Kommentoin ja kerron tässä vain yhden ihmisen (oman) mielipiteen. 
 
Kiitos sinulle. Teen tästä oman postauksen, sillä sisältää paljon sellaista, mitä olin jo aloittanut kirjoittamaan itsekin. Tuossa kommentissasi tiivistyy niin selkeästi kaikki, mitä itsekin ajattelen ja mihin johtopäätökseen olen tullut monessa asiassa tullut.
 
 
Jos ihan alusta lähtee, niin ei, sä et ole epäonnistunut. Toi teidän tilanne näin ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että miehelläsi on jotain muutakin tällä hetkellä vialla, kuin addiktio. Hän yrittää manipuloida sinua olemaan juuri sellainen päähän potkittava, kuin hänelle itselleen sopii. Eli annat silloin kun hänelle sopii ja teet asioita, mitä hänelle sopii ja kaikki nuo sun pitää kertoa hänelle 110% totena. Hän itse on oikeutettu tekemään ihan mitä vain, omasta mielestään, koska hänen mielestään syy on sinussa. Kuinka tyypillistä on hakea vikaa toisesta osapuolesta ja syyttääkin häntä kaikesta, vain peitelläkseen omia tekemisiään? 
 
Ja kuinka tyypillistä onkaan, että se toinen (=minä) ajan kuluessa alan uskoa tuohon, että minä olen syyllinen Miehen tekoihin? Täysin ulkopuolinen, jolla ei tästä ole kokemjusta, ei voi ymmärtää, miten se asia noin kääntyy. En minäkään olisi ennen tajunnut, ennen kuin aloin itse vajota alas ja lopulta masennuin vakavasti. Nyt voi vain miettiä ja hämmästellä, että miten tässä näin kävikään. Koska se toinen ihminen on niin rakas, tottahan hänen sanojaan alkaa uskoa ja niitä noudattaa. Kaikki tapahtui jotenkin nin piktään ja pikkuhiljaa, ettei itsekään kerennyt huomaamaan mihin suuntana sitä oltiinkaan menossa.
 
Miehellä on jotain muutakin vialla kuin addiktio, en vain nyt saa kiinni mitä. Toisaalta en jaksa aktiivisesti miettiäkään esim. exiään, että onko syy taas siellä. Tuosta päähän potkitusta olen sanonut Miehellekin, että sellainen mä olen ollut, alistettuna elänyt, vailla omaa tahoa. Jos se tahto sitten joskus nosti päätään, saimme aikaan jumalattoman tappelun. Senhän mä opin jo vuosia sitten, että mun on parempi olla hiljaa silloin, kun en kykene sanomaan sanoja joita Mies haluaisi kuulla. Siitä vasta sota syttyikin mutta se oli helpompi kestää kuin että olisin sanallisesti ollut eri mieltä. Kun olen ollut samaa mieltä Miehen kanssa, kun olen alistnut tahtoonsa ja ottanut vastaan mitä tuleman pitää kitisemättä, meillä on mennyt "hyvin". Kun en jaksanutkaan toimia, niin sittenhän se repesi. Kyllä mä yritin, mutta ei ihminen näkäjään pysty repeämään äärettömyyksiin vuosien ajan.
 
Jos haluat häneltä vastauksia etkä mitään saa, niin onko jälleen kyseessä omien tekemisten peittely? 
Kyllä, ikävä kyllä sitä mä pelkään :( Koska musta se vain on niin, että jos ei omallatunnolla ole mitään ja haluaisi parantaa asiat suhteessa, niin silloinhan se olisi helppoa. Ei silloin ole väliä, ollaanko eri mieltä vai ei, siitä selvitään kyllä jos päämäärä on sama. Ja jos niitä salaisia, selän takana tapahtuvia juttuja ei ole. Eli että voi puhua rehellisesti, varomatta sanojaan. Miehellä on ollut aina tuota, että ei puhu, jos voi jäädä kiinni jostain. Paljon on puhunut ristiinkin, mikä on musta ihan loogista, jos joutuu valehtelemaan ja jos tekee paljonkin, ettei voi täysin muistaa, mitä viimeksi selittikään. Tai esimerkkinä tuli mieleen, että torstaina mulle sanotaan, että hän on siivonnut yöllä koko kotinsa, koska ei saanut nukuttua. Kas, muistaakseni minä vedätin häntä yhdessä silloin chatissa. Perjantaina menen Miehen luo ja hän ehdottaa jo aiemmin, että siivotaan illalla yhdessä. Niinhän me siivottiin -mies imuroi, minä pesin. Kyllä tuli puhdasta, kun sama homma oli jo edellisyönä tehty.
 
