Seksiaddiktin puolison mietteitä 2019-11-22T10:02:19+02:00 Blog Integration Feed Generator https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Seksiaddikti]]>  
Koneeni kätköstä löytynyttä viimeistä silausta vaille oleva tekstinpätkä....
 
Olen miettinyt tuota rotua enemmänkin ja etenkin viime viikkoina. Havainnot perustuu omaan mieheeni (jolla vaikea addiktio), lukemiini tapauksiin, sexpon työntekijän kanssa keskusteluihin, terapeuttini kanssa käytyihin keskusteluihin sekä useiden addiktien puolisoiden (=uhreihin) kanssa käymiini moniin, moniin keskusteluihin.
 
Seksiaddikti pakenee todellisuuttaa addiktionsa pariin. Meillä tuo on netti. Siellä eletään sitä hänelle todellista elämää, sieltä löytyy ne hänelle todelliset ihmiset, sinne itketään ja puretaan asiat, siellä haukutaan se puoliso, joka ei anna, joka ei edes ymmärrä seksistä mitään, joka ei osaa tehdä mitään, jolta ei saa hellyyttä, joka on ruma ja läski, joka nalkuttaa, joka ylipäätään tekee seksiaddiktin elämästä helvetin. Netistä löytyy aina joku, joka ymmärtää tätä elämän kaltoin kohdeltua, ainutlaatuista addiktia. Yleensähän siellä on samanlainen addikti toisessa päässä, joten yhteisymmärrys on taattu ja kemiat toimii. Tottakai. Tämä tyyppihän on täydellinen, miten voikaan sellainen löytyä: hän antaa aina ja hän ymmärtää seksin päälle, osaa kaiken sängyssä, ei takuulla nalkuta, hän on kaunis ja hoikka ja haluttava, häneltä saa hellyyttä pyytämättä, hän suorastaan pelastaa seksiaddiktin elämän. Noinhan se menee. Joka kerta. Uudelleen ja uudelleen. Moni seksiaddiktin puoliso (minä mukaan lukien) on ottanut eri keinoin yhteyttä näihin panoihin. Miten yllätyksenä se heille tuleekaan, kun puoliso ei olekaan sitä mitä on väitetty ja asiat ovat oikeasti, todellisessa maailmassa aivan toisin. Ajatella, ei käynyt mielessäkään, että tämän niin täydellisen seksiaddiktin toinen minähän on valehtelija! Seksiaddiktilla on todella hyvä itsetunto ja itseluottamus, vaikka toisin väittävätkin. Toisaalta se itsetunto on huono, koska sitä pitää pönkittää netissä tuntemattomien samaan rotuun kuukuvien ihmisten kanssa. Mites he muuten uskovatkaan niin sokeasti siihen, mitä joku kasvoton ihminen siellä ruudun toisella puolella väittää? Itsekin he valehtelevat sille panolleen. Sinänsä ymmärrettävää, koska todellista elämäähän sinne paetaan. Mutta se on monesti mietityttänyt, miten sokeasti se usko siihen netti-ihmiseen toimii. Uskotaan esim. sen ulkonäkö, miten ne kaikki ovatkaaan niin upeita, trimmikroppaisia, hyvännäköisiä. Tiedän ainakin yhden Miehen vakipanon, joka ei todella ollut sitä, mitä väitti ja mitä kuvia lähetti. Ei todella :D Oli jopa pahempi kuin exänsä. En ihmettele, ettei halunnut tavata Miestä. Mutta ehkä sillä ei siellä maailmassa ole väliä? Mielikuvituksellehan se touhu kuitenkin perustuu. Ei oikealle elämälle.
 
