Kävin tänään jälleen työterveyspsykologin luona. Oli oikein iloinen ja vapautunut olo sen jälkeen! Ihana, ymmärtäväinen mutta myös neuvoja, suoraankin sanova ihminen. Antoi paljon ajattelemisen aihetta. Saisipa käydä hänen luonaan säännöllisesti.

Ekana käytiin läpi mun viime viikkoinen työterveyslääkärillä käynti, myös suunnitelma mennä perheasiainneuvottelukeskukseen. On kuulemma tosi hyvä ja arvostettu lääkäri, jonka luona kävin. Veikkaan että asiani ollessa se mikä oli, sain ajan siksi tuolle. Puhuimme myös uudestaan tehdystä masennustestistä.

Tämä käynti keskittyi muhun ja mun pohdintoihin. Oli todella paikallaan! Päällimmäinen ja kaikkein tärkein asia on nyt se, että mun pitää tutkia ja pohtia, että kuka minä olen, kuka minä haluan olla ja kuka minä olin ennen Miestä. Mä en tiedä, kuka mä olen. Hyväksikäytetty ja petetty, siinä ensimmäiset mieleen tulevat. Ne on myös ne mitä mä en halua olla. Minä voin hyvin ennen Miestä, en ollut masentunut, olin iloinen ja tyytyväinen, harrastin minkä työltäni ja elämältäni pystyin, lapseni voivat hyvin, touhusin heidän kanssaan paljon, hallitsin elämääni. Nythän kaikki on toisin, muuttunut. Mun pitäisi saada takaisin edes harrastukseni, koska niistä saan niistä suurta iloa. Urheilu on mulle rakkain harrastus, mutta siihen ei ole mahdollista, koska mulla ei ole rahaa salikorttiin. Se on mulle myös suuri hyvinvoinnin ylläpitäjä. Toimin ennen myös aktiivisesti eräässä yhdistyksessä mutta sekin piti jättää Miehen kanssa yhteen muuton takia. Se on toiminta on antanut elämääni varmaan kaikista eniten. Jotain pitäisi saada tähän tyhjyyteen, en ole laakereillani lepäävä ihminen. Enkä mä toki aivan laakereillani lepää edelleenkään, lasteni harrastukset työllistävät paljon. Mutta sitä omaa, sitä hakkaamista salilla tai tanssimista, sitä kaipaan ja sitä mun pitäisi nyt saada elämääni.

Mitä minä haluan? Haluanko tällaista elämää Miehen kanssa, joka ei pysty elämään normaalia elämää kanssani? Psykologi sanoi hyvin, että kestääkö mun psyyke elää ihmisen kanssa, joka on noin sekaisin elämänsä kanssa. Sitähän Mies on :( Eihän se kestä, se on fakta. Vaikka miten haluaisin ajatella tai toivoisin, että kyllä mä kestän, niin en mä kestä. Tämä on niin nähty, mun pää ei kestä enempää samaa. Varsinkin nyt, kun olen hieman päässyt ajatustasolla jaloilleni, en voi ymmärtää mihin kaikkeen olen alistunut, mitä kaikkea olen ottanut vastaan. Masentuneena asioita ei näe terävästi ja kun niissä elää elämää pitkään, kaikki haalistuu ja sitä uskoo siihen mitä ympärillä on, siihen mitä sulle sanotaan. Sitten sitä vain elää sen mukaan kärsien.