Yhtenä hetkenä raivoaminen ja toisena päinvastainen tilanne, kuvastaa mun silmään vain sitä, kuinka rankkaa alkaa olla peitellä omia tekemisiään. Kokoajan pitää olla varuillaan, ettei jää kiinni mistään ja hermo on sitä myöden niin piukalla, että raivoaminen on ainoa keino kommunikoida. Seuraavana hetkenä tilanteen muuttuminen päinvastaiseksi, on raivo saatu hiukan laantumaan ja sitten pystytään jo elämään omien tekojen kanssa ja feikkaamaan sulle, että kuinka paljon sitä oikeasti välittääkään. Ehkä tämän voisi sanoa niinkin, että omien tekemisten peittely ja välittämisen kulissin ylläpitäminen alkaa olla miehellesi enemmän kuin tuskallista ja kaikki purkautuu vain suoranaisena paskana sua kohtaan.
 
Aamen, ei lisättävää. Mies sanoo, että sillä on raskasta (koska mä joka päivä syytän ja haukun sitä). Kyllä mä uskon, että sillä on raskasta, en ole koskaan aliarvioinut sitä ja olisin ollut valmis kantamaan tuosta osan, jos olisin saanut mahdollisuuden. Ei kaksoiselämän eläminen eläminen ole helppoa, ei todella ole, varsinkaan kun niitä ei pysty ajan kulueesa pitämään erillään toisista! Tuon saman syyn olen minäkin siis päätellyt. Tuosta on myös aiemmilta ajoilta kokemusta. Kun Mies tuli töistä panoiltaan silmät sumeina, posket punaisina jne, se oli todella levoton ja väärä vilkaisu siihen päin, puhumattomuus, ihan mikä tahansa tein, aiheutti raivoa. Se purkautui aina kuin pikkulapsella. Kyllä mä sen ymmärsin jo silloin mutta en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi piti jatkaa joko sitä salaista elämää tai live-elämää. Jonkinliasta hyvittelyähän ne yhtäkkiset hyvät hetken mua kohtaan on aina olleet. Kun Mies luuli, etten tiedä mitään, että hän on pystynyt salaamaan kaiken, niin olemalla mulle hellä hetken, hän ikäänkuin antoi mulle sen ajatuksen, että kaikki on hyvin ja mä oikeesti ole hullu, kun epäilen hänellä olevan muuta. Jonkinalisen referaattina Miehen käytöksestä olen tehnyt sellaisen, että töissä netissä sillä oli se elämä todella hyvä ja antoisa ja eläytyi siihen täysin, sai sieltä netistä kaiken mitä halusikin, sillähän sekoittui täysin oikea elämä ja netti-elämä. Sitten tuli kotiin, jossa olinkin vastassa minä epätoivoisena, surullisena, myrtsinä, itkuisena, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän elämänraiteilta poiskulkeutuneena. Vastassa siis puoliso, jota oli juuri taas petetty ja josta oli kerrottu vaikka mitä valheita, eli sellaisen luo piti tulla. Selkeästi tämä siirtymävaihe töistä kotiin on ollut se vaikein, sekä Miehelle että mulle. Mies astuu täysin toiseen todellisuuteen kotiin tullessaan, kuvittelee ehkä yhä olevansa se netin suuri rakastaja ja sanaseppo mutta kotona vastaanotto ei olekaan toivotunlainen, se purkautuukin raivona ja haukkumisena.  Sama se oli mulla, olin tunteja ollut varuillani, että koska Mies tulee kotiin, kohdellut siinä sivuss ahuonosti lapsiani, polttanut aiovan liikaa tupakkaa ja miettinyt. Kun se sitten tuli, purkautuihan se jännitys mullakin. Illan mittaan se aina tasoittui. Moilemmat ajautuivat siihen kaksoiselämän toiseen osaan, eli kotielämään. Minä pystyin mennä Miehen viereen, hän pystyi puhumaan mulle normaalisti, normaaleja asioita. Seuraavana päivänä ehkä taas sama juttu. Silloin mä saankin kuulla, että eilen oli kaikki hyivn, mitä nyt on tapahtunut, mityä hän on tehnyt, että mä olen muuttunut, eiköä voitais jatkaa sitä eilisillan hyvää oloa. Tuota kaavaa se on aina mennyt. Minä olen ollut syylinen, koska en ole kestönyt sitä elämää, mitä Miehellä oli mulle tajota.
 