Monella (vai voisiko sanoa että kaikilla?) seksiaddiktilla on myös joku muu "ongelma" addiktionsa lisäksi. Tai addiktiohan se muukin ongelma on. Valehtelu nyt tietty ensimmäisenä, eihän sitä toista elämää muuten varattu addikti voisi elääkään. Osa menee tosi pitkälle tuon valehtelun suhteen (kuten oma mieheni, voi luoja miten se uskoikaan niiden aivan älyttömien valheidensa menevän läpi). Tavallaanhan seksiaddiktin elämä on molemmissa elämissään valehtelua. Valehtelua ja peittelemistä kotona, valehtelemista netissä. Onko se elämä oikeesti sen arvoista? Kun sen lisäksi monesti käy niin, että menettää kaiken sinä oikeassa elämässä. Mies itse on ilmaissut tyytymättämyytensä nettielämäänsä. Pakenee sinne esim. riitaamme mutta sen jälkeen vasta raivona onkin. Olisiko kannattanut hakata vaikka kirjaimellisesti päätään seinään? Sattunuthan sekin olisi mutta olisi jäänyt ainakin se likainen teko tekemättä. Tai olisiko pitänyt hakata vaikka se kyrpä? Tai oikeastaan molemmat edelliset.. 
 
Yksi melko ongelma seksiaddiktilla on ex/exät. Kuten meilläkin. Tätä olen joskus pohtinutkin jonkun kanssa, että miksi näin. Itse Miehen käytöksen perusteella veikkaisin jotain hyvittelyä sinne suuntaan. Meillä ainakin tuo edellinen ex on jotain helevetin suurta Miehelle. Kun vihdoin pystyi muuttamaan erilleen siitä, ei se toki siihen loppunut. Sittenhän tuo niiden elämä vasta tuntuu alkaneenkin. Me aloimme seurustella jossain vaiheessa mutta kun ex bongasi, ettei sormus "tuo niiden rakkauden symboli" ollutkaan sormessa, jonne se kuuluu, mitä teki Mies -laittoi sen tietty takaisin. Toki! Rakas exhän halusi ja Miehen tehtävä oli pitää tämä tyytyväisenä. Minä, seurustelukumppani, loukkaannuin aivan turhaan ja sain täyden lastin paskaa silmilleni, kun en ymmärrä. Ei tuossakaan hiventäkään ymmärrystä mua kohtaan :( Sitä Mies joskus myöhemmin sanoi, ettei hänelle ollut sillä sormuksella merkitystä ja laittoi sen takaisin, ettei tulisi turhaa riitaa exän kanssa. Niin, se miltä musta tuntui, sillä ei ollut merkitystä :( Ja oikeesti, jos sillä ei olis olut Miehelle merkitystä, ei se sitä olisi laittanut! En pysty enkä kykene koskaan käsittämään, miten tuollaista ihmistä palvottiin ja palvotaan edelleen. Kun mietin sitä, miten se Miestä kohteli. Mitä paskasempaa käytöstä, sitä enemmän Mies palvoi maata sen paksujen jalkojen alla. Mua haukutaan mun epäilyjen ja elämän sietämättömyyden takia, miten olen paska ja mitä milloin. Tuo exänsä on tehnyt ja kohdellut Miestä aivan järkyttävästi mutta eihän sitä muistella. Kun minä sanon puolikkaankin sanan, helvetti on irti. Otetaan mikä tahansa asia vertailuun mun ja tuon exän välillä, häviän 116-0. Miehen mielestä en, en tietenkään ei siinä ole miestä tunnustaa asiaa. Jo vuosia sitten, exää piti ymmärtää, kannustaa, tukea, hoivata, kuunnella, huolehtia, maksaa, hyysätä, passata, suojella ..olla koko ajan käytettävissä ja valmiina palvelemaan. Mä en tänä päivänäkään saa mitään noista, en mitään. Olen viime aikoinan monesti pyytänyt Mieheltä ymmärtämystä mua kohtaan -olen se mikä olen hänen tekojena ja kohtelunsa takia. Itsekin näkee (tietenkin!) muutoksen ja tykkäsi siitä entisestä musta paljon, paljon enemmän. Mutta mä olen mä, joten anti olla, asioille ei tehdä mitään. Pistää välillä vituttamaan tuo enemmänkin :/
 
