Miehellä on eräs harvinainen sairaus, jota hoitaa kaksikin huippulääkäriä. Olimme toisen (ykkös lääkäri) vastaanotolla jokin aika sitten. Olen aina ollut sitä mieltä, että tuo lääkäri ei ole lääkäri, vaan se on ihminen. Ihminen, joka välittää _oikeasti potilaistaan. Sille ei ole tärkeintä lykätä potilaalle kassillinen lääkkeitä tai reseptejä mukaan ja that’s it. Ei, tuo lääkäri toki lykkää niitä lääkkeitäkin mutta hän myös kyselee ja neuvoo, haluaa tietää potilaansa elämästä muutakin kuin hoidettavana olevan kivun ja säryn. Niin nytkin. Mies yllätti mut 100-0. Lääkäri kysyi, mitä kuuluu. Mies vastasi, että meille ei niin herkkua kuulu, sillä hän on pettänyt mua. Mulla loksahti suu auki ja sanoinkin, että oho, enpä olis ikinä uskonut, että sanot noin. Täällä. Olimme lääkärin luona tosi pitkään  ja suurin osa ajasta meni puhuessa. Tuo lääkäri osasi sanoa juuri oikeat sanat, oikeat kysymykset, oikeat neuvot. Hänellä siis ei ole minkäänlaista psykologista koulusta.

Tuo lääkäri kysyi Mieheltä, mitä hän on saanut niistä nettijutuistaan. Mies: ”En mitään. Jälkeenpäin ajateltuna, en mitään. Nyt vain nolottaa ja hävettää, että on sellaista tehnyt. Sitä vain ei osannut lopettaa”.

Aluksi olin ihan sanaton, sillä Mies tuntui puhuvan aivan ihmeellisiä asioita. Siis asioita, jotka toki olen tiennyt mutta joita Mies ei ole sanonut. Tai tunteitaan kuten häpeäminen, ikinä en olisi voinut uskoa, että Mies tuntee häpeää teoistaan. Jos olisin tiennyt, olisin suhtautunut hieman eritavalla tähän. Jos Mies oikeasti on tuntenut häpeää teoistaan, miksei ole sanonut sitä mulle. Sillä olisi ollut melko iso merkitys!

Mies sanoi tuolla pari asiaa, joita ei ole ikinä mulle tunnustanut. Toinen oli se, kun lääkäri kysyi, miten oli noita suhteita ylläpitänyt, jos ei ollut oikeasti tavannut ketään. Mies: ”tekstareilla, sähköpostilla, chateissa…” Ikinä ei ole mulle tunnustanut (vaikka olen kysynyt!) että on lähetellyt tekstareita kenellekään. Kielsi sen viime kesänä moneen kertaan. Sanoin silloin, että se on erittäin hyvä, jos puhelin ei ole ollut mukana touhuissa. Mies myönsi saman. Mä en ole tuota täysin uskonut, vaikka teki mieli uskoa mitä Mies sanoi. Nythän se sit tuli taas yllättäen ilmi, että valehteli mulle. Vittu! Mä en voi ymmärtää, miksi ei voinut tunnustaa tuotakin, kun tunnusti muitakin. Siinä konkurssissa se ei olis painanut yhtään enempää. Nyt sillä on merkitys, koska on _valehdellut_ asiasta. Se toinen asia, jonka valehteluta jäi kiinni, sen olen unohtanut… Mutta jokin vastaava se oli.

Myös mä sain puhua tuolla, lääkäri kuunteli muakin. Todella ihanaa! Tuollaista olen tarvinnut todella. Lekurille kävi ilmi, miten mä olen kärsinyt tästä. Kysyi myös voinko antaa anteeksi ja haluanko alkaa selvittämään asiaa ja jatkaa Miehen kanssa. Sanoin niin kuin asia on, että se mennyt mennyt 7kuukautta olisi ollut aikaa selvittää, jos Mies olisi oikeasti halunnut. Mennyt 7 kuukautta on kaivettu kuoppaa niin syväksi, että sieltä ei ylös pääse meidän elämän aikana. Eli niin turhaan mennyt 7 kuukautta, ettei ole mahdollista enää selvittää asioita. Voi toki elää jonkunlaisessa sovussa ja ehkä joskus tyytyväisenäkin. Mutta siis verrattuna siihen, jos asiat olisi oikeasti selvitetty ja PUHUTTU siitä toukokuun alusta lähtien, silloin meillä olisi ollut mahdollisuus jatkaa, nyt sitä samaa mahdollisuutta ei enää ole.

