Kävin tänään puhumassa, onneks pääsee jonnekin edes, kun sitä ei asianomaisen kanssa saa tehdä. Niin hyvä tyyppi. 
 
Terapeutti teki niin osuvan yhteenvedon Miehestä, että huh. Mies kun sanoo, ettei ero ole hänellekään helppo mutta hän ei voi näyttää sitä, hän ei voi menettää kontrolliaan. On kuulemma miehiä, joille vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Puolisolleen. Syy tähän on yleensä joku vaika asia, esim. Miehellä pettäminen. He tuntevat syyllisyyttä, ehkä joskus ohimennen myöntävät sen mutta yleensä asiasta ei saa mainita. Kuten meillä, onhan Mies tunnustanut syyllistyneensä mm. pettämiseen. Mutta jos mä mainitsen asiasta, se on hänen syyllistämistään, haukkumistaan ja vittuilua. Tällöin Mies ei vaan kestä kuulla totuutta ja koska asia on käsittelemättä, hänelle "luonnollinen" tapa on syyllistää mut mun sanomisista. Kyse ei tarvitse olla tilanteesta, jossa mä olen sanonut "sä olet pettänyt", vaan ihan ohikiitävä hetki keskustelussa saa Miehen perääntymään ja silloin syytetään mua. Näin hän pitää kontrollia yllä itseään kohti. Hän on luonut salaisista teoistaan itselleen mielikuvan, vaikka onkin myöntänyt ne, näkee ja kokee hän ne edelleen hyväksyttävinä. Tottakai, eihän niitä ole käsitelty, kun Mies ei halua eikä hae apua! Selityksiä kaikille teoille löytyy aina, aina. Ja aina ne kääntyy niin, että teko (olis se siis mikä tahansa) on hyväksyttävää, muahan voi syyttää kaikesta. Mun ainainen esimerkki: jos sanon hyvää huomenta, se saattaa vituttaa, koska aamu ei ole hyvä. Huomenna sanon huomenta, se saattaa vituttaa, koska en sanonut hyvää huomenta. Aina joka teolle, isolle ja pienelle, löytyy selitys. Mutat jos mä mainitsen asiasta, mä haukun, mä vittuilen, mä syyllistän. Kyllä mä olen aiemminki ymmärtänyt, että Miehelläkin on raskasta elää kaksoiselämää, tai peräti kolmoiselämää (enhän mä loppujen lopuksi tiedä, mitä kaikkee sillä on meneillään ja keiden kanssa), tottakai on -onhan seuraukset näkyvillä ja Miehen käytös todella ailahtelevaa. Mutta asioille voisi tehdä jotain, jos haluaisi. Jos olisi halunnut, ei oltaisi tässä tilanteessa.
 
Mies viimeksi, kun puhuimme, piti monen minuutin tauon ja mä muulin, että se lopetti puhumisen. Aihe oli joku, johon ei vastausta yleensä ole saanut. Tästä tuli vääntöä, sillä Mies kuulemma mietti, ei lopettanut puhumista. Puhuin tästä terapeutille. Musta se, että alkaa niin pitkään miettimään, ei ole hyvä. Silloin suusta ei tule rehellinen mielipide tai sana. Miksi pitää sulatella ja punnita sanojaan? Jos jotain rakentavaa yritetään,  silloin pitäisi sanoa heti. Lisäksi näen Miehen miettivän, mitä voi sanoa, ettei sanoa liikaa tai paljasta vahingossa jotain. Miksi muuten sitä sanojen miettimistä? Tätä pohdimme pitkään, eli miten tuon tilanteen saisi molemmille tyydyttäväksi: mä haluan vastauksen heti, koska silloin se on oikea eikä jäsennelty, Mies haluu miettiä, että saa sanasa järjestyksen eikä vaan paljasta mitään liikaa. Aika eripuolilla ollaan. 
 
Meidän suhteen yksi paras asia ja meitä yhdistävä on ehdottomasti tuo kilpailuharrastus. Siellähän kaikki on aina "hyvin". Vastakkain on kaksi todella erilaista elämää -rento harrastus ja kireä arki. Ero on ku talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä jne. Jotenkin ne pitäisi saada lähemmäksi toisiaan. Mutta miten? Se on se ongelma, solmukohta. Jos solmu on tiukka, siihen tarvitaan ehkä toinenkin avaamaan se. Kuten meillä, puhumiseen tarvitaan kaksi, parisuhteen pelastamiseen tarvitaan kaksi. Ei riitä, että mä käyn terapeutin kanssa asioita läpi, puran mieltäni, kirjoitan blogia, puhun, jos vaan joku jaksaa kuunnella, mietin asioita illalla ja yöllä sängyssä ja kun tulee harvinainen hetki, että Mies puhuu, yritän sylkeä suusta kahden tai usemman viikon asiat kerrallaan. Ei kovin hedelmällistä parisuhteen kannalta, mun mielen kannalta kyllä. Siinä, kun harrastusmaailmassa voimme puhua pitkäänkin harrastuksesta tai siihen liittyvistä välineistä, voimme yhdessä miettiä niihin liittyviä juttuja, Mies jaksaa selittää moneen kertaan, kerta toisensa jälkeen samat asiat. Mutta arkielämässä, siinä ei voida puhua yhtään, Mies ei todellakaan jaksa selittää asiaa toiseen kertaan, ei jaksa perustella, ei kuunnella mua, ei etsiä ratkaisuja, ei hylätä huonoja vaihtoehtoja, ei ottaa opikseen vääristä valinnoista. Tästä olemme puhuneet terapiassa moneen kertaan. Mies harrastuksensa parissa kokee kai olevansa hyvä ja hyvällä maaperällä, poissa tästä arkielämä -maaperästä, joten siksi pystyy käsittelemään muakin siellä kuin ihmistä. Kotona, tai töissä, hän on maaperällä, joka on ongelmallinen, joten siellä on parasta olla käsittelemättä asiaa ollenkaan. Mieskään ei ole enää niin varma itsestään kuin tuolla harrastumaailmassa.
 