Seksiaddiktin lempilause on "lyllä mä voin lopettaa koska vaan", tuota kuulee jokainen puoliso. Miksi sitä sitten ei lopeteta? Vasta, kun tämä addikti ymmärtää, että hän on riippuvainen ja hän ei yksin pysty lopettaa, se lopettaminen onnistuu. Vasta, kun hän ymmärtää, että kaikki mitä siellä netissä on tehty on vaikuttanut ihmisiin ympärillä. Vasta, kun addikti lopettaa toisten syyttämisen ja syyllistämisen teoistaan, hän on valmis aloittamaan paramenisprosessin. Meillä ei olle vielä tuossa vaiheessa, ei lähelläkään. Mä olen yhä syyllinen Miehen pettämisiin, syynä milloin mikäkin. 
 
Kuten Seksdiaddiktien (SAA) ryhmän 12 askeleen toipumisohjelman ykköskohdassa sanotaan "kielteista vaikutustaan elamaamme. Suureksi helpotukseksemme opimme, ettei riippuvuus ole oire heikosta tahdonvoimasta tai puuttuvasta itsekurista. Tosiasiassa monet meista osoittivat suurta itsekuria ja tahdonvoimaa muilla elamansa alueilla. Mutta saimme nahda, etta yritys hallita seksiriippuvuutta tahdonvoiman avulla on verrattavissa siihen, etta yrittaa ajatella pois murtunutta jalkaa. Aarimmaisista ponnistuksistamme ja hyvista pyrkimyksistamme huolimatta tahdonvoima ei pysty seksiriippuvuuden monimutkaiseen ongelmakenttaan. Sita paitsi useimmat meista olivat monia kertoja yrittaneet taistella seksiriippuvuuttaan vastaan tahdonvoimansa avulla huonoin tuloksin". Suora lainaus. Joo, mä olen moneenkin kertaan lukenut tuon ohjelman, en toki ulkoa osaa mutta pääpiirteet kyllä. Tämä ensimmäinen askel korostaa myös sitä, että addikti ei voi koskaan toipua yksin. Ei voi Mieskään, olen yrittänyt sitä hänelle sanoa mutta oma päätöshän se on, ettei mene esim. ryhmään. Nojoo, kolme viikkoa sitten kävi mutta sanoo, että kyllä hän sinne menee, mutta ei meinaakaan käydä joka kerta. samaa sanoi vuosi sitten kun oli jo kuukausia ollut menemättä. Mikä on syy, ettei mene? Viimeks heitti taas niitä selityksiä ja lempijuttunsa "kun lapset (tarkoittaa siis omiaan..) on täällä silloin. Joo, kaks viikkoo sit eivät olleet ollenkaan, viikko sit oli vain poikansa joka tuli ysin paikkeilla. Ensimmäisessä askeleessa sanotaan myös, että addiktin myöntäessä voimattomuutensa voi hän alkaa käyttää sitä verukkeena toiminnalleen, riippuvaisne käytöksen jatkamiselle "mitä muuta minulta voi odottaa". Kuten Mies, hän alkujaan korosti sitä, että kaikki repsahtaa joskus. Ei pidä paikkansa, jokainen toipunut seksiaddikti on joskus tehnyt sen viimeisen juttunsa, kunnes haki oikeasti apua ja aloitti toipumisprosessin! Nyt Mies sanoo, että aina on olemassa riski, että hän menee nettiin. Onhan se, jos asenne on tuo! Ja totta, riski o mutta se, miten sen ja elämänsä käytää, sillä on merkitystä. Näkeehän alkoholisttihan kaupassa käydessään alkoholia, jossian vaiheessa käy juhlissa, joissa ehkä juodaan. Mutta jos toipuminen on vauhdisssa tai viimeisestä pisarasta on vuosia, ei tämä ota sitä yhtä olutta tai kulausta, sillä hän tietää, että se ei jää siihen. 
 
