Jokin aika sitten keskustelimme jälleen teksiviestitse. Tausta sille oli edellisillassa:


Oltiin vietetty viikonloppu kahden. Mukava sellainen. Käytiin päivällä kävelyllä ja syömässä. Kotiin tultua puhuttiin, että lähdetään kauppaan ennen kun pitää lähteä rautatieasemalla lapsia hakemaan. Oltiin siis lähdössä molemmat kauppaan, siitä puhui Mieskin. Sitten kaikki meni siihen entiseen muotiin. Ennen tuota viime toukokuuta, jolloin Miehen teot vihdoin tulivat julkisesti päivänvaloon, monesti viikonloppuisin tapahtui samaa. Niin ihanaa, kun minulle olikin saada lapseni taas kotiin, niin kamalaa, ahdistavaa oli lähteä hakemaan heitä. Jättää Mies yksin kotiin touhuilemaan. Monet kerrat olen ottanut rauhoittavaa ja lähtenyt sitten ajelemaan, matkalla muutama tupakka. Muuten en olisi voinut vastaanottaa lapsia enkä tulla takaisin kotiin. Kotiin, jossa Mies sai vapaat hetket harrastella. Usein lähtiessäni Mies oli väsynyt tai hän oli kipeä. Aina palatessani hän oli pirteä ja punaposkinen, oli yleensä vaihtanut vaatteetkin, puhelin tiukasti sohvapöydällä sohvan vieressä. En tiedä, hommasiko hän aina jotain vai oliko vain soitellut jollekin tietylle. Mutta lähes 100%:sti salattavaa oli. Rauhoittavien kera kestin sen jotenkin, ilman niitä olisin romahtanut täysin. Sitä en lasteni kuullen olisi halunnut. He ovat nähneet ja kuulleet ihan riittävästi.

Niin tuonakin päivänä jokin aika sitten. Yhtäkkiä Mies alkoi puhua entiseen malliin, että mun pitää lähteä kauppaan, mulla alkaa tulla kohta kiire kauppaan, olenko mä lähdössä kauppaan. Me vaihtui pienen mietintähetken jälkeen minuksi. Tuttua. Tuttua myös se, miten Mies kävi minun “kimppuuni” sohvalla. Siitä oli jo monta päivää kun olimme viimeksi rakastelleet, joten olisin todella halunnut Miestä siinä samantien. Tiesin kuitenkin, että niin ei käy :( Mä en tiedä, mitä tuo Miehen käytös on. Olen vuosia ajatellut sen olevan hänen omantuntonsa puhdistamista. Että kun antaa hetken mulle huomiota, hyväilee, kiusaa, saa mut johonkin hulluuden partaalle ja lopettaa sitten …Miehen omatunto on puhdas. Ei ole unohtanut mua. Lopun voikin sit hoitaa muiden kanssa. Tuosta tilanteesta siis lähdin ovet paukkuen kauppaan. Ja lapsiani hakemaan. Kotiin tultuani en katsonutkaan Mieheen, en pystynyt. En halunnut nähdä, oliko hän touhunnut jotain. Vaikka on kieltänyt enää tekevänsä mitään. Illalla menin nukkumaan ja tapansa mukaan, etenkin entisaikojen, Mies jäi sohvalle…

Aamulla lähti lähes mitään sanomatta töihin, mä jäin kotiin itkemään. Silloin täytin siltä istumalta asuntohakemuksen, en sitä kuitenkaan lähettänyt. Laitoin Miehelle tekstarin: “Jos olisit rehellinen, olisiko sulla mulle jotain kerrottavaa?” Ei sillä ollut. Oli miettinyt, mitähän nyt on tapahtunut. Mainitsi heti housunsa, että jos ne on sotkussa, ne sotkeentui mun kanssa sohvalla. Siinä Mies voi olla rauhassa, mä en hänen housujaan enää tarkasta -miksi tekisin niin nyt, kun Mieshän tietää mun katsoneen niitä aiemmin. Se oli aiemmin jo niin itsemurhahommaa, että onneksi ei sitä enää voi tehdä.

"En muuten touhunnut yhtään mitään sinä aikana, kun olit kaupassa ja lapsia hakemassa. Enkä oo touhunnut kertaakaan sen kiinnijäämiseni jälkeen yksinäni!!" Miksi Mies kirjoittaa mulle toista kertaa näin tän kesän aikana. Jos tuo on totta, miksei sitä voi sanoa ääneen??  Jos se on totta, sehän on todella hieno asia! Todella pitkä aika olla ilman nettisuhteita. Jos noin on, luulisi Miehenkin haluavan vaikka juhlia aina kuukausipäivää. Olevan iloinen saavutuksestaan. Kerran snaoi, että kaikki on ollut hänelle niin helppoa. Jos on, sitä suuremmalla syyllä olisi iloon aihetta. Mutta koska kaikki pitää salata ja mistään ei voi puhua, en voi uskoa. En voi vaikka haluaisin. Haluaisin eniten maailmassa. Jos tarkoitus oli parantua loppuelämäkseen ja aloittaa uusi elämä ilman omia touhuja omissa housuissaan, luulisin sitä iloitsevan tästä menneestä ajasta.  

