Vietimme viikonlopun Miehen harrastuksen parissa toisella puolen Suomea. Tilanteen teki vaikeaksi niin monet ihmiset ympärillä, joiden kanssa oli pakko olla tekemisisssä harrastuksen luonteen mukaisesti. Puhuttiin silti aina kun mahdollista.

Mieheltä on nyt riisuttu naamio, hän oli todella alaston. Pyysi, että jäisin, jatkaisin kanssaan. Lupasi lopettaa, lupasi hakea apua. Miksi uskoisin? Mahdollisuuksia, aikaa olisi kyllä ollut. Mutta halua ja tahtoa ei ole ollut. Jokin Miehen olemuksessa kuitenkin teki sen, että ensimmäistä kertaa ikinä melkein uskoin häntä vähän. Toisaalta ensimmäistä kertaa suhteemme aikana Mies oli rehellinen. Tällainen hän ei ole ollut ikinä. Ei koskaan. Olisiko hän nyt tosissaan, oikeasti tosissaan valmiina muutokseen? Ihan entisenlaisia "joo, kyllä mä lupaan" puheita nämä ei nyt ollut. Mutta oliko se tämä yhtäkkinen kiinnijääminen, joka veti Miehen niin altiiksi ja lupaili. En tiedä. Enkä vielä tiedä, haluanko ottaa siitä edes selvääkään. Jos muuttuisi, hakisi apua ja parantuisi. Jaksaako taistella houkutuksia vastaan? Jaksaako todella olla vain minun kanssani?

Pyysin saada vielä kerran lukea ne puhelimen sähköpostit. Sain ja luin. En mä siitä mitään hyödy, tuska vain nousee entisestään mutta mä halusin lukea. Halusin lukea, ettei multa ollut jäänyt pilkkuakaan näkemättä. Tällä hetkellä haluan saada kaiken informaation, mitä saatavissa on. Sen jälkeen pyysin Miestä poistamaan kaiken -viestit, valokuvat, kaiken mitä tuolla oli. Sitten vaihdoin sähköpostiinsa/meseensä salasanan. Mies kirjoitti kahdelle ihmiselle (olisko nää sitten olleet tärkeimpiä, koska niiden viestejä enimmäkseen näkyvillä oli), että lopettaa pelin heidän kanssaan ja yrittää pelastaa oman parisuhteensa. Pyysi kuittaamaan, että viesti on mennyt perille. Odotetaan. Voihan se perustaa heti uuden salasähköpostiosoitteen, jossa aloittaa samat jutu. Mutta sitä en voi tietää. Tällä erää on tehty kaikki tämä.

Lähdin kotiin satojen kilometrien päähän kahden lapsen kanssa junalla. Olimme kotona tunteja aikaisemmin kuin Mies ja muut. Kun lapsi oli mennyt nukkumaan, avasin tietokoneen ja aloin tutkia seksiaddiktio-juttuja. Luin, luin, luin, monta tuntia vain luin. Juuri kuin Mies. Mies on aika pahimmasta päästä jopa. Jos on totta niinkuin sanoi, että ei ole livejä pannut ketään, se on todella hyvä. Jos on totta niinkuin sanoi, ettei ole nettikamerasta katsellut ketään, sekin on todella hyvä. Kuvia sillä on kuulemma paljon. Silti mulle nettiseksi on yksi pahimmista asioista. Joskus olin itsekseni jopa sitä mieltä, että livenä pettäminen ois parempi vaihtoehto. Jos siis pitää pettää.

Linkkasin monia artikkeleita, juttuja, tarinoita miehelle luettavaksi. Toivottavasti lukee. Juuri, kun olin loppusuoralla tässä koonnissa, Mies ja lapsi tulivat kotiin. Jäimme vielä juttelemaan. Kerroin lukemastani ja että laitoin hänelle linkkejä luettavaksi. Kerroin myös ryhmästä seksiaddikteille. Ryhmä kokoontuisi jo parin päivän kuluttua. Oli valmis menemään sinne. Oli valmis muuttumaan. Katsotaan.

Kertoi jutuistaan. Halusinkin kuulla. Vaikka se tuntuu niin pahalle, juuri siltä kuin sydäntä revittäisiin irti ja muitakin raajoja, halusin kuulla silti. Haluan tietää kaiken, mitä on valmis kertomaan ja enemmänkin. Kyllä mä kestän, koska minään yllärinä tämä ei tullut. Enhän mä nytkään ole ollut sille mitään muuta kuin pettämisen kohde. Hyvä kun kertoo. Tai ainakin vastaa mitä kysyn.