"Lukemattomia kertoja lupasimme itsellemme ja rakkaillemme, että lopettaisimme ikuisiksi ajoiksi ja ettemme koskaan tekisi enää sellaista. Ymmärrämme nyt, ettei kukaan addikti voi antaa sellaisia lupauksia. Se, että epäonnistuimme sanamme pitämisessa näissäa asioissa, ei tarkoittanut, että valehtelimme. Epäonnistuimme pidättyvyyspyrkimyksissämme riippuvuutemme vuoksi. Ja voimattomuutemme vuoksi addikteina me yksinkertaisesti emme pysty tekemaan "ei koskaan"-tyyppisia lupauksia. Lukemattomat itseä ja muita kohtaan tehdyt rikotut lupaukset sekä pakonomainen tarpeemme asettaa riippuvuus-yllykkeemme kaiken muun edelle elämässämme sai meidät itsemme ja läheisemme uskomaan, että olimme arvottomia ihmisia. Tämä uskomus pahensi huonoa itsetuntoamme ja häpeäämme ja teki riippuvuuteemme lankeamisen viela ilmeisemmäksi". "Moni ihminen, tai vain yksi, on yrittänyt kertoa, että näkivät tuskamme mutta olimme aivan liian vihaisia kuullaksemme ehitä todella". "Pitkän aikaa kielsimme, ettei meillä ollut lainkaan ongelmia, vaikka toiset näkivät selvästi, mitä meille tapahtui. Kun lopulta ongelmamme kasvoivat niin valtaviksi, ettemme voineet enää niitä kieltää tai mitätöidä, olimme ärtyneitä". "Olimme vihaisia ja halusimme syyttää elämämme muita ihmisiä ongelmastamme (ellei hän olisi pukeutunut sillä tavalla - hei saivat minut tekemään sellaista - se on heidän vikansa - se on hänen vikansa - sinä näit miten hän tyrkytti itseään, mitä muuta olisin voinut tehdä - kun masensi - se riita ajoi minut tekooni, ei ole minun syyni) Pystymme syyttämään monia asioita käyttäytymisestämme -kaikkia muita paitsi addiktiotamme. Panimme usein käyttäytymisemme syyksi elämänkumppanimme käytöksen (usein addikti haluysivat olla huomaamatta että ympärillä ihmiset elävät paljon vaativimmissa suhteissa mutta eivät kuitenkaan tehneet lainkaan sellaisia tekoja). Kun opimme suuntaamaan vihamme takasin kohjti riippuvaisuuttamme, käytimme siitä tulevan energian enemminkin toipumiseen kuin hyödyttömään ja epähedelmälliseen syyttelyyn ". "Vastuu menneisyydestä, addiktin teoista, kuuluu vain addiktille, ei läheisille tai läheisimmälle ihmiselle. Todellisuudessa yrtimme käydä kauppaa oman addiktiomme emme muiden ihmisten kanssa. Addiktin kanssa ei voi käydä kauppaa! Puolinaiset toimenpiteet eivät auttaneet meitä vähääkään". " Seksiriippuvaisina kohtaamamme ongelmat eivät tietenkään rajoittuneet seksuaaliseen käyttäytymiseemme. Useimmat meistä saattoivat nähdä seksiriippuvuutensa vaikuttaneen haitallisesti koko terveydentilaamme-fyysiseen, sielulliseen ja henkiseen" . "Aivan kuten addiktiomme vaikutti kaikilla elämämme alueilla, niin toipuminen vaikuttaisi kaikilla elämämme alueilla". ". Joka kerta, kun kohtasirnme mahdollisuuden käyttäytyä pakonomaisesti, palautimme mieleemme yksityiskohdat pohjaan iskemisestämme ja kysyimme itseltämme seuraavan kysymyksen: "Onko se, mita aion tehdä, sen elämäntavan aiheuttaman tuskan arvoista? Niin kauan kuin säilytimme mielessämme rehellisen kuvan pohjaan iskemisemme kokemuksesta, vastaus itsellemme oli aina "EI".
 