Mä olen taas kipeä, kovassa flunssassa. Viime vuodet on ollut tätä, ennen näitä vuosia en ollut koskaan sairaana. Toki olen tiennyt näiden kaikkien kipuilen johtuvan täsä elämästä, olen lukenut tutkimuksiakin aiheesta. Elimistö puolustautuu. Elimistö ei kykene kantamaan kaikkea pahaa ja pukkaa sit sitä ns. paskaa ulos milloin milläkin oireella. Mä olen tunneihminen ja koska joudun, olen joutunut nythän se on muuttumassa koko ajan, sisälläni, sairastuminen on kropan luonnollinen reaktio. Koska koskaan ei ole sitä tasaisempaa oloa, ei kroppakaan pysty paranemaan.  Kun saisi puhdistaa kroppaa esim. puhumalla, ei sen tarvitsisi eri oireilla purkautua. 
 
Silti. Terapeutti sanoi jälleen, että mun puheiden ja analysointien perusteella, meidän suhteessa on paljon hyvää. Sanon sen sekä suoraan että paljon rivien välistä. Mikä mua muuten tässä olisi pitännyt näin kauan? Yksi iso syy on tuo harrastus. Kun eroamme, poikani harrastus loppuu siihen. Voinko tehdä sen hänelle? Onko mun paha olo kuitenkaan sen arvoinen? En tiiä, en todellakaan tiiä. Jotenkin asunto, huonosta talosta tuntuu kaikista huonoimmalta vaitoehdolta. Mutta eipä Mieskään yritä, ei yhtään, mitään ei näy päällepäin, mitään ei suusta kuulu, mistään ei hae apua. Ja jos puhutaan tavaroiden jakaamisesta, eipä sitä yrittämistä taida olla enää siellä omassa mielessäkään.
 
Se ON kuluttavaa, kun puhetta on kahden viikon välein ja sitten täys hiljaisuus. Se on varsinkin mulle rankkaa, kun haluisin puhuu säännöllisesti. Miehen lääkäri jo aikoja sitten ehdotti, määräsi, meille 5 minuuttia puhetta per päivä. Ei tarvii varmaan sanookaan, että eipä ole toteutunut. Kertaakaan. Kroppa, jos ei mielikään, ei kestä tuollaista puheen vuoristorataa. Sama juttu seksissä, melkeinpä parempi olla ilman kun yhtäkkiä saada myrskyn lailla sitä osakseen ja sitten ei mitään. Molemmissa tasaisuus, säännöllisyys, olisi ihanne tilanne. Tässä nykytilanteessa hajoo pää. Ja se ei ole hyvä. Kun sitä puhetta olisia nyt joka päivä ja säännöllisesti, en usko mitään muuta kuin että se helpottuisi Miehelle kerta kerralta. Asiat purkaantuisivat. Mutta tässä pitäisi tietty olla tilanteessa, että oltaisiin rehellisiä ja puhtaalla sydämellä liikkeellä. Sitähän Mies ei ole :(
 
Lopuksi vielä kysyi, miltä musta tämä ahdistava elämäntilanne tuntuu. Epätoivoiselta. Pettyneeltä. Ahdistavalta. Surulliselta. Hirvittävältä. Kauhealta. Epäluuloiselta. Kamalalta. Ikävältä. Hyväksikäytetyltä. Alistetulta. Huonolta. Epäonnistuneelta. Lopulliselta.
 
Mies oli eilen lukenut mun tekstit tänne. Tuli sänkyyn ja alkoi puhumaan rahasta. Tästä eteenpäin kuulemma, voimme jakaa kustannuksia, etten koe maksavani kaikkea. Myös tämän eilen mainitsevani luottokortin. Juu, ei käy mulle enää. Olen ehdottanut sitä aiemmin, ei ole käynyt koskaan aiemmin, ei olla edes keskusteltu asiasta. Olen ehdottanut, että maksaisin lainan ja Mies muut laskut. Ei ole käynyt, tää on kuulemma ollut hyvä. Tottakai, Miehen kannalta, kun lainan määrä on pienempi kun muut laskut. Mutta eilen siis puhuimme rahasta ja menoista. Ekaa kertaa. Kunnolla, puhumalla. Ohhoh. Ja puhuimme ihan kuin ihmiset, ohhoh sillekin. Tekstissähän oli toki muutakin pohdintaa mutta niistä ei sanottu sanakaan. Kun ei odota mitään, ei pety -en siis odottanutkaan, että niihin olisi palattu. Argh, miksi se on niin vaikea puhua ja miettiä omaa käytöstään??