Joskus viime syksynä (vai olikohan keväänä?) sain jonkinmoisen paniikkikohtauksen Miehen työpaikan vieressä kuvitellessani Miehen siellä tietokoneellaan itse kaatosateessa kotiinpäin kävellessä. Kohtaus oli pelottava mutta onneksi meni suht nopeasti ohi. Sen verran otin siitä selvää, että saattaa uusiutua vastaavissa tilanteissa. Aikoinaan, vuosia sitten olen saanut muutaman kerran jonkun aivojen verenkiertohäiriökohtauksen, kerran sitä tutkittiinkin. Vähän tämä pistää kyllä miettimään :/
 
Eilen sitten kohtaus tuli jälleen. Nyt en puhuisi pienestä kohtauksesta. Vieläkin on vasen käsi hieman tunnoton kuin myös vasen poski. Kohtaus oli päätöstä pitkälle itkulle, epätoivolle, lopullisuudelle ja Miehen sanoille. Istuin pimeässä sohvalla, enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Kaikki on loppu, kaikki on nyt loppu. Kun Mies ekaa kertaa sanoi sanat, että haluaa erota, tuntui niin se niin hirveälle, ettei sille löydy sanoja. Hänelle on sama mitä teen, voin kuulemma mennä sinne "ystäväni" luo panemaan, ei häntä haittaa, ei vituta. Siinä istuessa miettiessä ja itkiessä, kroppa alkoi kauttaaltaan täristä ja lopulta krampata. Se sattui niin, että päässä humisi. En nähnyt kunnolla eteeni, tosin en itkultani nähnyt muutenkaan. En saanut kunnolla henkeä mutta toisaalta tunsin korvissani sydämensykkeen. Sen muistan, että hengityskin sattui rintaan ja kaulaan. Olo alkoi olla todella voimaton ja yritin lähetä liikkeelle mutta jalat eivät toimineet. Muistan vain ajatelleeni, että tulisipa poikani apuun, tarvitsisin ainakin kylmää otsalle. Hämärästi muistan, että olisin päässyt seisomaan, ainakin yritin. Sitten seuraava muistikuva onkin, kun makaan lattialla ja Mies silittelee mua vieressä. Kädet kramppaa ja tekisi mieli repiä hiukset päästä. Huomaan että vasen puoli kasvoista, olkapää, kyljet ja käsi eivät tunnu ollenkaan. Yritän nipistellä niitä mutta en tunne mitään muuta kun jotain painavaa tunnetta. Yritän sanoa Miehelle jotain mutta en saa puhuttua. Sanoja ei vain tule, vaikka yritän kuinka. Kamala tunne! Muistin, että puhelin on taskussa ja kirjoitin sillä Miehelle nämä tuntemukset. Vie mut sänkyyn, tuo vettä ja puolikkaan diapamin. En halunnut sitä mutta otin kuitenkin. En käytä mitään lääkkeitä ja tiedän, miten tuokin vaikuttaa muhun. Yritin sanoa jotian mjutta sanoja ei tullut. Kirjoitin siis Miehelle, että anteeksi kaikesta, en mä tahallaan ole halunnut pilata kaikkea. Sitten aloinkin vajota jonnekin syvälle. Viimeinen ajatus oli, että tähän kaikki loppuu, pillerihumalassa tultiin tien päähän. Sitten olen kai nukahtanut.
 
Soitin lääkärilleni aamulla ja kehotti käymään ja saamaan lähetteen neurologisiin tutkimuksiin. Ei ole rahaa eikä nyt mielenkiintoakaan. Katsotaan joskus, jos jaksaa kiinnostaa. Puhuin hänelle myös masennuslääkkeistä, joita on mulle tarjonnut aiemminkin. En todella halua, en. Sitten on mun henkinen minäni lopullisesti mennyttä, siitä en toivu ikinä. Lisäksi jos nyt aloitan niiden käytön, joudun pitkälle sairaslomalle, sillä työni on sellaista että sen kanssa en voi alkaa lääkkeitä testailemaan ja sivuoireita odottelemaan. Minulla on lisäksi uusia asiakkaitakin muutama, joten en halua heitäkään nyt pulaan. 
 
