Elämä on nyt kyllä niin umpikujassa, ettei tosikaan. Tuntuu, että näitä hetkiä on ollut viimeisten vuosien aikana enemmän ja vähemmän koko ajan. Kenen kroppa ja pää kestää tällaista vuoristorataa vuosien ajan? Ei kenenkään.
Olen huomannut, että alan olla kuin Mies enkä halua mäkään enää puhua. Eilen oikein säikähdin tuota tunnetta, kun tuntui että vitut, mitä väliä, mitä mä tässä paasaan puhumisesta ja asioiden selvittelystä, kun ei niillä kuitenkaan ole mitään merkitystä tulevaan. Kun toinen ei halua, kun ei se halua parantaa mitään! Perkele. En mä tiiä, mitä mäkään tässä potkin, kun tiedän, että Mies ei halua mitään parempaa. Tai haluishan se, että naps mä muuttuisin ja alkaisin ottaa kaiken paskan vastaan mukisematta hymyssä suin. Siihen en enää kykene. Aikanaan kykenin mutta sitten tuli rajat vastaan.
 
Juttu alkoi jo edellisiltana, kun lähdin työpaikkani pakolliseen palaveriin. En mä noita etukäteen Miehelle enää ilmoittele. Ei sen tarvii touhujaan järkätä mun menojen mukaan. Enää, senkin aika on ohi. Ei ollut vielä kotona, ku lähdin. Jossain vaiheessa tuli viestii, et menee yhdelle kaverilleen. Ok. No, palaverin jälkeen lähdin juoksulenkille. Mutta olen jo jonkun aikaa kärsinyt kovista mahakivuista ja pahasta olosta, joten lyhyeksi jäi tuo lenkki. Vitutti, lievästi sanottuna. Ja se, että mitä kotona on vastassa. Monta päivää oltiin taas yhdessä, kun oli kisareissu ja "kaikki hyvin". Siellä elämä hymyilee ja jopa musta tuntuu hyvälle. Mutta se kotiin paluu ja arki, se on aina jotain hirveetä. Seuraava päivä mulla oli vapaata ja nukuinkin kipeänä lähes koko päivän. Mutta sitten todellisuus taas alkoi jo päivällä kaatumaan päälle, kun miettii Miestä töissä. Tai "töissä". Sille vain ei voi mitään, sitä ei tarvitse koskaan miettii erikseen, se vaaan tulee. Samoihin aikoihin lähes aina. Sit tulin illalla kotiin, Mies ei ollut kotona. Toinen lapsistaan oli, onneksi ei se nuorempi. Eli mulle sanotaan, että lapsensa eivät voi olla täällä, koska mä oon täällä ja kohtelen niitä huonosti. Sit, ku ne on täällä niin Mies ei ookaan kotona vaan tulee melkein nukkumaan menoaikaan vasta. Ristiriitaista? Kyllä. Ja sitten se, kun en mä voi tietää, mitä siellä töissä on tapahtunut ja menikö se oikeesti sinne kaverille. No, oli kai ainakin käynyt, koska jotain puhui mutta en halunnut kuunnella. Olen vähän sitä mieltä, että jos mä en kerran saa olla noiden kanssa missään tekemissä niin ei mun tarvii kuunnellakaan niiden kuulumisia. Miehen kavereitahan ne ovat, olen saanut kuulla sen tänään muutamankin kerran. Miksi se väittää, että mä olen viemässä siltä sen kavereita? En todella ole :( Se vei multa mun omat, en mä edes kykenis tekemään samoin. Tuossa on vaan ristiriitaa, kun tuo törmään tuohon mieheen aina silloin tällöin kaupassa ja tulee aina juttelemaan ja kyselee munkin kuulumisia, töistä ja lapsista. Joka kertaa pyytelee _meitä kylään. Tämä alkoi jotain aikoja sitten seurustella ja olen yhden kerran tavannut tuon naisen. Kerran kävivät meillä, muuten mies on vieraillut siellä ilman mua. Ok, se on mulle ok mutta jos tunnen siitä mielipahaa ja menin vieläpä kertomaankin sen Miehelle, niin vois jättää asian siihen eikä enää kaivaa veistä haavassa. Koska Mies ei voi mitenkään sanoa, että tuo nainen on ollut hänen kaverinsa. Jos siis oltais yhdessä vierailtu puolin ja toisin, sehän olisi yhtälailla mun kaveri. Vai tekeekö hänet Miehen kaveriksi se, että puolisonsa on Miehen kaveri? En tiiä. Tai sitten mä ajattelen tän jotenkin oudosti, en vaan ymmärrä näitä kuvioita. Ei se niin ole, on tutustunut häneen vasta kaverinsa kautta. Mulle oli siis aika kova paikka tuo, että taas meni niille yksin ja vieläpä silloin, kun oma pentunsa oli täällä. Sanoin Miehellekin, etten mä voi tunteilleni mitään. En vaan voi. Ja tuon kaverin mä luen kuitenkin sellaiseksi, jonka kanssa on ollut kiva jutella jne, koska sillä ei ole ollut muhun etukäteen mitään inhoasennetta. En laske häntä kuuluvaksi Miehen sihen kaveriporukkaan, jotka musta paska puhuvat tai uskovat, mitä esim. rakas exänsä tai äitinsä sanovat. Mä ymmärrän kyllä sen hyvin, että tämä on Miehen kaveri ja ei halua mua sotkea siihen. Kyllä mä sen ymmärrän :( Olin tänään terapiassa ja puhuin sielläkin tuosta, että miten mä voisin peittää tunteeni. Yritän kyllä mutta ei oikein onnistu. Sanoin päivällä Miehelle ja nyt illalla terapeutillekin siitä, että pitääks mun alkaa syömään masennuslääkkeitä, kun niitä tunnutaan tunkevan joka paikasta. Sithän ei tuntuis mikään miltään, voisin ottaa kaiken vastaan niinkuin Mies haluaa. Ylipäätän olla enemmän sellainen kuin Mies haluaa. Työni vaan on sellasta, että enpä tiedä, miten voisin alkaa lääkkeitä vetämään, kun ei niiden sivuoireita yms. Enkä mä edes haluis, mulle olis ihan kauhistus alkaa syömään lääkkeitä. 
 