En vastannut tuohon, koska tein töitä. Myöhemmin Mies laittoi viestiä, että selviskö asiat mulle. parin viestin jälkeen, sanoi, että haluaisi tietää mun aikeistani, mitä meinaan. Vastasin: "Ai, ois kiva tietää. Mitähän mä oon tiennyt sun aikeistas? Tai oon tiennyt mutta silti kuunnellut valehteluja ja selittelyjä mitä uskomattomilla tavoilla. Kun mä silloin toukokuussa luulin/toivon/uskoin sun muuttuneen ja haluavan aloittaa uuden elämän mm. niin että siinä puhutaan, mulla oli aikomus katsoa eloikuun loppuun ja sit päättää jäänkö vai lähdenkö. Ajattelin sun siinä ajassa tajuavan, mitä oot luvannut ja mitä oot luvannut olla tekemättä ja olevan avoin kun kerran sitä niin aina mainostat." 

"Musta meillä on suurimmaks osaks mennyt paremmin", kirjoitti Mies vielä.

Vastasin: "On mennyt, olen siitä samaa mieltä. Mutta sulla on ollut 3kk aikaa puhua, jos olisit halunnut. Olithan itsekin sen ekan kahden viikon aikana samaa mieltä, että puhumista pitää jatkaa. Sitten lopetit ja kielsit multakin sen. Jälkeenpäin on niin helppo sanoa, että on lopettanut kaiken mutta mistä mä tiedän, että oikeasti olet, kun olet vain pariin kertaan kirjoittanut niin. Tuollaisten asioiden perusteellahan mä teen päätöksiä, miten ja missä jatkan. Luottamusta kun ei ole niin sille ei voi perustaa mitään. Avoimuus on sitä, että puhutaan hyvät ja pahat, ilot ja surut ja sun tapauksessa niistä teoista. Siihen sä et mun kanssa kykene. Ja tämä ei ole jankuttamista, nälvimistä, muistuttamista jne vaan mun on pakko kirjoittaa toi, koska asiaa ei voi muuten sanoa ja se liittyy aiheeseen. Ylipäätään avoimuus on sitä, että pystyy sanomaan asiat ÄÄNEEN."

"Mä oon lopettanut kaikki touhut ....puhumisessa on kyllä parannettavaa." Jos Mies ois joku muu, mä varmaan painostaisin sitä tuohon puhumiseen. Kun periaatteessa, rivien välistä luettuna ja kuunneltuna, se on kanssani samaa mieltä. Mutta käytäntö tökkii. Mutta Mies on Mies ja sitä ei voi painostaa. Mies ei tee mun hyväksi, mun eteen mitään. Jos painostaisin, tekisin sillä vain hallaa itselleni.

"Mun pitäis koittaa puhua kaikesta ja enhän mä sulta ole puhumista kieltänyt", kirjoittaa Mies ja jatkaa "mähän sanoin silloin, että ei mun paskamaisuutta tarvitse ihan koko ajan toitottaa, kun tiedän kyllä mitä oon tehnyt :( Mutta kyllä siitä puhua saa." Sit vielä pari viestiä, joissa samaa, etttä hän ei ole kieltänyt puhumasta multa. Hmm....

Minä: "ja sit, kun puolellakin sanalla mainitsen jotain, sä haukut mut ja loukkaannut. Että puhuahan saa... Sä kielsit multa puhumisen pettämisistäsi, koska susta piti keskittyä vain tulevaan. Mutta pitäishän tuon tietää, että tuollaista asiaa ei voi kieltää puhumasta, jos meinaa eteenpäin mennä. Esim. mulla ei ole mitään mahdollisuutta selvitä siitä ilman puhumatta. Ilmoitan kyllä päätökseni, kun se on 100% varma. Tän jatkamiselle yritän hirveästi keksiä perusteluita. Niitä vain ei kovin ole :("

Mä lopetin tuon keskustelun tuohon. Toivon, toivoin todella, että Mies ottaisi keskustelun illalla puheeksi. Tietää nyt, että aikaa ei ole montaa viikkoa yrittää parantaa tilannetta. Että jos Mies olisi tosissaan, hän olisi aloittanut sen puhumisen heti. Olisi ollut aika luontevaa noiden tekstareiden jälkeen. Mutta ei. Ei sanakaan. tyypillistä.