Oletko ansainnut kaiken tämän paskan? 
 
Mielestäni en. Mielestäni olen aiemmassa elämässä ollut ihan normaaali ihminen, vailla katkeruutta ja suunnitelmia toisten elämän tuhoamiseen. Mulla oli kavereita, meille halsuivat tuttavat tulla, meitä pyydettiin kylään, juhliin jne.

 
Oletko itse ajanut miehesi näihin tekoihin ja raivoon? Et, se on ja on ollut miehesi valinta, johon sun tekemisillä tai sanomisilla ei ole minkäänlaista merkitystä. Sä et voi olla epäonnistunut, jos onnistumisen mahdollisuutta ei ole edes olemassa. 
 
Niin. Mä tavallaaan tiedän (mulle on sen niin monta ammatti-ihmistä sanonut), etten ole yhtään, pätkääkään syyllinen Miehen tekoihin. Mutta miten sen uskoisi täysin? Heikko hetki, kun tulee syytän itsekin itseäni Miehen teoista. Kyllhän mulla siihen joku osallisuus täytyy olla. Ei kunon ihmistä, omaa rakastettua kohdella näin!

 
Onko tuon kaiken paskan vastaanottaminen sitten sen arvoista, mitä joudut tällä hetkellä kokemaan?
 
Ei ole :( Tällä hetkellä en anna Miehelle mitään mutta ei näin kovin kauaa ole ollut. Aiemmin olen antanut hänelle paljon, tehnyt elmänsä ns. mukavaksi, pitänyt huolta kun on ollut sairas, huolehtinut myös lapsistaan, tehnyt paljon asoita Miehen eteen ja puolesta, enempää en olisi pystynyt rakastamaan enkä näyttämään sitä. Se vain ei riittänyt ;( 
 
Oireita on jo nähtävillä kuten sanoit ja mikäli tilanne edelleen kehittyy samaan suuntaan, niin ei ne oireet ainakaan sinua/läheisiäsi helpota. Jos sinä olet lapsillesi se kaikkein tärkein ihminen, mutta et miehellesi, niin mieti mikä on sinulle itsellesi tärkeintä? Hakata päätä seinään miehesi kanssa vai olla edelleenkin lapsillesi se tärkein ihminen? Lapset kun valitettavasti huomaa aivan liian helposti, jos äidillä/isällä on paha olla. Joskus voi jopa käydä niin, että lapset alkavat syyttää itseään äidin pahasta olosta, vaikka ovatkin aivan osattomia siihen asiaan. Älä päästä asioita menemään huonompaan suuntaan, koska et ole sitä ansainnut, eikä ole lapsesikaan. Mun mielestä olisi tärkeintä keskustella asioista lastesi kanssa, siitä mitä he ovat kokeneet ja miten ovat asioita kokeneet. Siihen sinulla on erittäin hyvät mahdollisuudet vaikuttaa mitä lapsesi kokevat, siihen ei niinkään, miten miehesi sinua kohtelee. Jos sinua itseäsi välillä ihan oikeasti pelottaa olla kotona, niin pelottaako lapsiasi olla kotona?
 