Eilen Mies ilmoitti kirjautuneensa facebookiin. Multa putos puhelin kädestä ja kyyneleet tuli samantien. Kesken työpäivän. Mies joka on noin riippuvainen ja elämäntehtävänsä mua kohtaan on salassa asioita tekevä, ei voi ikinä käyttää facebookia niinkuin normaali ihminen sitä käyttää. Tiedän sanoa heti parikin nimeä, joiden kavereiksi liittyy ja sitten onkin helvetti irti ja Mies tiellä tietämättömillä. Selitti tuota hatarasti harrastuksellaan, että sen takii oli pakko littyä. Joitain vuosia sitten, kun facebook oli rantautunut Suomeen Mies liittyi sinne ja "unohti" kertoa mulle. Unohti myös hetkellä, jolloin muutama mun kaveri (tultuamme laivamatkalta) painosti mua liittymään naamakirjaan, koska laittavat sinne kuvia matkastamme. En suostunut edelleenkään, koska en halunnut siitä "riesaa" ja ajanvietettä itselleni. Mies kuunteli tuota vieressä ja vastasi vielä yhdellä kaverilleni, että ei, ei hän ole facebookissa. Joidenkin aikojen päästä kävikin sitten niin, että erään projektin tiimoilta laitettiin kuvia facebookiin ja juttua erääseen ryhmään näytille ja mun oli pakko liittyä sinne. Kas, siellähän se Mieskin oli. Mainitsin asiasta ja hää kertoi, että oli unohtanut kertoa ja ettei ollut kerennyt kertoa. Sitten kun aiheesta syntyi sota, syy olikin mun -siksi hän ei kertonut, koska tiesi, miten reagoin. Just. Uskoikohan itse tuohon? Mutta nyt on Mies siellä ja pisteet siitä, että kertoi. Siitä olin tyytyväinen, että oli rehellinen! 
 
