Jo aikoinaan Miehen jäädessä kiinni nettijutuistaan, hän muutaman hetken jälkeen kuittasi sen ”ollutta, turha sitä on märehtiä enempää”. Mua on syytellyt rankin sanoin, että mun pitää jatkaa eteenpäin eikä elää menneisyydessä. Pari juttua Mies siis vuosia sitten tunnusti –tunnusti, kun kerroin mitä tiedän niistä. Ne oli kuulemma ainoat. Ja niihin hän aina palasi, jos nettisuhteista puhuttiin: nehän hän on tunustanut.

Nyt hän on samaa mieltä, turha märehtiä tapahtunutta ja hänen tekojaan. Hänestä nyt pitää keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Siinä olen samaa mieltä, että pitää todella keskittyä nykyhetkeen ja elää _vain_ sitä sekä myös siinä, että tulevaisuuteen pitää keskittyä ja elää _vain_ meille, ei netille. Nämähän ovat Miehen käsissä, miten niissä edetään ja onnistutaan.  Mutta se, että nyt kaikki sadat pettämiset mua kohtaan lakaistaan maton alle, matto pudistellaan ja kas, puhdas matto lattialla. Se ei vain mene niin! Ei mene. Kaks viikkoa sitten Mies lupasi, että asiasta puhutaan niin paljon, että se alkaa helpottaa ja, että se ylipäätään on käsitelty asia, jotta voimme yrittää jatkaa elämää. Nyt on sit vanhaa mieltä, että vanhoja asioita ei mietitä, läpikäydä enää. Miehellä tämä on ennen tarkoittanut sitä, että kun hetken on asiaa miettimättä, sitä ei ole ollutkaan. :( Taas mä menin jollain tavoin uskomaan Miehen puheita ja nyt sitten taas tuli tämä. Jos Mies ei näe järkeä puhua nettisuhteistaan, pettämisestään enää, niistä ei puhuta. Jos mä alan nyt vänkäämään, että pitää puhua, siitä tulee riita. Sitä en halua, sillä silloin on niin iso riski, että Mies nousee autoon ja lähtee ”töihin”..

Ei mustakaan tarvitse vääntää ja kääntää niitä pettämisiään. Mutta ei se, että asiasta puhutaan tarkoita sitä, että elää vain menneisyydessä osaamatta päästää irti. Ei. Se puhuminen on osa prosessia. Mulle todella isossa osassa, miten mä muuten pystyn jatkamaan tätä. Jos mua on vuosikaudet petetty, mä en Miehen tunnustettua toivu kaikesta kuukaudessa, tuskin vuodessakaan. Musta se on Mieheltä suurta itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta, että edes odottaa ja vaatii sellaista. Elämämme ei muutenkaan voi milloinkaan olla täysin normaalia, mun tunteet ei ikinä tule palautumaan (ok, se olis ehkä helppoa mutta mä en anna itselleni lupaa siihen!) sille tasolle, mitä ne joskus oli. Pystyn ehkä elämään tässä mutta en tule kuolemaan onnellisena ja rakastuneena ihmisenä. Se mua surettaa. Ja nyt tämä, että ei anneta edes mahdollisuutta elää mahdollisimman normaalia elämää. Aavistelin tätä jo viikko sitten, kun jotain yritin sanoa, niin Mies sujuvasti ohitti asian ja käänsi sen toisaalle. Kyllä mä haluaisin tietää, miltä siitä tuntuu ja missä menee tunteidensa kanssa.

Eli käykö tässä niin, että asia on nyt pakko ”unohtaa” ja kun aikaa kuluu, elämä tasoittuu, mitä tekee Mies… Pysyykö erossa netistään vai palaako sinne?? Mä en varmaan ikinä luota Mieheen mutta tämän puhumattomuus-säännön mukaan, en tiedä pystynkö elääkään sen kanssa. Mä olen varma, että jos nyt Miehen nettielämää ei saa koskaan mainita, hän palaa sinne paljon varmemmin kuin, jos asiasta puhuttaisiin ja sitä käsiteltäisiin. Ihan ekoina päivinä tunnustamisensa jälkeen Mies oli sitä mieltä, että kun hän käy kerran viikossa Ryhmässä ja kun me puhutaan niin hän selviää sillä, terapiaa (yksilö- ja pari) mietitään myöhemmin. (Mä olisin sen terapian tarpeessa kyllä jo nyt) Mutta kun tuosta jätetään pois se meidän välinen puhuminen, niin mitä jää. Mä en jatkossa tiedä yhtään mistään, missä mennään. Mitä miettii Mies...