Nuorin lapseni syyttää mua kurjasta elämästään, mä olen pilannut senkin elämän :( Siksi hän haluaisikin muuttaa isälleen, jossa kaikki on paremmin. Miten mä voin sen kieltää, koska asiahan on niin? Nyt jo sattuu ajatus, että en näe tuotakaan enää, toiselle lapselleni on jo käynyt niin. Mä todella luulin parantuvani, ettei näin olisi käynyt ja olisin pystynyt tarjoamaan lapsilleni parempaa. Mutta toisin näköjään kävi. Sehän tässä onkin, että mun sairastuminen vaikuttaa kaikkiin. Pidän lähes raamattuna lausetta, että vanhempien välinen suhde on lasten elämän pohja, eli he voivat juuri niin hyvin millainen on vanhempien välinen suhde. Silti olen elänyt näin. Onneksi mun lapset on joustavia ja leppoisia luonteeltaan. Jos nin ei olisi olut, oireilisivat kyllä kaikki entisaikojen kohtelulle, mitä saivat esim. Miehen lasten kautta ja Miehen kautta, miten Miehen pennut pidettiin jumalina ja toiset alistuivat niiden tahtoon ja sääntöihin ja kaikkeen ja koskaan ei kyseenalisettu, että joku asia johtuikin Miehen lapsista, ei aina mun omista. Ovat molemmat olleet todella kovia valehtelemaan ja vain pari kertaa olen astunut sihen väliin ja kertonut, miten asia oikeasti oli. Mies vain kolautti olkiaan, ettei hän tiennyt, kun lapsensa kertoivat asian eri tavalla. Oliko pakko uskoa ennen asioiden selvittämistä? Tätä olen pyytänyt tuhannesti lapsiltani anteeksi. Ei poista tapahtunutta, tiedän. Ja millaisen malin ovat saaneet siit omalle elämälleen, voi luoja en viitsi edes miettiä :( Kyllä mä tulen lasteni kanssa juttelemaan ja paljon. Mutta tälaisessa kunnossa en nyt vielä pysty.
 
Kirjoitat tuohon loppuun, että toivoisit miehesi hakevan apua, vaikka itse lähtisitkin. Ajatuksena ihan hieno, mutta sun pitää kyllä nyt ajatella itsekkäästi vain vain omaa parastasi ja keskittyä vain ja ainoastaan itsesi/lastesi hoitamiseen. 
 
Kyllä mä kuitenkin tunne olevani vastuussa Miehestäkin, hänen hyvinvoinnistaan eromme jälkeen. Kun kuitenkin koen olevani syyllinen osaltani. Enhän mä voi tehdä puolestaan mitään mutta toivon, että viimesitään sitten tajuaa, että hänkin tarvitsee apua. Ei tuolainen raivoa ja paha olo ja salailu voi poistua tuosta noin vaan. On ihmisiä, jotka mosaavat auttaa sen purkamisesssa, jos iihen vain annetaan mahdollisuus. Sen toivoisin Miehen käyttävän, että pystyisi jatkaa elämäänsä siltä osin puhtaana.

 
Uskon, että sisimmässäsi tiedät mikä on oikea ratkaisu tilanteeseen, mutta myös kokemuksesta tiedän, että sen askeleen ottaminen on todella vaikeaa.
 
Kiitos. Mä sekä pelkään ihan jumalattomasti että toivon sormet ristissä saavani nopeasti asunnon. Ei tässä oikein muuta vaihtoehtoa ole mutta silti en sitä haluaisi todellakaan.
 
 
Olen pahoillani, jos kommenttini on aivan liian suora ja törkeä ja olen todella pahoillani puolestasi että joudut tätä kärsimään.
 
Kiitos tästäkin, minä olen itsekin pahoillani. Ei ollut törkeä vaan täyttä asiaa.
------------------- 
Mies tuli eilen kotiin aikojen päästä, kun lopetin viestittelyn kanssaan. Kirjoitin eilistä postausta vielä hetken. Mies tuli sänkyyn ja kysyi, pitääkö musta kiinni vai pysyykö kauana vai meneekö pois. Sanoin, ettei tartte koskea, koska olen kerran niin ällöttävä. Ei kai kuullut, koska itkin peiton alla. Kysyi uudelleen ja sanoin, ettei tartte. Ei kuulemma ole kysymys tartteeko, vaan siitä mitä mä haluun. Ainahan mä haluun sen vieressä olla :( Sanoi myös, että hänellä on paha olo, kun mä joudun itkemään. 
 