Eilen tuosta sitten sanoin, alkoikin melkoinen tekstariralli. Mieshän veti siihen tietty sen, kun oli kaverillaan eilen. Mä olin typerä ja käyttäydyin typerästi ja mitä vielä. On niin väärin, ettei hän saa tavata kavereitaaan, kun mä suutun siitä. En mä tiiä, miten tuolle pitäisi asiat tavata, että se edes yrittäisi ymmärtää. Tai edes kuuntelisi eikä sanasta maito tekis piimää tai peräti näkkileipää. Sittenhän päästiinkin siihen Miehen lempiaiheeseen, eli mun morkkaamiseen ja siihen, miten mä aina pilaan kaiken. Muutama päivä meni hyvin, se on totta mutta nyt taas sain kuulla, miten piru on irti, kun hän ei ole mun vieressä. Pitäisiköhän Miehen vilkasta peiliin ja miettii tekojaaan hetki? Sanoin aiemmin, että loppuahan tässä elellään, että tehkööt mitä haluu. Niin senkin sanoin kuulemma vain siksi, ku Mies ei ollut kotona. Miksi sen on niin vaikeaa tajuta, että tää loppuu? Ei se itsekään haluu elää tässä. Jos haluis, tekis asioiden eteen jotain ja siinä ihan ykkösjuttu on se puhuminen. Tai ihan ykkösjuttu on, että kertoo aloittavansa uuden elämän ja siihen ei tod kuulu exät väärällä tapaa eikä nettiä mutta siihen kuuluu paljon puhumista ja asioiden käsittelyä _mun_ kanssa. Ja sen pitää olla tosissaan. Ja tuohon Mies veti tietty sen vanhan jutun, että ei hää mitään oo tehnyt mutta mähän olen alkanut katoilla aina iltaisin jonnekin. Hmm, aloitin keväällä juoksemisen uudelleen, koska ei ole rahaa salikorttiin. Mutta kun en kerro Miehelle minne meen, niin tokihan mä oon panemassa jossain. (tuostakin on puhuttu, että mitä se sitä haittais, vaikka olisinkin, kun itseään ei se homma mun kanssa juurikaan kiinnosta. Tottakai sitä haittaa, on vastaus. Niin, mä saan mutta sä et.) 99%:sti lähden lenkille heti työpäivän jälkeen ja Mies ei yleensä ole silloin kotona. Kun on, sanon tai näkee itse että lähden pururadalle. Vaikka mulla olis oikeestikin suhde, en mä juoksemista käyttäis tekosyynä tavata jotain. Mä tarviin liikuntaa ja silloin, kun sanon meneväni juokseen, mä menen juokseen. Sitä paitsi, kun mä tulen lenkiltä, senkin kyllä huomaa, että juostu on. Edes panemisessa ei tule niin hiki :)
 
Yritin jälleen kerran kertoa Miehelle, että sen paskaiset teot ei oo kuitattu muutamalla hyvällä päivällä eikä unohdettu. Jos oikeesti alettais parantaa, siihen menis vuosia. Kolme vuotta vähintään, kertoi teraputti meille viimeks. Ja tuo aika on sitä rakentamisen aikaa, eli siinä pitää todellakin asioita käsitellä ja opetella elämään sitä uutta elämää. Tulipa tässä mieleen, jos Mies olis ollut tosissaan ja halunnut meitä oikeesti, oltais aika tavalla puolessa välissä tuota prosessia nyt. Puhuttiin eilen terapiassa tuosta ja itse asiassa näytin terpalleni tuon viestiketjun mitä tänään kirjoiteltiin. Siitä vähän myöhemmin lisää. Terapeutti sanoi, että eihän se noin voi mennäkään. Ei ihminen toimi niin, että sitä kohdellaan huonosti ja vielä huonommin ja lopulta todella huonosti ja sitten naps, kaikki unohtuu. Ei, ihmisellä on muisti ja ihmisellä on selkärankamuisti, alitajunta mikä toimii, vaikkei asiaa niin ajattelisikaan. Tätä olen sanonut moneen kertaan, että ei mun tarvitse ajatella mitä Mies on esim. netissä tehnyt (hyi hitto, en edes haluis ajatella kaikkia sen vaatekappalekauppoja), ei tarvitse, koska ne ajatukset tulevat itsestään. Tietyllä kellonlyömällä, tiettyjen sanojen jälkeen jne. 
 
Terapeutti siis luki meidän päivällisen viestiketjun. Mun kirjoituksista snaoi,e ttä tunnistaa mut, samoin olen puhunut hänelle. Niistä paistaa läpi hätä ja avunhuuto Miehelle, että tee jotain, mä haluun sut normaalina ihmisenä, vihaisuus. Miehen viesteistä sanoi, että niistä tulee voimakkaasti läpi syyllisyys ja asioiden vierestä puhuminen, asioiden selittäminen pois itsestään ja teoistaan, vihaisuus. Jessus sentään, tuota olen sanonut ja kirjoittanut Miehelle monet kerrat! Ninhän se tekee. Jos puhumme pettämisestään, hän vetää siihen mun jonkun todella vanhan jutun. Eikä se ole mitään pettämistä vaan esim. joku viestiin vastaamattomuus pitkään aikaan tms. Mies ei osaa puhua asiasta, ei ainakaan asiats josta pitäisi, eli hänen teoistaan. Se nyt vaan on niin, että hänen tekonsa ovat ajaneet meidät tähän tilanteeseen. Sille ei voi mitään, ei vaikka kuinka keksisi syytä kuun asennosta tai sammakon kurnuttamisesta. 
 
