Tänään on 7kuukautta siitä, kun Mies tunnusti seksiaddiktionsa. Kaksi viikkoa puhuttiin, kaksi viikkoa sain kuulla asioista, joista kyselin. Ne kaksi viikkoa jopa Mies oli tyytyväinen, että me puhuttiin. Halusi niin jatkuvan aina. Kuten tiedetään, se puhuminen loppui siihen.

Mitä meillä on nyt? En tiedä. Viimeksi, kun asiaa on sivuttu, Mies sanoi, ettei ole sen jälkeen tehnyt mitään, että on parantunut addiktiostaan. Hänhän lupasi lopettaa pettämisen, hän lupasi myös lopettaa salailun. Täysin ainakaan ei ole lopettanut.

7 kuukautta sitten lupasin olla kesän tässä, auttaa ja tukea Miestä, jos kerran haluaa ja on oikeasti valmis muuttumaan. Tässä olen ollut, tosin asuntohakemuksen tein jo alkusyksystä. Silloin 7kk sitten en tiennyt, miten elämä tulee etenemään. Vaihtoehtoina mietin, että Mies on pettämättä sen alkuajan mutta sitten retkahtaa ja mä lähden saman tien tästä elämästä. Toinen vaihtoehto mitä mietin (tai paremminkin toivoin) oli, että Mies olisi vihdoin tosissaan ja valmis tekemään töitä meidän eteen. Tuohon mielikuvaan kuului myös se, että puhuminen jatkuisi ja meille alkaisi aivan uusi elämä. Yhteinen elämä, joka me oikeasti jaettaisiin niin hyvässä kuin pahassa. Muitakin vaihtoehtoja oli mutta ne vaihtelivat päivästä toiseen. Olen elänyt aika lailla päivä kerrallaan. Mutta tämä mitä me nyt elämme, se ei jostain syystä käynyt mielessäkään. Että Mies vuosikausia petti mua lukemattoman joukon ihmisiä kanssa, valehteli mulle, syytti mua kaikesta, haukkui ja arvosteli. Sitten vihdoin tuli hetki, jota vuosia odotin –sain Miehen kiinni lähes itseteossa ja Mies tunnusti tekonsa. Myönsi olevansa seksiaddikti. Että kaiken tämän paskan jälkeen kaikki vain unohdetaan ja jatketaan ”normaalisti”. Tuosta noin vain asioita käsittelemättä. Tämä ei käynyt mielessäkään! En tiedä miksi, mutta yllätyksenä on tullut. Vähän niin kuin tappaisi jonkun ja nostelisi olkapäitä, että siinä nyt vain kävi niin, olen pahoillani mutta sille ei enää voi mitään, pitää unohtaa ja elämä jatkuu ja huomisen jälkeen siihen ei enää palattaisi.  Hah, jos tuo tapettu olisikin Miehen rakas ex, pystyisikö unohtaa heti? Epäilen. Mutta mun olisi nyt pitänyt unohtaa Miehen panot ja sanat näille panoilleen ja aloitta auusi elämä Miehen kanssa, koska hän on muuttunut.

Onhan Mies muuttunut. Mä tykkään isoista miehistä ja Mies on taas lähes sellainen. Noiden nettipanojensa (tai varman niiden suunniteltujen tapaamisten takia) takia hän on laihduttanut ja ollut välillä todella laiha. Jopa niin, että siitä on hänelle huomauteltu. Nykyään Mies taas syö normaalisti, näin hän ei tehnyt aiemmin. Mies ei myöskään enää vietä peilin edessä aikaa niin paljon kuin esim. viime keväänä. Ei pyöri ja katsele itseään edestä ja takaa. Ei käy vaa’alla koko ajan. Myöskään töihin ei lähde enää partavedelle lemuten. Suihkussa ei käy illalla ja aamulla. Partaa ei aja enää jatkuvasti. Nuo kaikki on suurta muutosta entiseen. Voivat toki olla hämäystä mutta …en tiedä, jotenkin uskon noihin. Jollain tasolla siis, täysin en voi uskoa mihinkään.

Seksiä on mutta ei paljon. Parina viimeisenä kertana olen ollut taas lähellä paniikkikohtausta ja itkenyt, koska Miehellä ei seiso. Miehellähän on aina mun kanssa ollut jonkunlainen omatunto kyrpänsä päässä. Kesällä ei tarvinnut lääkkeitä niin paljon vaan vehkeensä toimi jopa kaksi kertaa päivässä. Laukesikin useasti. Nyt taas noita vaikeuksia enemmän ja mikä siihen olisi muuten syynä kuin pettäminen? Tai joku muun elämän salailu? Tai ne molemmat niin kuin aina. Mun järkeilyn mukaan homma menisi niin, että jos Miehellä ei olisi muita suhteita eikä nettiä seksitarkoituksessa ollenkaan eikä mitään salailtavia työ(tai muita)juttuja ja JOS hän haluaisi olla mun kanssa, hän haluaisi mua, hänellä seisoisi mun kanssa, hän laukeisi. Näin ei täysin ole, joten mitä tässä voi muuta miettiä.

Ennen tunnustamistaan Mies ei tehnyt kotitöitä yhtään. Jos teki jotain, se oli oman omatuntonsa puhdistamista: oli pettänyt -> tuli kotiin ja tyhjensi astianpesukoneen. Oli hyvä mies ja voisi taas hyvällä omalla tunnolla jatkaa touhujaan. Mä olin kiittämätön paska, kun en halunnut sen tekevän tuota. Nykyään tekee kotona hommia jonkun verran, ei paljon mutta jotain. Joskus jos on taas poissaoleva ja saman merkit ilmassa kuin vuosia, hän saattaa tyhjätä/täyttää astianpesukoneen ja silloin mun tekisi mieli lyödä. Tai huutaa. Tai pakata laukullinen tavaroita ja lähteä.

On hetkiä, että Mies on todella poissaoleva ja silloin tiuskii mulle. En välttämättä ole edes ennen sitä sanonut mitään, en tehnyt mitään, mistä olisin moista ansainnut. Nuo ovat tuttuja tilanteita ja sillin tulee myös tuttu reaktio ja fiilis mulle.

Välillä taas Mies halailee ja tulee koko ajan viereen ja on muutenkin ihana. Sellainen kuin joskus ennen oli. Toki olen noista hetkistä iloinen ja onnellinen. Mutta mielessä on välillä kuitenkin, että mistä se johtuu :(

7 kuukautta on pitkä aika. Se on pitkä aika elää, jos kaikki on ollut turhaa. Se on sopiva aika, jos kaikki on kannattanut. Mutta siinä se onkin -mistä minä tiedän, onko se kannattanut?