Minulle tarjottiin jokin aika sitten asuntoa. En käynyt edes katsomassa, sillä paikka josta se oli, ei ole vaihtoehto muuttamiselle. Mä kuitenkin yllätyin ja hämmennyinkin, miten nopeasti asuntoa tarjottiin. Todella nopeasti. En odottanut tän vuoden puolella vielä mitään ilmoituksia, koska kaupungin asuntotarjonta on mitä on ja toiseksi en laittanut asuntotarvetta ”kiireellisenä”. Että jos näin jatkuu, saattaa varteenotettava asunto ilmaantua koska vaan. Siihen mennessä mun pitää olla täysin varma, mitä teen. Sitten en enää pohdi suuntaan tai toiseen.

Tällä hetkellä päätäntä on helppoa, sillä Mies ei ole puhua pukahtanut mitään. Kerran jo aikaa sitten tekstarissa kirjoitti, että haluaisi puhua mutta ei tiedä mistä –menneestä, tulevaisuudesta, tunteista. Haluaisi puhua tunteistaan mua kohtaan mutta luulee, että mä haluaisin hänen puhuvan jostain tietystä. Mies itse sanoo, ettei muista edes kaikkia. Vaan päinvastoin, haluaisi unohtaa kaiken. Totta vie, niin minäkin! Tuli mieleeni, kun olin kerran vuosia sitten yhteydessä erääseen hypnotisoijaan, hänellä oli muistaakseni kiinalaisenkin lääketieteen tutkinto taskussa. Ajattelin nimittäin silloin, että jos hypnoosilla poistaisin kaiken ”tiedon” mielestäni ja aloittaisi siten puhtaalta pöydältä. Olisin naiivi, sinisilmäinen, Mieheen rakastunut, en tietäisi miten hän pettää mua vaan olisin onnellinen , kun mulla on vierellä ihana mies. Noin dramaattiset ja traagiset kokemukset voisi poistaa hypnoosilla. Syy miksi en sitä toteuttanut oli se, että jos Mies olisikin sitten jäänyt kiinni, olisin yllättäen saanut tietää jotain, silloin mun päässä olisi voinut tapahtua ”jotain”. En muista tarkkaan miten se meni, mutta se hypnoosilla poistettu tieto olisi jotenkin ns. levinnyt käsiin. Koska olin varma, että Mies jää joskus kiinni, en ottanut tuota riskiä, että olisin itse seonnut. Onneksi!

Kun tuo asuntotarjous tuli näin nopeasti, olen miettinyt ja pohtinut entistä enemmän elämääni. Miehen touhujen jälkeen mä en ole yhtään plussalla. Jos ”se mikä ei tapa, vahvistaa” –sananlasku pitäisi paikkansa, olisin todella vahva. Sitä en ole, vaikkakin olen vahvempi kuin esim. vuosi sitten. Mä olen joutunut muuttumaan niin paljon, olen joutunut luopumaan niin paljosta. Kaikki vain Miehen tekojen takia.

Kaverit. Mä oon menettänyt tai hylännyt lähes kaikki kaverini. En ikinä ota sitä riskiä, että Mies rakastuisi johonkin kaveriini tai alkaisi pitää jotain peliä selkäni takana. Tästä on jo kokemusta ja se riittää mulle. Mä olen ihminen, joka haluaisi jakaa asioitaan kavereiden kanssa, joten vaikeeta tää on. Kun muutimme tänne toiselle puolen Suomea, mulla oli ihanne tilanne -mulla oli paljon kavereita täällä, eli olisi ollut se tukiverkosto paikalla. Hyivn äkkiä kävi kuitenkin ilmi, että Mies ei antanut mun tavata heitä ilman häntä. Kerran jo kolme vuotta sitten yksi kaverini tuli vähän yllättäen käymään, koska olli sairaslomalla. Tuosta saan vieläkin joskus kuulla Mieheltä, miten se piti tehdä salaa häneltä. Ikävää tässä on se, että en ole voinut juuri kenellekään kertoa, miksi en voi tavata ketään.