Edellä oleva on suoraa lainausta 12 askeleen ohjelman ensimmäisestä kohdasta. Välillä, kun Mies syyttää mua, sitä edelleen menee siihen tunteeseen mukaan. Kyllä monesti olen pahoillani siitä _minä_ olen saanut aikaan. Aivan hullu ajatus! Tiedän sen, etten ole yhtään syyllinen Miehen tekoihin. Kuten edellä sanotaan moneen kertaan, syyllisiä ei ole muita addikti. Ikävää taas tätä lukiessa oli se, että Mies jumitta parissa kohdassa pahasti :( Kuten sanottusa, olen nähnyt pitkään Miehen sairauden taakse. Ehkä jonain päivänä Mieskin näkee sinne? Eikä käy kanssani kauppaa  suhteellamme ja tytöllään :/

Näin hiljenee tämä blogi. Tämä oli mulle suuren suuri kanava vaikeina hetkinä, oma selviytymiskeino, tärkeä purkautusmikeinio. Kiitoksia paljon kaikille tätä kautta saamilleni ystäville, kavereille, tutuille, myötäeläjille, kommentoijille. Te olette antaneet enemmän kuin tiedättekään. Vaikkei omaa tuskaa ja kärsimystä poista, helpottaa tietää, että jossain on muitakin samassa tilnateessa olevia, samaa vääryttää kokevia. Meitä ei voi ymmärtää, kukaan muu kuin samankokenut! Jaksamista kaikille, toivon todella, että juuri sinun addiktisi on se huomispäivän toipuva addikti. Sellaisiakin tarinoita olen tämän blogin kautta kuullut!

Tarina jatkuu nyt toisaalla.

 
]]> 2012-10-03T14:10:01+03:00 2019-11-22T09:57:57+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/10/seksiaddikti saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Mariska: Miksi rakkaus]]>

  miksi rakkaus ei voi riittää
vaan siihen pitää ongelmia liittää
sydän särkyy tässä pelissä
on niin vaikeeta poistua ja kiittää

en tiedä, kuinka kertoo ilman
että loukkaisin sun tunteitasi kulta
se on kaikki tai ei mitään
keskiverto rakkautta mä en tahdo sulta
on mennyt liian kauan
siihen että lupaat kaikki muuttuu paremmaksi
en jaksa odotella
olla yksinäinen vaikka meitä onkin kaksi

miksi rakkaus ei voi riittää
vaan siihen pitää ongelmia liittää
sydän särkyy tässä pelissä
on niin vaikeeta poistua ja kiittää

tosi miehet ja tosi naiset
ajoissa lopettaa ja irti päästää
jos rakastaa ja arvostaa
silloin tahtoo toisen surulta säästää

syyttelyä riitelyä
ei me enää olla iloisia niin kuin ennen
mä itken ja sä kärsit
on vamaa että jostain muualta löydämme onnen
älä muista mua pahalla
mul on vikani ei kukaan ole täydellinen
silti koskaan en tahallaan ole tahtonut suo satuttaa
mut nyt mä lähden

miksi rakkaus...

pitää lähtee kyl sä tiedät miksi
koko tää touhu alkaa mennä palasiksi
pariksi sekunniksi juutun hyviin muistoihin
mut kun preesenssiin herään en tahdo takertua niihin
menneisiin aikoihin kun sä tykkäsit musta
nyt ei enää tule loppua tästä itkusta
olet mielettömän tärkeä ja todella rakas
mutta haluan ottaa nyt elämäni takas

mua pelottaa ajatus ettei olla yhdessä
mua sattuu en tiedä oonko väärässä
kun näin valitsen
luovutanko liian helpolla aina ei voi elämässä olla voitolla
suunnitelmat pettää tilanteet muuttuu
jutut joita tartten tästä suhteesta puuttuu

miksi rakkaus... X2

...silloin tahtoo surulta säästää..