Kaikki oli kuulemma tällä erää alkanut maaliskuussa, eli puolitoista kuukautta sitten. Voi olla, että näin vakavana onkin alkanut silloin. Ainakin siihen aikoihin Miehen käytös muuttui. Siitä eteenpäin elämä on ollut enemmän helvettiä ja kärsimystä kuin aiemmin. Miten toinen voi olla niin tyhmä, ettei tajua, ettei toinen usko hänen valeitaan ja selittelyitään? Mä en ymmärrä sitä, miten kerta toisensa jälkeen Mies on uskonut omia valeitaan, uskonut mun uskovan. Olen sanonut suoraan, olen ollut sanomatta, olen peitellyt pahaa, ahdistavaa oloani, mutta ei, valheita, selittelyä vaan. Mähän se olen ollut itsekäs paska, koska en ole uskonut mitä Mies sanoi. Mun pitäis alkaa luottaa häneen, koska hänhän ei salaile mitään. Käynyt tässä mielessä, mitäs jos mä oisinkin alkanut luottaa (miten sitä vois edes alkaa luottaa yhtäkkiä..) Mieheen. Hän olisi jatkanut entisiä touhujaan ja mä sinisilmäisenä oisin vaan luottanut hänen tekevän töitään. Mutta ei, mä en ole sinisilmäinen enkä tyhmäkään, miksi mä opettelisin luottamaan ihmiseen, joka ei edes halua olla mun luottamuksen arvoinen.

Touhunsa netissä oli tällä erää alkanut kuulemma pikkuhiljaa. Niin. Mies sanoo, että hänellä oli vuoden tauko nettisuhteissa, eli pelkkiä videoita ja kuvia olisi tänä aikana katsonut. Jossain määrin voisin uskoa sen, käyttäytymistään peilaten. Mutta seksiä meillä ei ole tuona aikana ollut juurikaan. Mulle on turha väittää sitäkään, että on sohvalla maannut ja mua miettinyt lauetakseen. Ei, mä en ole fantasioiden kohde. Niin. Oli siis alkanut kuvien katselulla chatissa. Sitten oli katsellut lisää. Sitten oltiinkin jo syvällä chatin syövereissä, omassa pikkumaailmassa, muiden kiimaisten seksiaddiktien kanssa, joille millään muulla ei väliä kuin sillä mitä itse tekee. Joiden elämän keskipiste on se rajoittunut nettimaailma, joka pitää salata ja piilottaa muilta. Niin syvällä siinä omassa harhaelämässä, että mikään muu ei ollut enää mitään. Valehtelu mulle ja lapsillekin lisääntyi, töitä oli yhtäkkiä taas niin paljon, että illat ja yöt piti tulostaa jne. Luuliko se oikeasti mun uskovan? Ahdistaa, ahdistaa niin paljon. Monet itkut olen noina iltoina itkenyt. Monet rivit tunteitani ylös kirjoittanut. Monet hetket miettinyt ja miettinyt, että miksi. Miettinyt sekä sitä, miksi Mies on tuollainen että sitä, miksi mä otan vastaan kaiken enkä lähde pois tästä puuduttavasta, sattuvasta elämästä.

Syy, miksi vielä olen tässä on mun lapset. Kun perustimme uusperheen, muutimme kaukaa tänne Miehen ja lastensa luo. Ei minun lapseni olisi halunneet muuttaa kauaksi isästään, kavereistaan, harrastuksistaan, kouluistaan., kaikesta. Mä pakotin. Ja miksi -siksikö että menetän itse ihan kaiken, mitä minulla oli. Jopa yhden lapsen ja se sattuu edelleenkin päivittäin näiden kahden vuoden jälkeenkin. Eli en voi nyt laittaa lapsiani muuttamaan pieneen kerrostaloasuntoon tästä kodista, jossa on tilaa sekä sisällä että ulkona. En millään. Mä olen menettänyt myös kaverini. Miehellä oli suhde mun kaveriin, sanomattakin selvää että on nyt ex-kaveri. Senkin sain selville ja lähes kuukausia yritin hiillostaa Miestä kertomaan. Mutta ei, hän ei valehtele, mä olen vaan taas harhaluuloinen. Niinkuin aina :( Enää en ota sitä riskiä, että aloittaisi suhteen johonkin toiseen kaveriini. Osa kavereista tietää tuosta tapauksesta ja suoraan sanottuna pitävät sitä halveksittava tekona. Mä olen siis aika yksin, mutta jos vaihtoehtona on riski seurata taas Miehen touhuja kaverini kanssa tai olla ilman kavereita, olen mieluummin ilman. Pitemmän päälle se sattuu vähemmän.

Nyt Mies ainakin puhuu. Olisiko se alku? En tiedä mutta katsotaan. Enää en usko mihinkään. En lähivuosina, jos tarvetta uskolle näyttäisi olevan. Mutta ainakin se on tunnustanut tekonsa, ei kiellä, ei selittele, ei piilottele. Aivan uusia juttuja Miehessä. Mä en rakasta Miestä, se tunne loppui reilusti yli vuosi sitten. Silloinkin oli jotain touhua mun selänä takana ns. asiakkaansa kanssa. Asiaa, kun selvittelin, eihän se pelkkä asiakas ollutkaan. Sen kyllä huomasi Miehen käyttäytymisestä. Mutta silloin, taikaiskusta hänen selityksensä aikana lakkasin rakastamasta. Sillä hetkellä ikäänkuin heräsin jostain satavuotisesta unesta ja tajusin kaiken paljon kirkkaammin. Sen jälkeen menin asuntojonoon tarkoituksena saada oma koti mulle ja lapsilleni, tarkoituksena aloittaa normaali elämä.

Kyllä mä välitän, en tiedä miksi mutta haluan nyt katsoa mihin tämä johtaa.