Miksi valehtelu sattuu muhun niin? Miksi loukkaannun pettämisestä? Miksi koen itseni hylätyksi Miehen exään liittyvissä asioissa? Näitä mun piti myös pohtia. Pettämisessä loukkaa tietenkin se, että on petetty. Petetyn rooli on vielä sellainen, että sitä ei itse valita. Se annetaan pakosta, halusit tai et. Loukkaahan ja mietityttäähän se, ettei riitä toiselle vaan Miehen pitää seikkailla muualla. Vaikka syy ei minun olekaan, silti seuraukset kohdistuu muhun. Mä en osaa edes pohtia, miksi petettynä oleminen sattuu. Se vain sattuu! Sekin, mitä Mies jakaa niiden panojensa kanssa. Ne asiat pitäisi olla sellaisia, mitä jaetaan mun kanssa. Siihen Miehellä ei ole ollut halua ja se loukkaa. Kun vain muistelen, mitä Mies on kirjoittanut panoilleen, mistä haaveillut heidän kanssaan, miten halunnut siirtää ne halut ja puheet livetapaamisiin ...miten se voisi olla satuttamatta ja jättämättä jälkiä! Vittu! Ja samalla Mies oli kotona kuin itse perkele, ei siltä riittänyt energiaa eikä mitään enää muhun tai mihinkään muuhun. Kun olin pettynyt, tuli hirveä tappelu. ja siitä Mies sai taas uuden syyn nettiin. Panonsa saivat ne kaikki, ne saivat koko Miehen. Miehen exästä en jaksa kirjoittaa mitään. Se on niin ällöttävä lehmänaama, että en tuhlaa energiaani moiseen itsekkääseen ja iäkkääseen ihmiseen. En tiedä, mikä Miestä pitää kiinni siinä mutta tässä yksi päivä teki mieli ampua se läskikasa, kun meni meidän autotalliin lapsensa hakiessa meiltä jotain. Hyi vittu. Psykologin sanoin, mulla on täysi oikeus olla loukkaantunut ja ärtynyt tuosta exästä, koska se on osaltaan saanut mut tähän jamaan. Jos mä olisin ollut Miehelle tärkeä, jos se olisi halunnut mut, se ei olisi kohdellut ecxäänsä niin kuin on kohdellut eikä mua niin kuin on kohdellut. Meidät osat olisi pitänyt olla aivan toisinpäin. Se olisi pitänyt olla aina ehdottomuus, asia josta ei olisi tarvinnut edes keskustella tai sanoa!

Minä toivun vain asteittain ja se tapahtuu pikkuhiljaa, pitkän ajan kuluessa. Sain ohjeen, jota jo itsekin pohdin, että mun ei nyt saa asettaa mitään tavoitteita elämälle. Muuta kun oma parantuminen. Päivä kerrallaan eteenpäin ja pikkuisen pessimistisesti niin kaikki mahdollinen hyvä on yllätys, iloinen sellainen. Mulle ei saa enää käydä niin kuin muutama viikko sitten, että itsemurha oli ainut vaihtoehto. En saa vajota edes lähellekään niin pohjaa. Sillä seuraava kerta ohjalla on luultavasti se viimeinen. Realistinen kuva elämästä ja odotuksista, se pitää nyt takoa päähän. En saa ajatella, että ensi syksynä kaikki on hyvin tai jouluna joulupöytään istuu ensimmäistä kertaa onnellinen, normaali perhe. Jos alan tavoitella nyt kuuta taivaalta, voin pudota kovaa. Minä olen nyt tärkein ja mun pitää alkaa ajatella itsekkäästi. Mies ei kuulu tähän prosessiin mitenkään, vain minä.

