Vietimme Miehen kanssa kahden iltaa käymällä syömässä ja juomassakin. Ilta meni leppoisasti ja oli hauskaa.

Mies kysyi jossain vaiheessa, että voisinko mä kuvitella eläväni kulissiliitossa, jossa elettäisiin yhdessä mutta molemmilla olisi omat elämät. Hmm, sellasessahan mä olen elänyt vuosikaudet, eli en ole enää valmis sellaseen. Nythän meiltä on kulissit osittain riisuttu, joten siltä osin elämä on parempaa. Rennonpaa. Ja salattomampaa, mikä on mulle se tärkein seikka. Jatkoin juttelua avoimella suhteella. Olen hakenut mulle ja lapsilleni asuntoa, jos sen saan muutan. Jos siihen menee aikaa, meille tulee avoin suhde. Meille tulee avoinsuhde siksi, että ensinnäkin silloin Mies saa viettää juuri sellaista seksielämää kuin haluaa ja voi tehdä sen avoimesti, säästäen näin itseään ja muita. Voi viettää siellä paratiisissaan netissä vaikka kaiken ajan. Kaiken sen minkään exältään kerkeää. Myös mulle tulee samat oikeudet kuin Miehelle. Tosin puhuimmekin jo, että mä en tule jäämään nettiin. Mä en halua omia käsiäni, tietokoneen näyttöä enkä jotain äärettömän tyhmää ja utopistista haave-elämää netissä. En, kun mä haluan seksiä, mä haluan sitä oikeasti. Ja mä haluan. Mä olen elänyt tuon Miehen nettielämän varjossa niin kauan, että nyt alkaa olla mun vuoro jälleen elää. Mä tarviin seksiä, mä haluun seksiä. Ja mä haluun osallistua siihen seksielämään. Mä haluan myös huomiota ja läheisyyttä. Miehen puolesta olen myös onnellinen siitä, että kun meidän välillä ns. seksielämä loppuu, saa hän luopua niistä perkeleen pillereistään, joiden avulla pystyi oleen mun kanssa. Helpotus myös mulle, ei ole mulle mikään pikkujuttu ollut tuon lääkkeen syönti :( Mies voisi myös joskus jättää sanomatta jotain. Sanoi tuohon, että niin, eihän ole koskaan kenenkään muun kanssa tarvinnutkaan käyttää pillereitä. Niinpä :( Vaikka noiden käyttö alkoi läskiä exäänsä kohtaan huonona omanatuntona, jatkui ne mun kanssa, koska muahan se on nyt pettänyt. Joskus olen kyllä toivonut, että Mies olisi ollut kuin suurinosa seksiaddikteista, eli olisi voinut jatkaa normaalia elämää, eli esim. oikeaa seksielämää mun kanssa.

Mies kysyi, että eiks meillä sitten olisi enää seksiä. Että jos olen ollut toisen kanssa, eiks hän saisi olla sitten mun kanssa. En mä kiellä, ettei voitais olla yhdessä mutta.. Sanoinkin, että eihän sen tarvitse enää miettii tuollasta, koska sitten se ei enää tarvii panna mua. Tästä suuttui Mies, koska hän on aina halunnut panna mua. Juu, vuosikaudet kolmen viikon välein, sen minkä on nettipanoiltaan kerennyt. Tai pystynyt. Mulle on ihan turha sanoo, että kyllä mä sua haluun. Jos ois halunnut, ois pannut mua eikä muita! Eikä varsinkaan korvannut mua nettipanoilla.

Olen mä siitä siitä erittäin tyytyväinen, että enää Mies ei kiellä nettielämäänsä eikä lupaa luopua siitä. Ihminen raukka on niin kiinni siinä (enkä edes nykyään tiedä kuinka paljon) ja elää sitä maailmaa, ettei edes halua siitä eroon. Musta silloin on parempi olla lupaamatta mitään, jos kerran ei halua eroon siitä. Silti on niin säälittävää, että haluaa elää sellaista elämää, saa siitä kaiken. Koska olkoonkin kyseessä riippuvuussairaus, en silti pysty (enkä oikein suostukaan) ymmärtämään, miten elämänsä voi siirtää johonkin nettichattiin. Vaikka perustuu miten seksiin niin mulle on turha sanoa, että se on täydellistä seksielämää. En usko, ei voi olla. Ja jos vastapainona Mies itsekin sanoo, ettei se ole todellista, on pinnallista jne niin … ei tajua! Ei edes halua.

Sanoihan se taaskin, että mä olen ainut joka on sille aiheuttanut ainoat lämpimät tunteet ja tunteenpurkaukset. Nettielämä on kuulemma niin pinnallista liitoa eikä se ole oikeaa elämää. Voi herranjumala oikeesti, jos se on vain pinnallista niin miksi ihmeessä siitä ei pysty luopua! Mä en tajua, en millään. Jos vastakohtana olisi oikea elämä, oikea ja antoisa seitsemän hengen perhe-elämä, olisi kavereita keiden kanssa viettää aikaa ja olisi tyydyttävä, monipuolinen seksielämä oman puolison kanssa, niin miten voi netissä kirjoittamalla tapahtuva haavekuviin perustuva elämä voittaa kaiken.

