Kävin eilen katsomassa asuntoa. Olipas vaikea tapahtuma se :( Vaikka noita on paria tullut käytä katsomassa niin tämä olis niin potentiaalinen asunto, että ehkä se teki vaikeaksi mennä. Kyllä siitä kodin saisi. Kodin, jota en koe minulla aikoihin olleenkaan. Tämä meidän talohan on Miehen ja pentujensa (jotka eivät edes asu täällä..) koti. Me muutimme tänne heidän kotiinsa, koska Mies niin halusi. Hänen piti muuttaa ja hänen piti muuttaa hänen lastensa kanssa. Siitä hetkestä lähti tämä eläminen lopulta aivan väärään suuntaan. Mutta mitäs sillä on väliä, pääasia että pennuillaan ja hänellä oli hyvä olla ja mua hyväksikäytettiin.

Tuohon asuntoon. Se olis ok, niin ok kun joku muu kuin omakotitalo voisi olla. Ainut miinus, itse muuttamisen lisäksi, on vuokra. Vuokrat täällä on niiiin korkeita. Me emme mahdu mihinkään pieneen asuntoon, joten iso asunto, iso vuokra. Tuo vuokra söisi melkein mun palkan kokonaan. No, nytkin mä maksan meillä kaikki laskut. Mies maksaa lainan, ei muuta ja tuo laina on paljon vähemmän kuukaudessa, mitä minä maksan muita laskuja. Miehellä noin tonnin isompi palkka kuin mulla. Että tasan ei mee nämäkään marjat :/ Kun asun poikien kanssa yksin, voin säädellä rahojamme todella paljon.  Voisin elää ekologisempaa elämää kuin nyt, olisin itse omien lasteni kanssa se, joka päättää mitä rahoilla tehdään. Ei tarvitsisi muistutella turhaan päällä valuvista valoista, ei puolen tunnin suihkusta jossa vesi valuu koko ajan. Plussa-asioita on niin paljon. Kun itse tekisin taas palkkapäivänä budjetin seuraavan kuukauden rahoista, olisi siinä varaa ostaa omille lapsilleni, mitä tarvitsevat. mm. tällä hetkellä yksi tarvitsisi talvitakin ja toppahousut. Niihin mulla ei ole varaa ollut, koska rahaa ei ole -ne menee kaikki laskuihin, joihin Mies ei osallistu. No, osallistuu kyllä jonkun verran ruuan ostamiseen ja junalippuihin mutta silti ei niin paljon kuin meidän palkkaerolla hänen kuuluisi. Mutta. Laskelmat on laskelmia, joten en voi tietää, riittääkö meillä rahat ruokaan mitenkään, jos tuon asunnon otan vastaan. Laskelmien mukaan ei riitä mutta…

Lapsiini liittyy myös se, miksi en ottaisi tuota asuntoa vastaan. Koko ajanhan ne on olleet syy, miksi en ole tästä lähtenyt. Tuosta 9kk:n takaisesta päivästä meillä on kotielämä kuitenkin muuttunut todella paljon. Mies ei enää ravistele mua, ei hauku ja huuda ja arvostele kaikkien kuulleen. Elämä on rauhaisaa, välillä mukavaakin ja se on näkynyt yhdessä lapsessani. Hänellä on Miehestä johtuen ollut todella vaikeaa, paha olo on purkautunut erilaisina tekoina ja etenkin koulussa on ollut isoja ongelmia. Niitä ollaan purettu opettajan ja kuraattorin kanssa paljon. Nyt on suunta kääntynyt ja lapsi on taas alkanut osallistua koulutyöhän ja kaikki muu hölmöilykin on jäänyt vähän vähemmälle. Että nyt kun lapsen perusturvallisuus on taas kääntymässä plussan puolelle mitä sille tapahtuu, jos muutamme? Toisaalta tuo lapsi on nähnyt ja kuullut niin paljon pahaa ja väärää, että se tulee tarviin apua vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tuo lapsi on kärsinyt niin paljon Miehen teoista ja kärsinyt siitä, miten Miehen pentuja on pitänyt kohdella, että muutamme nyt tai emme, apua tuo tulee tarvitsemaan joka tapauksessa. Mutta en voi olla miettimättä, miten muutto nyt vaikuttaisi. Tuo lapsi on herkkä muutenkin.  Kaiken lisäksi tuo lapsi tykkää Miehestä todella paljon, onhan suurimman osan elämästään elänytkin hänen kanssaan.