Psykologi esitti myös hyvän, tärkeän kannan, eli myös Miehen pitäisi miettiä, että onko hän valmis elämään mun kanssa. Mä tulen olemaan epäileväinen, se on selkärankaan juurrutettu, se ei sieltä lähde pois aikoihin, jos koskaan. Jos Mies haluaa olla mun kanssa, hänen pitää ymmärtää, että mulla on lupa epäillä, mä en voi luottaa Mieheen, koska hän on tehnyt mulle mitä on tehnyt. Miehen pitäisi pohtia itsekseen sitä, että onko hän valmis elämään mun kanssa, jos mä en luota. Jos on, hänen pitää oikeasti ja tosissaan alkaa rakentaa itselleen normaalia elämää. Elämää jossa mä tulen ensimmäiseksi, jossa me yhdessä tullaan ensimmäiseksi. Sitten tulee lapset ja jossain vasta ex. Hän ei kuulu meidän perheeseen, joten jos Mies haluaa elää tätä meidän elämää, hänen täytyy luopua tuosta exästään, oikeasti kokonaan, ei salailla mitään. Normaalissa uusperheessä exät on exiä, niitä toisen lasten vanhempia. Ei muuta. Ei niitä palvota, ei niitä aseteta muiden yläpuolelle, ei niitä tapailla salaa, ei jaeta asioita, jotka heille ei oikeasti kuulu. Ex pitää olla ex, sellaista ei pitäisi edes joutua sanomaan erikseen. Ex ei myöskään ole se, joka menee rahallisesti kaiken edelle. Mies elättää rakasta exäänsä jumalattoman isolla summalla kuukaudessa. Joku sanoisi sitä elatusmaksuksi. Mutta Mies haluaa maksaa tuota summaa, koska ..en tiedä miksi. Joskus maksoi enemmänkin. Silti niiden lapsista ei näe mitenkään, että rahaa virtaa ovista ja ikkunoista. Luulisi sen näkyvän esim. vaatteissa, mutta ei. Mieheltä jää paljon maksamatta meidän asuntolainaa mutta tuskin on tuota exänsä elättämistä jättänyt kertaakaan väliin. Eihän niin voi tietenkään tehdä :/

Mun pitää nyt alkaa pohtia asioita minuuteni kautta. Miksi en esim. kestä valehtelemista, mitä ikinä siitä pohdinkaan, se pitää päätyä muhun. Mä joko kestän sen tai en. Lähtökohta kuitenkin niin, että kenenkään ei pidä kestää valheeseen perustuvaa elämää. Mä en kestä valehtelemista, koska en usko siihen. Musta valehtelu ei ole pienempi paha –se mitä olen Mieheltä saanut vuosien varrella kuulla useamman kerran. Jos hän on aina valehdellut, siitä voi olla vaikea pyrkiä eroon, jos ei oikeasti halua. Mutta uskon, että se kannattaa, jos sitä oikeasti haluaa. Kyllä rehellinen elämä on tavoittelemisen arvoinen. Valehtelu Miehen suusta loukkaa, satuttaa mua siksikin koska siihen liittyy aina jotain salailua ja pettämistä ja muuta sellaista. Ja sitten se, että Mies ei osaa valehdella :( Mä ajattelen niin, että sä valehtelet ihmiselle, joka ei ole sen rehellisyyden arvoinen. Ihmiselle, josta oikeasti välittää, ei tarvitse valehdella. Tosin ihmistä, josta oikeasti välittää, ei myöskään petä.

Sain myös kuulla, että kaikki ihmiset ei petä, ei todellakaan. Mua kehotettiin vakavasti miettimään eroa Miehestä, jos en kestä asioita jotka tulevat miehen mukana. Ihminen, joka ei pysty rakastaa mua, vaan jolla pitää olla salasuhteita ja exiään vierellä, ei ole sen arvoinen, että mun pitää hajottaa itseni kokonaan. Tiedänhän mä sen. Mutta en voi edes ajatella, olevani kenenkään muun kanssa, en luottaisi ikinä. Tiedän, että kaikki eivät petä mutta silti.