Mies sanoi moneen kertaan tuollakin, että hän ei ymmärrä miksi niitä vanhoja pitää kaivella ja puhua. Hän ei enää tiedä, mitä hänen pitäisi puhua. Mies on tuota lausetta hokenut nyt niin moneen kertaan, että alan epäillä, että hän uskoo siihen jo itsekin… Miten voi ihminen olla noin itsekäs ja ajattelematon ääliö?? Tuohon lääkärikin sanoi, että koska mä olen tästä kärsinyt ja mä olen se, ketä on petetty, meidän (Miehen!) pitää puhua niin kauan kuin mä haluan. Kyysi multakin, että miten kauan luulen siihen menevän. En osaa sanoa. Jos mua on koko suhteen ajan petetty ja homma on pahentunut koko ajan niin kyllähän siihen saman verran aikaa varmaan menee. Tämän sanoin Miehellekin myöhemmin kotimatkalla. Ja tietty tässä se, että ensin on ne menneet 7 kuukautta (joka tällä hetkellä on jo yli 8kk) selvitettävä ja ennen kuin niistä on päästy yli, on aikaa kulunut.

Lopulta lääkäri määräsi meille etsittäväksi parisuhdeterapeutin, jossa alamme käydä asioita puhumalla läpi. Lisäksi hän määräsi heti aloitettavaksi 15 minuuttia puhumista joka päivä. Jos ei muuten onnistu niin vuoropäivinä vuorotellen kumpikin määrää aiheen, josta puhutaan. Voimme ennalta määrätä poiskäytöstä tiettyjä fraaseja/lauseita, joita ei saa käyttää. Valitusta aiheesta on puhuttava, vaikka toista ei kiinnostaisi. Kiitin tuosta ”määräyksestä” ja sanoinkin, että hienoa, sillä Mies arvostaa häntä niin paljon, että ehkä tottelee tässäkin.

Sanomattakin selvää, että puhuttu ei ole. Tai on. Kun tulimme lääkäristä, puhuimme. Enemmänkin ehkä riitelimme. Siitä samasta, että Miehen mielestä on turhaa puhua samoista vanhoista asioista. Paskanjauhantaa, on hän joskus sanonut. Totta, paskanjauhantaa paskamaisista asioista. Mutta tuo lääkärikin sanoi, että niistä pitää puhua niin kauan kuin ne on selviä. Olen samaa mieltä ja tästä olemme kyllä puhuneet: jos mun parantuminen vaatii, että viis vuotta puhumme samasta asiasta, me puhumme.  Jos mua on petetty enemmän kuin viisi vuotta, en ymmärrä minkä laskukaavan mukaan mun olisi pitänyt toipua siinä kahdessa viikossa. Aikana jona toukokuussa puhuimme. Sanomattakin selvää, että Mies ei tuota ymmärrä. Ei ymmärrä koska ei halua, enkä mä ole _oikeasti_ ihminen, kenen vuoksi hän ”alentuisi” puhumaan moneen kertaan samoja juttuja.  Tuossa oli pakko heittää vanha asia, fraasikin jo, että kyllä exälleen oli aina aikaa, kun se halusi puhua ja tarvitsi Miestä. Ei puhuttu paskanjauhamisesta, ei turhista, samojen asioiden puhumisesta. Ei. Kun exä halusi, Mies antoi. Ja yli 90%:sti mut sysättiin silloin sivuun –sen rakkaan ja tärkeän exän ja sen onnen tieltä. ”Me puhutaan nyt”, ”ex haluaa puhua”, ”exällä on vaikeaa”, ”ex haluaa käydä asioita läpi”, ”meidän pitää selvitellä asioista”, ”saimme terapeutilta tehtäväksi…”, ”exällä on vaikeaa” …lauseita on monia ja niitä kuulin lähes päivittäin.

Mä kyllä petyin tuohon, ettei puhuttu. Tuo lääkäri on nimittäin todella tärkeä Miehelle ja olin varma, että noudattaa hänen neuvojaan. Syöhän Mies hänen suosittelemiaan lääkkeitäkin (vaikka ei niistä aina apua olekaan). Mä en tuosta puhumattomuudesta voi mitään muuta, kun vetää johtopäätökset, että Mies ei uskalla, koska voi paljastaa jotain mitä mä en tiedä, eli puhuu itsensä pussiin ja paljastuu sitä kautta. Salaileehan se edelleen asioita, sen toki tiedän. Tuon Mies on myöntänytkin, että ei uskalla kaikkea sanoa, koska ei tiedä mitä mä tiedän. Sekin todistaa sen, että ei oikeasti halua selvittää asioita ja päästä addiktiostaan kuiville. Tiedän siitä paljon, mitä ei ole kertonut. Tiedän jopa jotain todella oksettavaa sen teoista ja tiedän senkin, ettei tule ikinä sitä tunnistamaan. Se voi olla parempikin, en tiedä, kyseessä on kuitenkin asia, joka ei mene normaaliuden/normaalin seksuaalisuuden piikkiin mitenkään.

Parempi olisi nyt samantien laittaa pillit pussiin ja häipyä. Se kävi eilen yöllä monesti mielessä. Todella vähän nukuttu yö takana, kun mietin Miehen eilistä päivää ja mitä se on tehnyt. Töistäkin tuli kotiin vähän liian pirteänä ja silmät tuikkien :(