Miehen jäätyä kiinni, aloimme puhua ja kuten olen useaan kertaan maininnut, se oli mieletöntä ja mieleenpainuvaa aikaa. Uusi tilanne, jollaista en ollut Miehen kanssa koskaan elänyt. Mies myös murtui, hän oli oikeasti avoin. Sillä hetkellä olisin oikesti uskonut mitä vain tulevaisuudelta. Aika päivälleen kaksi viikkoa siitä eteenpäin makasimme eri sohvilla niin, että näimme toisiimme. Sohvat siis vierekkäin käsinojat vastakkain pituussuunnassa. Puhuttiin jotain, en muista enää mitä. Mies sanoi: "Mä olen tänään miettinyt paljon kaikkea, olen päättänyt nyt niin, että menneisyys ja mun tekemiset saa nyt olla, niistä ei enää puhuta. Nyt pitää keskittyä tulevaisuuteen ja siihen, että se menee hyvin."

Minä: "Aijaa, oot päättänyt niin"

"Joo, se niiden asioiden märehtiminen ja jatkuva muistuttaminen ei muuta mitään. Niistä pitää vaan nyt päästä yli ja keskittyä tulevaan ja olla iloinen hyvistä hetkistä."

Sanasta sanaan. Keskustelu jatkui vielä vähän eri sanoin. Yllättäen tuo tapahtui päivä sen jälkeen, kun Mies oli luvannut kertoa mulle elämästään ja miltä se oli tuntunut. Teoistaan. Mä olisin halunnut tietää. Tiedän paljon, mitä ei ole kertonut ja mitä ei varmaaan tule kertomaankaan. En usko, että mitään maata mullistavaa olisi tullut eteen. Koska päivä tuon lupauksen jälkeen, Mies kielsi puhumisen, olen varma, että hän epäröi. Ei joko pystynyt kertomaan tai ei halunnut tai sitten ei vain halunnut luopua siitä elämästään. Isoimman syyn luulen olevan siinä (tämä sama juttu on ollut esillä ennenkin), että hän ei halua paljastaa mulle mitään mitä mä en tiedä. Jos kertoisi jotain, jota mä en tietäisi, se ei olisi Miehestä hyvä juttu. Hän haluaa pitää salaisuutensa.

Toipumiseen seksiadddiktiosta kuuluu puhuminen. Siihen 12 askeleen parantumisohjelmaan (Mies kävi seksiaddiktiryhmässä muutaman kerran ja luin tuolloin koko _pitkän_ 12 askeleen ohjelman) kuuluu yhtenä osa-alueena hyvittäminen. Tuo puhuminen, kertominen olisi Mieheltä mua kohtaan yhdenlaista hyvittämistä. Jossain askeleessa on myös puhumisesta ja siitä, että asioita pitää käsitellä. Ne pitää käsitellä pois mielestä, ne pitää käsitellä mielessä kuntoon, ne pitää käsitellä järjestykseen niin, ettei ne sieltä tulevaisuudessa elämän myrskyissä lennähdä ilmoille. Ei voi mennä niin, että lopettaa tekonsa ja aloittaa uuden elämän tuosta noin vain. Teot, ajatukset, tunteet ne pitää käsitellä. Myös sen addiktin pitää käsitellä ne itsensä takia, että voi aloittaa paranemisprosessinsa ja sen myötä lopullisen paranemisen. Jos addiktilla on puoliso, hänen pitää todellakin käsitellä asiat läpi, jos aikoo jatkaa elämää addiktin kanssa.

Siinä, kun addikti on saanut suurta mielihyvää ja elämänsisältöä, kohentanut miehisyyttään, itsetunoaan mitä milloinkin nettisuhteidensa kanssa, hänen puolisonsa on menettänyt niitä kaikkea. Häntä on petetty. Häntä on hyväksikäytetty. Hänelle on valehdeltu. Hän on sen kohtelun, niiden panojen, toisella puolen. Hän on se, jota vastaan ne on tehty. Joten hän todella tarvitsee asioiden käsittelyä, useimmiten terapiaakin. Hän tarvitsee sitä pitkään. Hän on ansainnut sen. Eräs tärkeä asia addiktille on se, että hän on nyt puolisonsa käytettävissä, vastaa hänen kysymyksiinsä, kertoo, tunnustaa, paljastaa itsensä. Osoittaa puolisolleen, että on tosissaan, haluaa luopua entisestä elämästään, haluaa puolistoltaan anteeksiannon, haluaa jatkaa elämäänsä vain ja ainoastaan puolisonsa kanssa.

Näitä Mies ei ole halunnut. Pienessäkään määrin. Jokainen parantunut, toipuva, seksiaddikti on käynyt saman läpi. On tunnustanut, on käsitellyt asian. On lopettanut. Aluksi Mies sanoi, että retkahtamisia tapahtuu aivan varmasti. Jos tapahtuu, silloin ei ole halunnut riittävästi parantua. Sillä jokainen toipuva seksiaddikti on joskus viimeisen kerran runkannut. Sitten lopettanut. Osalla siitä on vasta pieni hetki mutta osalla useita, useita vuosia. Se on mahdollista parantua! Jos sitä haluaa.