Vanhemmat. Mun vanhemmat asuu kaukana. Olen nähnyt heitä todella vähän tänne muuttamisemme jälkeen. Jos suhteeni Miehen kanssa olisi normaali suhde, olisin voinut lähteä viikonlopuksi heidän luokse lasteni kanssa. Mies ois saanut vapaan, rauhaisan viikonlopun viettää kavereidensa kanssa tai miten ikinä ois halunnutkaan. Tai olla omien lastensa kanssa. Mutta tässä suhteessa tuollainen ei olisi tullut kuuloonkaan :( Kotonamme olisi satavarmasti järjestetty sellaiset orgiat poissa ollessamme, että olisiko Mieskään siitä toipunut. Ikinä siis tuokaan vaihtoehto ei voi toteutua. Eikä muutkaan yli yön menot. Eräällä kaveriporukalla teimme aina reissun pari vuodessa. Emme tee enää, koska ensin mä en lähtenyt mukaan ja sen takia ei muutkaan. Nyt on vain kauniit muistot noista aivan ihanista matkoista.  

Mulle lasteni kasvatus on ollut aina, jopa ennen lapsia erittäin tärkeää. Olen todella lapsen kanssa -kasvattaja. Tuokaan ei ole toteutunut enää vuosiin :( Epäreilua on myös että mä en saa Miehen lapsia kieltää mistään. Vuosia sitten kun olin heidän kanssaan illat ja paljon viikonloppujakin Miehen ollessa "töissä", Mies tuli myöhään kotiin ja haukkui mut, jos olin käskemässä lapsiaan esim. siivoamaaan. Se toinen lapsi, joka pyörittää kaikkea kitinällä, itkulla jne on todella lellitty lapsi. Ja sotkuinen. Illat siivosin jättämiään tavaroita pitkin taloa. Joskus hermo petti ja takavarikoin kaiken keräämäni (niin teen myös omille lapsilleni, jos ei millään kiinnosta siivoaminen) ja siitähän syntyi ties monesko maailmansota, jota koko suvun kesken on puitu. Lopetin sen tietty ja ylipäätään kaiken pyytelyn rauhaisamman elämän toivossa. Siltä osin rauhoittuikin. Nyt surettaa ja itkettää todella se, että Mies tekee samaa yhdelle mun lapsista. Jos häneltä on jäänyt joku työkalu sentinkin väärään paikkaan, puhumattakaan ettei niitä ole laitettu paikoilleen ollenkaan, Mies lukitsee oven, että niitä ei oteta ollenkaan. Eikä tajua, mitä tekee -sitä mitä hänen omilleen ei saanut tehdä, on itsestään selvyys mun omille.

Mä en aina tiedä mitä ajatella. Mä olen valmis luopumaan tästä elämästä, tästä kaikesta riivaavaasta. Olen valmis luopumaan tästä henkisestä pahoinvoinnista. Mies vannoo, ettei ole pettänyt mua eikä tehnyt itsekseen mitään sitten toukokuun alun. Jossain vaiheessa mä uskoin sen. Mies on muuttunut ja oletin sen johtuvan siitä että on _oikeasti_ muuttunut, on halunnut muuttua. Tai ehkä se vain on opetellut näyttelemään kunnolla? Sen tiedän varmasti, että tällä hetkellä se salailee multa asioita. Tätä on tapahtunut muutaman viikon ajan yhä enenevissä määrin. Mulla on aika vahvat ja varmat epäilyt, mitä asia koskee. Suoranaisesti Mies ei valehtele, koska eihän se puhu mitään. Tiedän puhumattomuuden johtuvan juuri siitä, ettei jää kiinni. Mutta tuo salailu. Se on yhtä pahaa ja jos olen oikeassa, se on erittäin vittumainen ja ikävä juttu. Tuohon yhdistettynä seksi, jota on viime aikoina taas ollut, niin yhteenlasku on aika selvä. Kun tietäisi mikä on faktaa, mikä fiktiota, tietäisikin paljon.

