttänyt sinua hyväkseen, sitä on myös ihmetelty miten voin yhä jatkaa Miehen kanssa- mutta kommentit ovat olleet myös päinvastaisia -jätä se Mies, ei se muutu koskaan, jätät se itsesikin takia, että saisit normaalin elämän ja jonkun, joka oikeasti arvostaisi sinua.)

Kiitän sanoistanne, oikeasti kiitos niistä, palautetta on aina kiva saada. Ne ovat kaikinpuolin niin totta. Mä haluaisin uskoa, että Miehen nettielämä on kokonaisuudessaan ohi. Enhän mä siihen voi luottaa, en todellakaan. Mutta haluaisin silti uskoa. Lupasin nyt olla tässä ja lupaukseni pidän. Välillä se on tosi vaikeaa, kuten tänään on ollut, mutta katsotaan nyt. Oman asemani, mielenterveyteni mä olen kyllä laittanut likoon. Koska mitään takeitä ei tulevaisuudesta ole, myös oma tilani voi huonontua. Paljonkin. Kun mä tietäisin! Kun vain tietäisi, niin olisi helppo tehdä päätöksiä. Nyt on vain tämä hetki, joka välillä on ihan ok, välillä on todella paha olo. Välillä Mies on niin erilainen, tavallaan sellainen kuin tutustuessani häneen. Silloin uskon, että entinen helvetti on ohi ja meillä oikeasti on jotain mahdollisuuksia tulevaisuutta yhdessä elää. Mutta sitten hän taas antaa niitä ympäripyöreitä vastauksia ja silloin tuntuu pahalle. Jos puhuisikin totta niin luulisi hänen tietävän, että nyt ei ole aika, jolloin puhutaan niitä näitä, jos tiedossa on oikeakin aika tms. Ennenhän nuo ympäripyöreät vastaukset liittyivät usein Miehen toiseen elämään netissä.

Ikävä kyllä, tämä prosessi on edennyt suurinpiirtein niinkuin alkuun ajattelin :( Eka viikko Miehen kiinnijäämisen ja tunnustamisen jälkeen oli ratkaiseva. Ikävä kyllä, silloin Mies ei ollut valmis täyteen rehellisyyteen. Ei myöskään kertonut kaikkea, mitä lupasi. Nythän siitä ei saa enää mitään irti :( Toinen asia on puhuminen. Mähän en ole voinut pitkiin aikoihin kertoa Miehelle, miltä musta tuntuu. Mun tunteet, ylipäätään minä kokonaan on aina dumattu. Pikku hiljaa jo kauan sitten lopetin kokonaan sellaisten asioiden kertomisen, joista tiesin Mieheltä tulevan tietynlaista palautetta. Itsesuojelua, voimakasta sellaista. Nyt kiinnijäämisensä jälkeen, ensimmäisellä viikolla, puhuimme Miehen kanssa todella paljon. Kerroin paljon, miltä musta on menneet vuodet tuntuneet. Mies kertoi. Ja ennenkaikkea hän kuunteli mua! Silloin musta tuntui, että Mies jopa välitti siitä, miltä musta tuntui ja oli pahoillaan, mitä olen joutunut kärsimään. Se kaikki tuntui silloin hyvälle. Tottakai, puhuminen tuntuu aina hyvälle. Mä vaan jouduin jossain vaiheessa opetella sen puhumattomuuden. (kyllä näin kirjoitettuna ja jälkeen päin ajateltuna, tuntuu todella hölmölle miten joku voi tehdä niin..) Siinähän oli yksi syy, miksi jatkoin tässä Miehen vierellä, koska hän lupasi, että jatkossa puhutaan aina ja, että hän kuuntelee. Mies oli niin eri mies, hän oli jotain sellaista, jonkalaisen olisin halunnut hänen olevan aina. Mä en voi vieläkään uskos, miten Mies muuttui siinä muutaman päivän aikana. Jollekin varmaan ihan itsestäänselvyys, että puolison kanssa jaetaan asiat ja puhutaan tunteet läpi, kaikki tunteet. Mulle ei tässä suhteessa näin ole ollut ja siksi varmaan huumaannuin siitä rehellisestä ja avoimesta puhumisesta niin paljon, että luulin sen jatkuvan. Oliko se sitten oikeaa rehellisyyttä kerrotuista asioista ja sitä kautta katumusta vai oliko se vain "-ttu, kun jäin kiinni" -fiilistelyä? No, viime viikollahan tuo jo sanoi, että turha käydä läpi enää vanhoja asioita, ne on olleet ja menneet. Tuonkin osasin vähän ennustaa etukäteen:( Että mitähän tässä nyt sitten ajattelisi. Sekaisin on tämän tytön ajatukset, kun ei tiedä missä mennään. Kysyä ei enää uskalla, että miltä Miehestä tuntuu tai miten on mennyt ja ilman kysymättä tuo ei puhu. Pattitilanne, samanlainen kuin aiemminkin.

