Kävin siis toistamiseen samalla terapeutilla, aloitimme terapiani. Astuin huoneeseen ja terapeutti sanoi, että aloitetaan tänään kysymyksellä, miltä sinusta tuntuu juuri nyt. "Juuri nyt tuntuu todella pahalta.." Siitä se sitten lähti se istunto. Sopivasti seuraavana päivänä tuosta yöllisestä episodista. Sanoin pariinkin kertaan, etten parempaaan aikaan olisi tuonne voinut päästä! Terapeutti sanoi mulle, että nyt olisi hyvä aika uudelle alulle. Koska yöllä oltiin puhuttu jo vähän, siitä olisi hyvä jatkaa. Olin samaa mieltä, mutta mitä teen. "Mietitäänpäs sitä", sanoi terapeutti. Normitilanteessahan mä olisin kysynyt Mieheltä, että miltä nyt tuntuu ja mitä hän on miettinyt päivän aikana tai onko miettinyt mitään. Mutta en mä voi kysyä Mieheltä sellaista. Halusin mutta en voinut, koska vastaanotosta ei voi tietää. Kyllä mä oikeasti olisin halunnut tietää. Ja kun nyt tuntuu kuitenkin sillekin, että turhaa, kaikki on niin turhaa, koska ei halutakaan selvittää asioita. Parempihan niiden on vaan antaa olla ja paisua ja kun ollaan erottu, unohtaa kaikki. Miehelle niin helppoa, mulle ei todellakaan. Hän aloittaa alusta jonkun kanssa ja on oma rakastettava itsensä (miten tulikaan mieleen, miten Mies viime jouluna eräänä yönä kynelehti ja sanoi, että voi kun mä uskoisin, ettei hän ole enää se sama paska mikä oli aiemmin. Hän on lopettanut nettijuttunsa ja haluaa ja kantaa vastuunsa ja haluaa meille vain kaikkea hyvää. Muutama kuukausi siitä ja vihdoin tunnusti, ettei hää mitään ollut lopettanut..), unohtaen kaiken paskan, mitä mun kanssa on kokenut. Mä en voi tehdä samaa. Mä en pysty unohtaa, koska mä niistä olen kärsinyt ja saanut vakavat seuraukset kroppaani ja mieleeni :( Kaiken sen keskellä mua odottaa yksinäinen elämä, eli ei kovin ruusuiset tulevaisuuden näkymät.
 
Tuosta puhumattomuudesta  puhuin pitkään ja miltä se musta tuntuu. Terapeutti selitti, että aina ei aika ole kypsä muutokselle ja puhumiselle. Että joku ihminen tarvitsee aikaa, joku tarvitsee vielä enemmän aikaa kypsytellessään ajatuksiaan. Että jos mä tänään (siis silloin terapia-iltana) kysyisin Mieheltä, mitä hän on miettinyt, ehkä se olisikin se oikea aika ja sopiva maaperä ja aika kaikelle uudelle. Miten mä en jaksa uskoa tuota? Kun Mies niin selvästi osoittaa miten odottaa eroamme yhtä paljon kuin mäkin. Enkä mä sitä edes odota :( Kauhulla odotan, en muuta. Tai miten kauan sitä pitäisi odottaa? Toiset kymmenen vuotta? Mun ajatuksissa puhumattomuus menee niin, että jos vuosikausiin ei puhuta niin eikö se kynnys kasvaa entisestään ja asiat paisuu paisumistaan, siinä samalla kun vieraannutaan toisistammekin yhä kauemmaksi. Kun sitten puhutaan, tappeluksihan se menee. Meillä ainakin aina. Niin se menee, sanoi terppakin, koska joka kerta pitää hakea uudelleen se puheyhteys ja uudellen ottaa kontaktia siihen toiseen. Ja kun se harvoin tulee, ei siitä voikaan selvitä kauniita sanoja sanomalla. Mulla vielä se, että jos Mies puhuu tai edes kuuntelee, mulla on suurin piirtein kaksi minuuttia aikaa puhua kahden tai kahdeksan kuukauden asiat. Kyllähän mäkin sen tiedän, ettei se kovin hedelmällistä keskustelua ole. Mutta mikä on vaihtoehto -olla hiljaa ja puhumatta edes niinä harvoina kertoina, kun siihen on ohikiitävä mahdollisuus. Noissa tilanteissa pitäisi kuulemma vaan jatkaa ja palata seuraavana päivänä uudelleen, koska se pohja on luotu niin siitä olisi hyvä jatkaa. Mutta niinkuin tänäänkin, kun puhuimme (=jotain raivoamista tai muuta) niin Mies kääntyi kannoillaan puhisten ja mä läksin tupakalle puhisemaan ja seinää potkimaan. 
 
Puhuimme myös jossain kohdin mun itsetunnosta jaa miten se on rapistunut pakkasasteelle tämän kaiken seurauksena. Miten on rautaisen itsetunnon omaavasta voinut tulla itsetunnoton ihminen? Terapeutin mielestä mä en ole enää itsetunnoton vaan olen kuulemma hyvää vauhtia kasvamassa. Totta sekin, pienen pientä parannusta on olemassa. 
 
Mutta kyllä mä tykkään tuosta terapeutista, taivaan lahja ja muita ylisanoja. Jos en saa Kelan tukemaa psykoterapiaa tuolle, siihen loppuu sekin ilo. Ehkä kerran kuukaudessa yritän käydä. Kuten Miehelle viime viikolla terapista tullessani sanoin, pitäähän ihmisellä harrastus olla ja mulla se olisi sitten tuo. Muutaman kymmenen euron edestä avutumista kerrallaan.