Tästä olen puhunut ennenkin, varmaan kirjoittanutkin, miten Mies (ja äitinsä myös käydessä haukkumassa mut)  puhuu 99%:sti sä-kieltä. Sä teit, sä et tehnyt, sä sanoit, sä et sanonut. Kun rakentava ja asioita muuttava keskusteluhan pitäisi ehdottomasti ola mä-kieltä. Musta tuntuu, mä sanin, mä tein, mä haluan korjata jne. Yhteinen terpauttimme ehdotti meille erästö kurssia ja vistit, kun kiinostuin siitä. Se olisi perustunut tuolle mä-kielelle, vuorovaikutuksen opettelulle. Hyvä kurssi mutta aika keskiviikkoisin klo 9. Ei toivoakaan päästä töistä sinne :( Tuo mä-kielihän pitää opetella, myös sä-kielen lopettaminen pitää opetella, jos se ei luonnostaan tule. Ja tuohon liityy myös se, että pitää nähdä ne syyt, miksi tilanne on tämä. Mä en ole syyllinen Miehen pettämiseen. Jos mä olen joskus ennen Miestä pettänyt exääni, se ei ole syynä Miehen pettämiselle mua kohtaan. Jos tällä hetkellä mulla on huonot välit Miehen pentuihin, syynä ei ole se, että olen yhtäkkiä päättänyt niin. Syynä on niiden oma järkyttävä käytös mutta enemmän Miehen käytös, miten se käytti niitä hyväkseen mua kohtaan. Myös mun lapsia kohtaan. Syynä on noiden lasten äitin jumalattoman järkyttävä ja manipuloiva käytös. Alkusyynä en ole siis ole minä, mutta seuraukset on kolahtaneet muhun, joten noiden suuren yleisön silmissä mä olen syyllinen ja mua saa siitä julkisesti haukkua. Tuokin olisi ollut mahdollisuus korjata, jos Mies olisi halunnut. Sekä lastensa että kavereidensa suhteen. Miehen äitiin en edes halua parantaa, sillä ei ollut mitään oikeutta sanoa mulle sitä mitä sanoi. Tosin sekin olisi voitu parantaa, jos Mies olisi seisonut mun takana eikä paennut äitinsä selän taakse. eli sä-kieli pois, mä-kieli tilalle.
 
Eilen illalla sängyssä ennen mun sitä kohtausta. Itkin jo siellä ihan pakokauhun vallassa. Jostain syystä Mieskin tuli kohta sänkyyn. Yritin lopettaa itkun mutta ei se aina onnistu :( Kysyi, että miksi mulla on paha mieli. En vastannut, sillä miten sanot lyhyesti ja nätisti ilman että Mies alkaa raivoomaan, että sanansa, käytöksensä, tekonsa mua kohtaan aiheutata pahaa mieltä. Se on jatkuvaa. Jotain kuitenkin puhuimme. Lähinnä Mies halusi jauhaa nistä kavereistaan, joiden luona kävi. Sanoin jo aiemmin, että ei tehdä siinä ongelmaa koska niitä ongelmia on olemassa muitakin ihan riittämiin, isompiakin. Tähän Mies karjaisi, että miksi mä sitten tein siitä ongelman. Ne on hänen kavereitaan ja mun on turha kiukutella siitä. Seuraavassa lauseessa mä korotin ääntäni ja siitähän mulle tiuskittiin, että älä korota ääntä. Pakko oli sanoa (no ehkä olisi kannattanut olla sanomatta..), että sä korotit ensin. Ei hän korottanut. Mulla on vähän pimennossa tuo loppukeskustelu, koska aloin voida huonosti. Siis fyysisesti huonosti, henkisesti voin koko ajan. Mutta jotain Mies kysyi ja siihen kivahdin jotain vastaukseksi, kysyin jotain ja pyysin kerrankin häntä vastaamaan siihen. Kyseessä siis joku asia, johon ei juuri koskaan saa vastausta. Tähän Mies nostaa päänsä ja kivahtaa, etät jos mä vielä korotan ääntäni, hän ei sano mitään. Kääntää päänäs toiseen suuntaan. Jos en olisi itkenyt, olisin nauranut. Liike oli niin teatraalinen :) Ja se uhkaus "jos sä -mä teen". Mies aina huutaa mulle, kun mä kuulemma uhkailen, että älä vittu uhkaile mua. Esimerkiksi tämä on ollut monesti: Mies kysyy pärjäänkö, mä vastaan että en tiedä miten pärjään ja mitä teen. Tähän tulee tuo huuto raivokatseen kera. Miksi pitää kysyä, jos ei vastausta kestä? Jos olisin hiljaa enkä vastaisi, siitäkin tulisi raivoa. Nämä on näitä tilanteita, kun en tiedä, miten Mies haluaa mun käyttäytyvän. No. Nousin sängystä ja snaoin jotain. Muisti pätkii, en muista mitä :/ Menin tupakalle, jossa mua jo alkoikin huimaamaan. 
 