Tunsin kovaa ahdistusta yöllä. Vaikka halusin, että Miehen käsi oli siinä mun päällä, mua ahdisti se kovaa ja välillä en saanut kunnolla hengitettyäkään, kädet kramppasi, kaikki kramppasi. Tupakalla käyminenkään ei varsinaisesti helpottanut. Jo aiemmin illalla sain ison paniikkikohtauksen (nimitän sitä siksi, kunnes menen lekurille tutkittavaksi ja saaman diagnoosin. Puhuttuani asiasta ja luettuani myös, olen varma että sitä se kuitenkin on). Mä tunnun reagoivan näihin MIehen juttuihin todella voimakkaasti ja eilenkin pyörryin. Muute olisin lähtenyt hotelliin yöksi mutta en uskaltanut tuossa tilassa. Onneksi Mies ei alkanut kärttämään siitä kotiin tullessaan, sitten oliisn varmaan lähtenyt olosta huolimatta. Toisaalta nuorimmaiseni meni nukkumaan vasta ihan hetki ennen Miehen kotiutumista, eli en olisi lähtenyt kuitenkaan ennen sitä. Itkin myös nukkuessani, sillä nukhadin jossain vaiheessa ja kun aikojen päästyä heräsin, kyyneleet valuivat yhä. Onneksi nukahdin uudelleen. Miehellä ei univaikeuksia ollut.
 
Aamulla Mies viiletti ympäri taloa mun päälle katsomatta. Sanoi kireällä äänellä lähtiessään, että mä lähden nyt. Jäin vähän ihmeissäni katsomaan, että mitäs nyt. Myöhemmin tuli viestiä, että oli aamulla ennen nousemistaan lukenut mun eilisen kirjoituksen. Sitten olinkin vielä hölmistyneempi. Mitähän siinä oli sellaista, että veti Miehen tuollaiseksi? Sen luettuaan oli myös päättänyt, että  eräälle matkalle ei lähdetä. Se on Miehen yksi haave ollut jo vuosi sitten ja nyt on odottanut tuota kovin. Kijroitinkin, että älä tee hätiköityä päätöstä, mä haluun että Mies saa toteuttaa tuon haaveen ja saa sen kokemuksen. Jos mä olen este, mä voin jäädä kotiin mutta jos saan päättää, Mies lähtee reissuun.  Lupasi palata aiheeseen myöhemmin. Toivon todella että palaa. Yleensä ei palaa, kun lupaa :(
 
Tänään on kyllä liikkunut monia ajatuksia päässä. Onneksi työaikana pystyy lähes kaiken aktiivisen ajattelun unohtamaan tai niinpäin, ettei pysty sitä aktiivista ajattelua tekemään.  Iltakin pelottaa, mitä se tuo tullessaan. Välillä olen Miehen viestittelyssä (sitä tapahtuu taas nykyään, onneks niin) aivan huuli pyöreänä. Eilinenhän käynnistyi sillä, että ilmoitin vieväni lapseni peliinsä. Mies ei tiennyt siitä, koska peli oli vuotta vanhempien ja niiden sivuille Miehellä ei ole pääsyä. Poikaa pyydettiin peliin päivällä, koska joku oli sairastunut. Tästähän tämä marttyyri loukkaantui "en vaan tajuu miks multa pitää salailla niitä". Jeesus perkele. Eipä ollut ukko näkynyt kotona, että olisi voinut kertoa. Ja mikä helevetti se on puhuman salailusta, kun itte salailee, ainakin yrittää, vaikka mitä!!
 