Yritin myös muuttaa asuntohakemustan kiireelliseksi mutta jostain syystä ei onnistunut. Hakemus on nyt ihan normi, ei päivämäärää merkattu. En halua alueeni tiettyihin osiin, ne olen poissulkenut. Jos hakemus on kiireellinen, asunto tarjotaan juuri noista yhdestä alueesta, jonne en halua. Haluaisin niin äkkiä tästä pois sekä itseni että Miehen takia. Varsinkin nyt kun kuuli ensimmäistä kertaa, miten hänkin halua erota musta, pois olisi päästävä nopeasti. Mies on niin täynnä raivoa, että mä oikeesti välillä pelkään, miten se purkautuu. Meillä on tässäkin iso ero :( Mä en haluaisin erota Miehestä, vain tästä elämästä, siitä miten Mies haluaa elämänsä elää ja miten mua sen takia kohtelee. Mies haluu erota musta. Siinä on iso ero, liian iso ero.
 
Eilen terapiassa puhuimme siitä, miten mun kroppa on reagoinut viime vuosien ajan. Mulla on eräs normi suomalainen sairaus mutta mulla se on pahana, jota ei saada pidetyksi balanssissa. syy on tämä elämä :( Sairaus on ollut jo ennen Miestä ihan normaalina mutta Miehen touhujen jälkeen pamahtanut täysin käsiin. Tuosta on seurannut monia vaivoja, lievästi vaarallisiakin. Itseäni haittaa eniten painonousu. Yhteen muutettuamme ja aikojen kuluessa huomatessani Miehen touhuja, hän oli illat "töissä", minä hoidin omat ja hänen lapset jne. Olin muutaman kuukauden veriripulilla. Kävin lääkärissäkin ja tilanteeseen reagointina asia otettiin, en halunnut lisätutkimusta koska tiesoin itsekin mistä tuo johtuu. Siitä parannuttiin. Seuraavaksi muutenkin huono ihoni repesi täysin, taipeet olivat auki ja vuotivat, kasvot olivat järkyttävät, jalan pohjat halkeilivat. Noistakin päästiin osittain eroon. Välillä selkäni on on ollut todella kipeä. Kävellyt olen vain tahdonvoimalla. Mahan kanssa on ollut suuria ongelmia, kramppaa, polttaa. Myös tällä hetkellä mahani on todella kipeä ja turvonnut, paha olo on koko ajan. Fyysiset oireet ovat normaaleja tällasessa elämässä. Jotenkin elimistö puolustautuu ja jotenkin paha olo purkautuu. Mun kun on pitänyt tunteet peittää, ei ole saanut puhumalla purkautua, jotenkin se liika paha olo elimistöstä poistuu. Loogisia selityksiä antoi terapeutti, samoja olen itsekin miettinyt. 
 
Olen kyllä hukassa. Tiedän, mistä kaikki johtuu mutta jospa taustalla kuitenkin olisi jotain. Nyt ei jaksa kiinostaa tutkia, eikä ole rahaakaan. Eikä tässä elämäniloakaan ole niin paljon, että jatkoaikaa lähtisi lääkäristä hakemaan.
Mies sanoi illalla, ettei se musta haluta erota. "Eilenhän sä sanoit, että säkin hlauat erota, koska sua vituttaa mun käytös" No, se oli kuulemma sanottu vain siksi, kun Miestä vitutti meidän riitely. Ihan oikeesti! _Kukaan_ ei sano tuollaista ilman, että tarkoittaa sitä. Muuta mulle on turha väittää, ei mene läpi. Varsinkin, kun Mies tietää, miten meidän yhdessä olo olisi voinut jatkua. Hän olisi voinut tehdä asialle jotain, jos olisi halunnut.