Me leikimme kuulemma kissa hiiri –leikkiä. Mies juoksee edellä ja mä jahtaan perässä. Välillä Mies häviää salaisille teilleen ja mä otan selville minne.Sen jälkeen jahtaus ja juoksu jatkuu entistä kovempana ja kuluttavampana. Hiiri väsyy ja kissa ärsyyntyy. Ihanne olisi, jos tilanne saataisiin käännettyä toisinpäin, että Mies jahtaisi kerrankin mua. Jos mä pystyisin, olisin kova, mun pitäisi ns. läväistä Miehen kasvoille märkä rätti. Pettämistä ei suositella kenellekään eikä se ole todellakaan suotavaa, mutta jos pystyisin siihen samoin kuin Mies, saattaisi Mies herätä, kun saisi samaa kohtelua osakseen. Vähän tuota epäilin, sillä antoihan Mies mulle luvan touhuta netissä ”mitä ikinä haluan”. Ongelmahan onkin siinä, etten mä halua enkä pysty. Sen verran joskus yritin kokeilla, että ei onnistu. Puhuin myös siitä nurinkurisesta asiasta, että mulle tulee jo ajatuksesta huono omatunto. Mikä on ihan syvältä ajatellen miten monta vuotta mua on systemaattisesti petetty! Koskaan en ole tänne kirjoittaessani ajatellut sanaakaan, että Mies lukee tätä enkä voi sen takia jotain sanoa. En, silloin menisi pohja pois tältä, tämä on mulle isoa terapiaa. Mutta nyt jätän sanomatta asian, jonka tuo psykologi heitti ilmoille. Sitä pitää miettiä.

Mä olen erittäin tyytyväinen itseeni. Vau, mikä tunne! Olen tyytyväinen siihen, että olen saanut nyt ajatukseni siirrettyä sille tasolle, etten odota mitään. En pyri kohti mitään. Otan vaan vastaan kaiken hyvän, mitä tulee. Psykologi suositteli mulle, että pidän epäilevyyteni mielessä, olen mieluummin vähän pessimistinen kuin optimistinen, koska silloin en romahda, jos jotain negatiivista tapahtuu. Nyt jos väkisin yrittäisin luottaa Mieheen ja uskoa parempaaan huomiseen, tekisin sillä todella paljon hallaa itselleni. Jos Mies on nyt todella valmis taistelemaan ja käsittelemään asiaa, kyllä sen tulokset näkyy. Jos Mies haluaa mun kanssa olla, hänen on pakko alkaa ymmärtää mua ja miksi mä käyttäydyn ninkuin käyttäydyn, miksi ajattelen niinkuin ajattelen. Mies ei voi enää piiloutua sinen naamionsa ja vääristyneiden ajatustensa taaake. Hänen pitää vihdoin poistaa se naamio ja nähdä oikea elämä edessään. Sitten pystymme me miettimään meidän suhdetta.

Ai niin ja sen tuo psykologi sanoi myös, että Miehen puheista huolimatta, hänen lapsensa eivät ole ykkösiä eikä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä tässä prosessissa. Siitä olen niiin samaa mieltä! Miksi ne mulle tärkeimpiä olisikaan? Se, miten ne pennut voivat, ei ole mun vastuulla. Jos Mies ei ole heistä menneinä vuosina välittänyt vaan jatkanut omaa alistavaa käytöstään mua kohtaan ja sillä saanut tämän elämäntilanteen aikaan, miksi ne nyt yhtäkkiä pitäisi nostaa jalustalle (exänsä viereen) ja aloittaa paranemista ja asioiden käsittelyä niistä. Sitä en ymmärrä minäkään. Nyt mun täytyy ymmärtää se, että mun paraneminen on ykkösasia, mun ja Miehen suhteen jatko, olkoot se sitten eron hoitamista tai jonkun pelastamista, tulee sitten. Perheessä lasten hyvinvointi on sama kuin on vanhempien välinen suhde, erittelemättä kenen lapsia kukin on, eli kun mulla ja Miehellä menee hyvin, menee meidän lapsillakin. Kun se on hoidettu kuntoon, tulee ne muut asiat. Kun muita perheeseen liittyviä asioita aletaan purkaa, täytyy meidän vanhempien välinen suhde olla kunnossa, luottavalla pohjalla, toisiaan tukien aletaan käsittelemään perseellään olevia asioita. Tuon mä haluisin niin nähdä, että me _yhdessä_ käytäis jonkun epäkohdan kimppuun. Eli nyt ei muuta kun kohti valoisampoaa huomispäivää :)