]]> 2012-09-29T18:47:01+03:00 2019-11-22T09:58:00+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/mariska-miksi-rakkaus saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Mies puhui]]>  
...exänsä suulla. Koko illan oli hiljaa, ei juurikaan mitään sanonut. No, siihen en kiinnittänyt sen kummemmin huomiota, niinhän se on monesti ollut. Mutta kun tuli sänkyyn, sitten repesi. Ei tullut edes viereen, peitto aseteltiin tiukasti meidän väliin. Kauhusta jäykkänä odotin, että mitähän mä nyt olen tehnyt...  Sieltähän se sitten kireänä ja kovana tuli, että nuorin lapsensa ei tule enää koskaan meille, koska mä olen täällä ja kohtelen sitä huonosti, piilotan siltä ruokia, valitan kun se ottaa ruokaa, en voi olla samassa huoneessa vaan poistun, jos se tulee. Jne. Oli ma-iltana täällä ja itkenyt huoneessaan mua. Mies ei olisi tuota kuulemma koskaan sanonut, jos ei olisi eilen exänsä kanssa jutellut, ettei lapsi tule tänne enää. Noin han ne ongelmat hoidetaan -ei puhuta, eikä ainakaan ajoissa ja silloin kun on akuutti tilanne päällä.
 
Mulle karjuttiin, että pidä turpas kiinni, kun yritin puolustautua tai saada sitä ymmärtämään oman käytöksensä osuuden tässä. Tottakai siinä raivon vallassa syyttelyn kohteena, sanoin samat sanat. Mitä teki Mies. Loukkaantui ja suurieleisesti käänsi kylkeään, meni niin kauas musta ku sängyssä pääsi. Mä en saa edes ääntäni korottaa mutta mulle sa ja saa myös sanoa mitä haluaa. Ok, jos olen sen ansainnut, silloin saa. Mutta aina en koe ansainneeni.
 
Yö oli aivan hirveä. On totta, etten puhu tuolle lapselle, en koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Kun Mies aikanaan haukkui mut joka sanasta mitä sille sanoin, jos pyysin siivoamaan, jos pyysin tekemään jotain, jos kielsin tekemästä jotain. Normaaleja asioita lapsiperheissä -kasvatus. Yleensä. Meillä vaan se ero, että kyseessä oli Miehen ja exän lapsi, lapsi jota piti kaikkien kohdella aivan erityisesti ja olla lähellään aivan erityisesti, ei pettymyksiä sille mutta sen vinkumisen mukaan kaikkien piti toimia. Oliko se sitten oikeutettu vai ei, sillä ei ollut merkitystä. Koskaan ei syytä ollut tässä pennussa, hän sai valehdella ja vinkua, muut tanssi ympärillä. Mutta nyt mulle karjuttiin taas kaikki paska silmille. Miehen teoilla (pettämisellä, jota on saanut tehdä vapaastikin, koska mä hoidin meidän lapset sinä aikana eikä exän kaiken etusijalle laittamisella) eikä lapsen omalla huonolla käytöksellä ole kuulemma mitään syytä eikä tekemistä sillä, millanen tilanne nykyään on. Jos mun suhde tähän lapseen on mitä on, syy on vain ja ainoastaan mun ja mä en tajua että tää on pikkuinen lapsi (ei muuten edes ole!), jota mun ei saa kohdella niin törkeästi. Olen aiemminkin yrittänyt sanoa, että en mä ole yhtenä aamuna herännyt ja ennen ylösnousemista päättänyt pilata ja tuhota kaikkien elämän. Mukaan lukien itseni ja lapseni. Kyllä mä olen aina ollut ihan perhe-ja ystäväihminen ja se oli haave tässäkin suhteessa. Olemassa olevat pelot vaan ikävä kyllä osoittautuivat todeksi.
 
Jo vuosia sitten puhuttiin ja olen useaan kertaan sen jälkeen puhunut, että pidetään perhepalaveri, jossa kaikki saa sanoa ja sovitaan asioista. Tuota olen omassa entisessä perheessäni käyttänyt. Mutta ei, sanatasolla ajatus oli hyvä mutta kaatui tietty siihen, että Miehen lapsethan olisvat joutuneet muuttamaan käytöstään. Ei se Miehelle sovi. Eikä exälleen, joka on sanellut meilläkin noudatettavia sääntöjä. Ei, me vaan oltiin Miehen luona tai meillä aina niiden säännöillä. Mies myönsi viime yönä, että on käyttäytynyt paljon väärin tässä suhteessa. No, miksei asialle ole tehty jotain, kysyin moneen kertaan. Ennaltaehkäisy olisi ollut todella tärkeää mutta myös tilanteisiin puuttuminen. Näillä lapsilla on ollut isojakin ongelmia hoidossa ja koulussa mutta ei heissä myönnetä olevan virheitä, ne on aina ne kaverit, jotka saavat mukaansa ja joiden niskoille syyt laitetaan. 
 