Mies sanoi: ”Jos nyt rehellisesti puhutaan niin, mulle selvisi silloin (eli noin kolme kuukautta siitä kiinnijäämisestään reilu vuosi sitten), että et sä luota muhun, kun olen töissä, ei me eletty luottamusliitossa. Et luota jatkossakaan, niin sen takia mä menin silloin nettiin”. (taas yksi valheen korjaus, aiemminhan tuonkin on kertonut aivan eri tavalla) Puhuttiin tuosta, että kesähän meni ihan hyvin, oli seksiä, oli seksiä Miehen osalta jopa ilman pillereitä. Mutta sitten Miehen hermo petti, kun kaikki ei taikaiskusta kääntynytkään täysin hyväksi. Netissähän sitä lohtua saa, saa ihan niin paljon kuin haluaa. Ja sehän auttaa elämään ja kestämään normaalin arjen, kun joku pano netissä vähän virtuaalisesti silittelee ja imee munaa maailman parhaimmalla tavalla. Niinhän elämä menee ja asiat parannetaan! Juttu on niin, että Mies vetää käteensä monta vuotta ties kenen kanssa ja sillä touhullaan hän saa aikaan sen, että mä sairastun, meidän suhde on ihan perseestä, vieraantuu omista lapsistaan, lapsensa ei voi sietää mua, koska mä oirehdin sille miten Mies kohtelee mua ja mitä multa vaatii, lopettaa myös meidän seksielämän, koska saa parempaa ja sitä oikeaa seksiä netissä. Tätä tapahtuu monien vuosien ajan. Sitten saan hänen vihdoin kiinni ja Mies tunnustaa. Lupaa lopettaa, haluaa lopettaa ja pienen hetken ajan meneekin hyvin. Sitten ilmeisesti olen sanonut jotain töissä olemisestaan ja naps, koska Miehelle ei voi sanoa mitä tahansa, pakeneekin hän jälleen nettiin. Eli hän tekee vuosikauden kaikkensa, että elämämme menee joka suhteessa perseelleen ja sitten kun mä en pienessä hetkessä alakaan luottaa häneen ja korjaamaan suhdetta lapsiinsa, hän ei kestäkään enää. Olen aika sanaton tuosta yhtälöstä. Vastapuolella se, että jos olisi oikeasti halunnut ja lopettanut nettielämänsä, mä olisin vuosi siitä puhunut lastensa kanssa ja olisi alettu vihdoin rakentaa meidän elämää. Se olisi käynnissä nyt. Tiedän, että vuosi ei ole mitään mutta musta vuosi olisi ollut hyvä alku. Sinä aikana olisin kyllä nähnyt, onko Mies tosissaan ja kannattaako mun sitä kautta tosissani yrittää panostaa esim. Miehen lasten hyvinvointiin. Vuotta Mies ei olisi jaksanut näytellä, ei todellakaan. Mä en voi ohjata itseäni luottamaan ihmiseen, joka on pettänyt mua vuosikaudet ja tehnyt sen vielä varsin likaisesti ja erittäin epärehellisesti ja sen lisäksi vielä seuraukset, jotka perheemme on joutunut vastaanottamaan. En, en mitenkään voi sanoa itselleni, että luota vaan, nyt se on tosissaan, koska rakastaa sua, ei ketään muuta, kai, kun nyt sä olet sille ainut, nyt sä riität sille. Juu, ei se noin mene. Ja hei, vaikka mä olisin alkanut luottaa Mieheen heti vuosi sitten toukokuussa, olisi se sinne nettiin mennyt. Olisi mennyt, jos siltä olisi tuntunut ja jos olisin sanonut jonkun vähänkin poikkipuolisen sanan. Muahan se yrittää syyllistää tuolla mutta hei, mä olen näköjään kuitenkin hieman vahvempi kuin ennen, enkä saa paniikkikohtausta tuosta, koska _tiedän_, että loppujen lopuksi tai aluksi,  mä en ole se syyllinen, miksi nettiin menee, vaan mä olen se millä Mies selittelee nettiin menoaan. Tosin ristiriitaisesti Mies itsekin asiasta puhuu: on sanonut, että menneen vuoden aikana on käynyt chatissa juttelemassa, vaikka eräänkin kerran meillä oli meneillään tosi ihana ja rento viikko (ei siis vaikutusta mun käyttäytymisellä ja sillä miten meillä menee) mutta kuten nyt ”tunnusti”, meni nettiin, koska en alle kolmessa kuukaudessa alkanut luotta häneen ja töissä olemiseensa (mun käyttäytyminen syynä nettiin menemiseen). Jos olisi joku muu kuin Mies, voisin uskoa hänen miettineen ja pohtineen näitä asioita?

Yhtenä iltana tekstiviestitse vaihdoimme muutaman viestin. Mies meni kyläilemään lastensa kanssa ja vastasin jotain oman elämän aloittamisesta. Mies kysyi, haluanko mä sitä. Vastasin, etteihän tässä vaihtoehtoo oo, koska mulla ei oo asuntoo etkä säkään haluaa puhuu mitään. Mies siinä ihmetteli, miten tuo kyläily on muka sitä omaa elämää. Eli kas, Mies on ajatellut oman elämän vain seksielämänä. :-O Niinhän asia ei toki ole, jos tulee omat elämät, omat elämät on muutenkin kuin seksin suhteen. Kirjoitti sitten, että eihän voi kirjoittaa enää, kun ajaa (joopa joo, se räpeltää aina ajaessaan puhelinta) mutta kyllä hän haluu puhua. Puhutaanks illalla, oli kysymys. Siihen oli pakko sanoa, että hän aina kirjoittaa noin mutta maximissaan kaks kertaa on sitten illalla puhunut ..miksi uskoisin, että nytkään. Illalla kuulemma näen. Unohti siinä sit sanoo, et mitä iltaa tarkoitti. Ainakaan vielä tässä parin viikon aikana ei tuota iltaa ole vastaan tullut.

Mä en oikeesti voi ymmärtää, miten puhuminen voi olla niin vaikeaa. Aikuiselle ihmiselle. Varsinkaan ihmiselle, joka on vuosia, vuosia mainostanut itseään avoimena ja puheliaana ihmisenä.