Jos mä saisin päättää, mä laittaisin Miehen psykiatriseen hoitoon. Se olisi sille oikea paikka. Ilman puhelinta ja nettiyhteyttä. Saisi miettiä ja käydä asioita läpi ihmisten kanssa. Kun ei kerran halua selvittää niitä ihmisen kanssa, jolle ne oikeasti kuuluisivat ja ketä ne koskettaa. Eli mun kanssa.

Olen viime aikoina, ehkäpä juuri tämän salailun takia, miettinyt viime toukokuuta. Miten tyhmä mä olinkaan. Uskoin ihmiseen, joka ei ole ollut hetkeäkään rehellinen tai pettämättä mua koko suhteemme aikana! Uskoin Miehen muuttuvan, uskoin että haluaa muuttua. Musta Mies sillä hetkellä oli niin aito, että uskoin. Sitä en tiedä, miksi haluaa olla mun kanssa mutta mä olin valmis olemaan paikalla ja läsnä siinä vierellä hyvinä ja pahoina päivinä. Pyysin kertomaan kun on vaikeaa tai helppoa tai jos jokin mietityttää tai muistelututtaa. Olin siis valmis kuulemaan kaikki, mitä mielessään liikkui. Uskon edelleen, että jos Mies olisi muuttunut ja tuon tilaisuuden (jota ei todellakaan olisi ansainnut!) käyttänyt, meidän suhteesta olisi saatu toimiva. Rehellisyydellä, avoimuudella, uskollisuudella. Kolme asiaa, jotka ovat Miehelle liikaa.

Mä en ole Miehen housuja katsonut tähän asti. Kun kerroin sille spermaisista housuistaan, lopetin sen koska tietenkään sellaisia ei mun eteen enää tuotaisi. Oletin Miehen jopa ostavan uusia töihin, kun vanhat sotkeentuu. Nyt olen pesuun laittaessa nähnyt paritkin ja ei ole mieltä ylentävää nähdä niitä sotkuisia housuja :( Kyyneleet tulee aina. Mikä vittu Miestä vaivaa?? En mä väitä olevani sen arvoinen, en väitä että olen jotain suurta ja ihanaa, että mun takia Mies olisi taistellut tai kannattaisi tasitella mutta miksi se tekee tuon samalla kun väittää, ettei tee mitään ja haluaa olla mun kanssa. Varsinkin nyt, kun tietää, että jonotan asuntoa ja kaikki loppuu ehkä kuitenkin. No, jatkossa pyykätessä yritän pitää silmät muualla. Itsetuhoisat ajatukset on muutenkin vallanneet mielen, joten ei noiden housujen näkeminen nostaa mielialaa yhtään. Päinvastoin.

Odotan saavani asunnon, jonka voin vastaanottaa. Pelkään saavani asunnon, jonka voin vastaanottaa. Lapsilleni en ole vieläkään kertonut. En ole pystynyt :( Vaikka tiedän, että näinkään en voi jatkaa, pelkään niin putoavani tyhjän päälle, kun eroamme. En mä edes tiedä, mitä pelkään. Suuntahan on sitten vain ylöspäin. Ihan jo senkin takia, että jos eroamme, sitten mua ei enää petetä. Mulle ei enää valehdella. Multa ei enää salailla asioita. Siltikin. Kyllä mä suren tämän loppumista. Rakastin joskus Miestä niin paljon. Muistot siitä sattuvat. Olen aina asettanut hänet ykköseksi, jopa ohi lasteni. Olen aina ollut käytettävissä 110%, kun MIes on tarvinnut. Ajatellut Miehen parasta. Yrittänyt olla niin, että Miehellä on hyvä olla. Eikös rakastunut ihminen tee toiselle niin?