Tällä hetkellä mä voin niin huonosti, että voisin ottaa tuon kämpän, vaikkei rahaa olisikaan. Tiedän, että Miehellä on menossa jotain, en vain tiedä mitä. Perjantaina soitti jotain olematonta asiaa ja äänensä ei ollut normiääni ollenkaan. Oliko tullut suoraan puhelimeen jostain panoiltaan? Oliko tavannut jonkun? Oliko naputellut koneellaan? En tiiä. Eilen meidän piti mennä eräille messuille. Muutama päivä aiemmin Mies kysyi lippuun mun kuvaa, mulla ei oo joten lupasi tulostaa jonkun. Sovittiin aika, koska lähdetään jne. Yhdellä lapsellani oli peli ja puhuttiin siitäkin, että lähdemme vaikka junalla aiemmin pois, että kerkee peliin. No, yllättäen perjantai-iltana kynsiensä puremisen ja stressaamisensa lomassa, alkoi taas vanhat tutut puheet ja ymmärsin, että en olekaan tervetullut messuille mukaan. Jotain salaista ja päivänvalon kestämätöntä oli siis messuille suunniteltu. Tai messujen aikaan jonnekin. Yksi lapseni oli siellä Miehen kanssa mutta pitkään yksin. Miehellä joku palaveri. Mä toivon, että tuo lapsi ei ole nähnyt mitään Miehen tekoja siellä!

Nyt tällä hetkellä Miehellä on rakkaan edellisen exänsä kanssa perinteinen perhepäivä menossa. Olo on niin paska ja hakattu. Olen itkenyt lähes koko viime yönkin. Ja miettinyt. Ja muistellut kaikkea mennyttä. Aamulla lähdin yhden lapseni kanssa peliinsä. Mies on yleensä ollut noissa mukana mutta jo pari päivää sitten sanoi, ettei tule. Tai ei sanonut noin mutta sanoi, että mä meen. Kai tuo on käyttänyt tän ajan sitten itselleen hyödyksi.

Mulle yksi vaikeimmista asioista tässä on se, että miksi minä, miksi juuri mulle on tehty nämä kaikki paskaiset teot. Miksi! Tuo pyörii mielessä vaan hetkestä toiseen. Miks Mies suojelee sitä ällöttävää exäänsä ja mulle on tehnyt kaiken, mitä on tehnyt? En voi olla laittamatta meitä vertailuun tuossa, koska se ihminen on saanut kaiken ja paljon enemmänkin vaikka käytöksellään ei olisi ansainnut yhtään mitään. Yäk. Mun on vaikea sisäistää, miksi mä olen joutunut kärsimään ja ottamaan vastaan tän kaiken. Tuosta mun pitäisi todella päästä juttelemaan jonnekin. Musta mä olen jo vuosia sitten ollut kärsimyksissäni siellä huipulla, eli enempää ei olisi tarvinnut mulle antaa. Mitä pahaa sitten ikinä olen tehnytkään, mielestäni olen sen tällä kärsimyksellä ja oireillani korvannut jo kauan sitten.

Se on aika kova paikka tuntea itsensä luopioksi, hyväksikäytetyksi. Eihän se yllätyksenä tullut mutta välillä vaan iskee ajatuksiin voimakkaammin ja silloin se on vaikea ottaa vastaan. Kun kuitenkin mä voin hyvällä omalla tunnolla väittää, että mä olen Miehen eteen tehnyt kaiken mitä hän on halunnut. Mies on aina asetettu ykköseksi, hänen tarpeet ja halut on aina olleet ykkösiä, sitten vasta olen tullut minä. No, Mies o itsekeskeinen, joten tuollaista käytöstähän hän itseään kohtaan haluaa. Minä hölmö olen vaan alistunut aivan kaikkeen.

Yks hirveimmistä ja ahdistavimmista hetkistä on se, kun Mies laittaa vehkeensä mun naamalle tai yrittää laittaa sitä väkisin suuhuni. Nanosekunnissa saan paniikkikohtauksen, ahdistaa todella paljon, itken …samalla hetkellä tulee mieleen kaikki lukemani kirjoitukset joita Mies kirjoitti nettipanoilleen. Varsinkin sille Lahden lutkalleen, sille jota ilman Mies ei voi elää, jonka suihinotosta haaveilee housut märkinä koko ajan. Tietää millaista se on vaikka oikeasti ei tiedä. Mä en kestä muutenkaan ajatustakaan siitä mitä Mies on musta noille panoilleen puhunut ja miten on mua ja ulkomuotoani ja tekojani arvostellut. En, se tuntuu sairaan pahalle :/ Suurinosa on kuitenkin ollut valjetta, vaikken kaikkea toki tiedäkään. Mutta etenkään tuota suihinotto arvostelua en kestä, enkä kyllä muitakaan seksiin liittyviä. Ne on jotain niin pahoja mulle, että kestää kauan aikaa toipua, kun jotain tulee ilmi.