Kuten eilenkin, kun kirjoitti, että jos hän saisi valita, elämä ei olisi tällaista mutta kun mä olen päättänyt että hän tekee väärin, on ihan sama mitä hän sanoo siihen. Miehen vitutuskäyrä nousi liian korkeaksi mun sanoista ja siitä, kun mainitsin miten oli sanonut olevansa töissä vielä vähän aikaa. Vastasin: "Mutta sellasta se kuule on, ku valehteleee ja pettää. Kyl sun pitäis vaan kestää." Tähän tuli vastaus: "eikö tuossa sun syyttämisessä ole mitään rajaa?" Sithän taas kysyin, mistä turhasta syyitn mutta enpä saanut niinkuin en koskaan siihen vastausta. Miehen kanssa on vaikea edes väitellä, kun kysyy aidasta saa vastauksen aidan seipäästä. Tai pelloista.
 
Mies eilen päivällä kun viestitteli niitä kummallisia viestejä sanoi mm, että mussa on paljon sitä mitä hän haluu, täydellistä ei olekaan. Ei allekirjoita mitä kirjoitin puhumattomuudesta ja puhumisesta mutta kirjoitti "tottakai mussa on kanssa vikaa ja oon huono puhumaan". Tuotakin pätkää mietin, et kuka sen on kirjoittanut. Just olin saanut kuulla, että mun takia meillä ei puhuta ja jos puhutaan se loppuu ennenkun alkaakaan, koska mä lopetan. Kynnys on tottakai joka kerta korkeempi, kun uudestaan yritetään puhua. Se on selvää, että höyryt pitää päästellä joka kerta pois, koska puhumisen välit on niin pitkät ja ei puhuta asiaa vaan kaikkee paskaa siitä ympäriltä. Olen oikeesti nauranut sitä, että saatamme puoli tuntia puhua/väitellä/riidellä (Miehen lempisana) puhumattomuudesta mutta itse asiaan ei päästä. Kirjoitti myös, ettei ole mitään taikasanaa millä kaiken korjais. Ei tod ole vaan kaikki vaatii aikaa ja aikaa ja aikaa ja aikaa mutta ennenkaike shalua ja yrittämistä. Ne pitää olla ensin. Sitten vielä kuulin, että ei hän tiedä, mitä pitäisi tehdä, että se tuntuis musta yrittämiselta. Olen sanonut tuhat keraa, että puhuis en mä muuten tiedä. Mutta ku ei puhu, ei puhu. Ja käytöskään ei paljasta mitään muuta niin, mistä mä voisin sen yrittämisen nähdä. En saa tuohon vastausta, en edes pientä vihiä siitä, mitä Mies ajatteleee, joten mistä mä voin tietää. Jo ihan faktaa pöytään: mun lähellä ei olla, mulle ei puhuta enää paljon normaalejakaan asioita, mun kanssa ei rakastella, mua ei pidetä hyvänä, mua ei halata, mulle ei kerrota miltä tuntuu, mulle ei kerrota onko vaikeaa/eikö ole vaikeaa, mulle ei kerrota mitään eikä mulle tehdä mitään, mistä voisin päätellä, että mun kanssa halutaan yrittää parantaa asioita ja yrittää sitä oikeaa elämää. Mistä mä sen sitten itse päättelisin? Ok, olen yrittänyt ajatella niinkin, että jos Mies tosissaan olisikin yrittänyt lopettaa kaikkea salaista elämäänsä, tekisi ajatustyötä itsensä kanssa niin mistä mä sen näen? Ajatuksia en ole vieläkään oppinut lukemaan, ikävä kyllä ja luojan kiitos. Mä olen kohta kuin papukaija, ku hoen, että miksi se puhuminen on nin vaikeaa?? Parisuhteen yks tärkeimmistä asioista. Itse ajattelen niin, että jos meillä ois tilanteet toisinpäin ja mä yrittäisin pyristellä siitä paskasesta elämästä ja exästä/existä eroon niin mä kertoisin siitä puolisolleni. Varsinkin, kun tietäisin että se haluu tietää onnistumiset ja epäonnistumiset. Varsinkin jos onnistun ja tunnen mielihyvää siitä, sen kertoisin ilman muuta. Kai mä sit ajattelen itse tuon jotenkin nurinkuristesti.
 
Se vaan on niin, että puhumaan oppii vaan puhumalla. 

---- 
 
Mies kävi kotona. En pysty edes kirjoittamaan siitä :( Kaikki on todellakin loppu, mutta miks mä en vaan suostu uskomaan sitä ;(((((