Mä olin sinisilmäinen tai jotain, kuvittelin tämän onnistuvan. Rakastin aikoinaan Miehen penskoja ja tykkäsin olla ja touhuta niiden kanssa, vaikken käyttäytymistään hyväksynytkään. Olen ollut niiden kanssa todella, todella paljon, olen ollut niistä vastuussa Miehen sairastamisen takia todella paljon, olen ollut niiden kanssa todella, todella paljon Miehen ollessa töissä, olen vienyt ja hakenut hoitoon, vienyt harrastuksiin, viettänyt vapaapäivää kotona (tämä varsinkin tän nuorimman kanssa, joka ei halunnut päiväkotin ja kun olin silloin kotona, pidin hänet tietty kanssani kotona), olen ollut niiden kanssa samoin kuin omieni, eli lyhyesti sanottuna elänyt normaalia lapsiperheen elämää. Antoisaa sellasta. Meillä meni hyvin, kun Mies ei ollut paikalla. Ei kinattu ja raivottu siivoamisista ja nukkumaan menemisestä, tosen kiusaamiseen puutuin heti, ei ollut ongelmia mistään. Ne tehtiin, koska ne piti tehdä, ninkuin lasten kuuluukin. Olen monesti miettinyt esim. tuota aikaa, kun muutimme yhteen ja yhtäkkiä olinkin yksin lastemme kanssa, että miten hyvää aikaa se loppujen lopuksi oli. Miestä lukuunottamatta meillä oli kaikki hyvin. Miehellä oli oma elämä netissä, meillä kotona, päällisin puolin oltiin tyytyväisiä. Päällisin puolin vain. Seksiähän meillä ei enää tuolloin ollut, koska Mies keskitti sen nettipanoihinsa. Silloin vielä ehdottelin eri asioita mutta muutaman "ei kiinnosta" -lauseen jälkeen, lopetin. Niitä samoja juttuja se istten netissä virtuaalisesti teki, korvasi sillä kaiken. En mä päässyt niinä iltoina itse minnekään, koska ipanat oli pieniä ja toiseksi näitä kahta sisarusta ei olis voinut jättää hetkeksikään yksin, ovat aivan hirveitä toisilleen, huutamista ja kiusaamista ja vinkumista. Mä sanoinSitäkin olen miettinyt, että jos Mies olisi jatkanut meidän (mun mielestä) hyvää seksielämää, miten toisin asiat olisivatkaan olleet. Mutta Mies kuuluu siihen addiktien lohkoon, jotka eivät pystyneet jatkamaan live-elämää normaalisti.
 
Syy, miksi kirjoitan vain Miehen lapsista enkä omistani on yksinkertainen: meillä ei ole ollut ongelmia mun lasten kanssa. Heitä on koskenut normaalit kasvatussäännöt, ovat normaaleja ipanoita. Eivät koskaan ole olleet mun ja Miehen välissä. Tässä joitain viikkoja sitten sanoin ekan kerran Miehelle, kun kielsi mun  nuorimmaiselta jotain, että lopeta. Sekin oli vaan joku vittuunnuksen hetki, muuten en todellakana puutu toisten juttuihin. Mutta siinä se, että mä en ole ikinä saanut sanoa Miehen lapsille samoin. Jumalauta sentään sitä raivon määrää, jos niille olisin sillä lailla puhunut!
 