Se on niin vitun väärin, myös monen muun seksiaddiktin puolison kohdalla olen törmännyt samaan ilmiöön. Mies pettää vuosikaudet ja raivoo mulle, kun mä epäilen ja plaah plaah plaa, sitten saan hänet vihdoin kiinni, tunnustaa, lupaa lopettaa mutta ei pystykään/haluakaan, sitten tunnustaa uudelleen ja syyttääkin mua siitä, että pettää, lupaa taas lopettaa mutat luoja tietää, mitä on tehnyt. Sitten alkaakin mun syyttely oikein todella, tekojensa selittelyt. Hän on voinut tehdä ihan mitä on halunnut ja on tehnytkin mukaanlukien exät. Kun mulla sitten on joku, kenelle puhun, johan repee. Seksiadikti-Mies pääsee niin perkeleen helpolla! Hän voi vaan ilmottaa, että on lopettanut, naps. Siihen pitäisi uskoa. Kuten ennenkin. Sen jälkeen kaiken pitäisi olla heti seuraavasta päivästä hyivn. Ja vain siksi, kun hän sanoi lopettaneensa. Mun pitäisi parantua heti ja alkaa luottamaan. Mutta että niin kävisi, sen asian eteen ei tehdäkään mitään. Raivoitaan ja syytellään vaan. Onko vähän väärin, miten toinen voi touhuta mitä haluaa ja toisen pitää kestää se kaikki? Varsinkin kun tämä toinen on kaiken tämän paskan takia sairastunut vaikeaan masennukseen.
 
Siltikin mä välitän tuosta mua haukkuvasta pettäjästä :( Väärin sekin. En voi ajatellakaan sitä toisen kanss amun jälkeen. Varsinkaan kun "tiedän" millanen Mies tulee tuon kanssa olemaan. On niin helppoa hänelle aloittaa uusi suhde, rakastua ja olla onnellinen. Toisin sen tulee olemaan mulla, mä käyn vuosikausien terapiat läpi. Yksin.

Tämä ilta meni vähän rauhallisemmin. Oltiin koko ilta kahdestaan kotona, oltiin vierekkäin sohvalla. Mies kysyi, mikä vointi jne. Mutta mikä mahdollisuus olisi ollut puhua! Jatkaa yöllistä, jatkaa rauhallisemmin, koska silloin päästeltiin höyryjä ulos. Nyt taas menee aikaa ja sama tappelu edessä. Joka kerta, koska puheiden välit on niin pitkät. Mutta ei, Mies ei tehnyt siihen suuntaan mitään. Luki sen mun tänään kirjoittaman tekstiviestin, jossa kirjoitin lääkäristä ja asunnosta. Kirjoitin myös: "Yhden asian sanon. Vaikket musta muuta muistais nin muista, että en mä halunnut pilata kaikkee, oisin tosiaan halunnut ihan erilaista elämää. Mutta siihen olisi tarvittu sulta niin paljon muuttumista. Kyl yhtälailla oon sun takia eroa miettinyt, koska en haluu et joudut elää ihmisen kanssa, joka on sulle kaikkea muuta kuin oikea ja jolta joudut salaamaan niin paljon. Ja mä en pysty elämään sun vaatimusten takia, oon liian pettynyt itseenikin. Tajuan sen nykyään sunkin kannalta, etteihän sellainen ole elämää sullekaan. Vaikka tuntuu pahalle niin toivon silti, että löydät sen, joka riittää sulle ja tekee sut onnelliseksi."  Kirjoitin tuota kauan itkien, että saisin asian kirjoitettua ninkuin sen tunnen. On se niin vaikeaa erota tuosta Miehestä :(