Mulle on myös sanottu, että jossain on mies mua varten, joka rakastaa oikeasti, kunnioittaa ja arvostaa mua niin ettei petä ja muutenkin kohtelee hyvin. Että mun pitää jättää Mies ja löytää arvoiseni mies rinnalleni vain siten voin saada antoisan elämän itselleni. Mä en usko siihen. Itseluottamukseni ja itsetuntoni on niin tuhottu ja poljettu syvälle maahan, että en voisi luottaa kehenkään. Miten sitä voisikaan luottaa toiseen, kun on monta vuotta saanut tällaista kohtelua? Kyllä mä tiedän, että kaikki miehet ei petä ja on miehiä, jotka todella kohtelevat sitä puolisoaan arvoisasti. Mutta musta tuntuu kuitenkin, että Miehen käytös mua kohtaan on ollut osittain musta johtuvaa. Että mä olen saanut sen mitä olen ansainnut :( Sitähän mä en saa koskaan tietää, mistä se johtuu, että arvailuksi kaikki tulee jäämään. Että jos jonkun muun kanssa olisi, niin miksei hänkin kohtelisi mua yhtä paskasti kuin Mies on tehnyt? En tiiä. En aio ottaa selvää, miten tuo asia on.

Mutta, että jätä se Mies? Kun sekään ei ole niin helppoa :( Mä olen itsekin vielä hukassa, mitä haluan ja miten paljon olen valmis uhrautumaan. Tän suhteen eteen en voi tehdä enää mitään, mun tunteet on sillä tasolla kuolleet jo aikoja sitten. Voin ehkä elää mutta en onnellisena. En niin onnellisena, kun musta pitäis parisuhdetta ja perhe-elämää elää. Meillä oli joskus mahdollisuus ja mahdollisuudet vaikka mihin mutta Mies ei halunnut niitä, hän jätti ne käyttämättä ja päätti keskittää elämänsä nettiin ja kyrpänsä ympärille. Miehen seksiaddiktiostahan ei tiedä kukaan meidän lisäksi. Toisaalta se on hyvä, toisaalta huono. Jos tietäisi, silloin Mies olisi vastuussa muillekin käytöksestään ja pysyisi ehkä paremmin kiinni normaalielämässä. Elämässä johon ei netti eikä itsetyydytys kuulu. Mutta en mä ainakaan tällä hetkellä voi kertoo kenellekään. Aihe on niin arka ja koska otan siitä kuitenkin jotain osaa omaksikin syykseni, en vain vielä tiedä mitä, niin ei sitä ihan Miehen veljille ja äitille voi kertoa. Ehkä pitäis mutta. Mutta. Seksiaddikti on niin eri asia kuin alkoholisti, että vaikka ovatkin rinnastettavissa olevia toiminnallisia riippuvaisuussairauksia, niin mielestäni niissä on kutenkin se vissi ero. Jos mä saisin valita, Mies ois kernaammin saanut juoda kuin naida. (mä muuten tiedän alkoholismista paljonkin ja se ei ole helppo sairaus sekään)

Että tällä hetkellä en ole Miestä jättämässä, niinkuin olen hänelle heikkona hetkenä luvannut.