Välillä mietin, että pitäiskö sitä mennä jonnekin vastaanotolle, ottaa vastaan lääkkeitä tähän pahaan oloon ja vetää ne kerralla kaikki  kurkusta alas. Pääsis tästä kaikesta kerralla eroon. Mä en kestä enää elää petettynä, en kestä ajatusta enkä yhtään muistoa Miehen pettämisistä, nettopanoista, kirjoituksistaan, teoistaan, existään :( Pelkään välillä ihan oikeasti sitä, että seuraava perhetragedia-juttu lehdissä onkin meidän perheestä. Mä oon tunneihminen ja jos en saa puhumalla purkaa niitä, sisään kasautuessaan, seuraukset ei oo hyviä. Toistaiseksi se on tämä oma terveys, joka on tässä mennyt.

Jos mulla olis jokin toisenlainen työ ja jos en niin paljon olisi vastuussa meidän elämästä taloudellisessa mielessä, mä jäisin sairaslomalle. Toisaalta mulla on työ, joka merkitsee mulle paljon, lähes kaikkea, joten ammennan voimaa paljon sen kautta. Mutta välillä, kuten nyt, olisi parempi olla vain itsekseen. Siis ilman työtä. Taloudellisesti se ei ole mahdollista vaikken ole vähään aikaan tuntenut olevani työkykyinen ollenkaan.

Koko ajan mietin tätä elämää puolesta ja vastaan. Välillä meni hyvin, Mies oli erilainen. Uskon tai sitten hän huijasi mua 100-0, että Miehellä ei hirveästi ollut mitään salailujuttuja. Tuskin se koskaan pystyy elämään (eikä pystykään, sen tiedän) elämää, jossa teot ja kaikki on avoimia. Jos tästä jatkamme, jos siis minä jään tähän ns. elämään, ei tämä ole elämää ollenkaan. Koskaan emme voi viettää elämää toisistamme erossa. Ts. Mieshän on mun kaverit vienyt kaikki, joten mulla ei menoja kenenkään kanssa olekaan. No, urheilla haluaisin enemmän ja joitain juttuja tehdä, mutta ne ei onnistu. Mies voisi viettää kavereidensa kanssa saunailtoja ja muuta mutta esim. viimeksi hän ei mennyt sinne. Hyvä, sillä mä olisin häipynyt täältä sillä aikaa. Tuollaiset menot ei vaan ole mahdollisia! Kun ei ole luottamusta, ei ole luottamusta. Jos Mies ei osaa käyttäytyä kunnolla, ei edes hallua yrittää, eli olla pettämättä, silloin onkin parempi olla menemättä. Yritinhän mä tuosta saunaillasta poikien kanssa ehdottaa, että menisi saunaaan ja syömään ja baariinkiin vähäksi aikaa ja sitten ajoissa ja ei tuhannen humalassa kotiin. Mutta se ei käy. Siitähän vedän (ja sanoinkin sen) suoran johtopäätöksen, että jotain oli(si) suunnitellut tuollekin illalle, jotain tapaamista. Tai sitten jotain siellä. En tiedä. Tuossa on se hyvä puoli, että Mies tuntee nyt itsensä ja kiletäytyi koko illasta. Kun olen kaikmista menosita, työkeikoista lähtien lukenut niitä suunnitelmia niin en voi ymmärtää, miksi Mies ei voi ymmärtää, miksi musta tuntuu siltä. No, joskus kun olemme ehkä eronneet, voi Mies taas harrastella ties millasia poikareissuja. Sitten voi tehdä mitä haluaa, mua pettämättä. Mutta nyt, Mies on itse suunnan meidän elämälle valinnut ja antanut, joten eläkööt sen mukaan niin kauan kuin yhdessä olemme. Niin olen mäkin tehnyt tähän asti, elänyt 110%:sti Miehen sääntöjen ja tekojen mukaan.

Miksi, miksi juuri minä???