Tänään pitäisi siis kertoa lapsilleni erostamme. Elämäni vaikein asia ;( En tiedä, miten saan ne sanat suustani. En ole koskaan haukkunut Miestä lapsilleni enkä tule sitä tekemäänkään. En oikein ymmärtänyt, miksi Mies sellaista epäili. Hän on tärkeä ja läheinen mun lapsille, nuorimmaiseni oli todella pieni Miehen tullessa elämäämme. Mies on ollut niille parasta oman isänsä jälkeen. Ja asuvathan Mies ja nämä yhdessä. Alusta asti Mies on ollut tosi ihana mun lapsia kohtaan, niin luonnollinen ja tykännyt niistä. Olen sanonutkin,e ttei se koskaan ollut omiensa kanssa sellainen mutat en mä sit ihmettele niiden lasten käyttäytymisen takia. Sitten tämä Miehen ja yhden lapseni yhteinen harrastus, sehän loppuu nyt lapseltani. Sitä suren yhtä paljon kuin eroamme. Miestä on luultu paljon tän lapsen isäksi, osa ei ole uskonut ettei ole, kun olen sanonut. Mies on ollut lasteni elämässä mukana niin paljon, että suuri aukko tulee niillekin elämään.
 
Miksei asioista voi puhua? Miksei niitä voi selvittää jo ennen kuin ongelmia tulee tai heti, kun ongelmia ilmenee? Miksi se piti mennä näin,e ttä vuosikausien paskat päättyy kuin seinään, eroon. Lakaistaan ongelmat pois näkyvistä ja aloitetaan uusi suhde. Pelkään kyllä, että Mies ei pääse ongelmiaan pakoon toiseen suhteeseen. Kyllä ne ongelmat siellä on ja pysyy, jos niitä ei käsitellä pois. Odottavat vaan seuraavaa tilaisuutta purkautua. Olisipa Mies halunnut parantaa tätä, puhua :( Mun päähän ei mahdu sekään,e ttä jos ollaan yhdessä, miksi se puhuminen lopulta nousee hirmu esteeksi. Jos pystyään jakamaan arkipäivän asiat puhuen, miksei niitä vaikeitakin asioita. Ja kun tässäkin tapauksessa sillä puhumisellä olisi ollut lähelle 100% mahdollisuus ties mihin.
 
Miehen mielestä meillä on mennyt parempaan suuntaan koko ajan. Hän on yrittänyt. Sain vastauksen tuohon! Hän on ollut raivoamatta, ei ole ollut kärttyinen, on ollut iloinen ja ei ole mennyt nettiin. Mä vaan näen kuulemma kaiken paskan putken läpi, oman surkeuteni ja pahan olon, etten kykene näkemään muuta. Totta, Mies ei ole raivonnut eikä kärttyillyt mutta en mä ole tajunnut sen olevan sitä yrittämistä meidän suhteen pelastamiseksi. Enkä vielä nyt miettimisenkään jälkeen, ole ymmärtänyt että yrittää niin. Jos ei ole mennyt nettiin, se on todella hyvä asia! Mutta kuten sille sanoinkin, enhän mä sitä näe enköä huomaa, koska ei puhu. Se on musta ristiriitaista, että tämän hetken tilanteessa sanoo olleensa netissä viimeksi touko-kesäkuussa, pystyy lopettaa koska vaan, ei tarvitse apua mutta silti se kovasti yrittää olla menemättä nettiin. Omasta mielestään käytöksensä on muuttunut paljonkin, mutta tosiaan kun mä ryven omassa surkeudessani, mä en edes halua nähdä sitä. Seksiä ja läheisyyttä ei ole, eli oletan ne haettavan ne jostain muualta. Tai sitten mä tosiaan olen saanut hävitettyä Mieheltä kaiken seksuualisuuden. Seksiä ei kuulemma ole siksi, kun mä en tee enää aloitteita. Koska aloite on Miehen varassa, seksiä tulee olemaankin epäsäännöllisesti. Siihen kuten läheisyyteen vaikuttaa tunnetilat. Toisaalla puhuimmekin siitä, miten jotkut (=minä) tarvitsisivat hädän ja pahan olon hetkellä sitä läheisyyttä saadaksmme siitä sen parantavan voiman, kun taas toiset (=Mies) vetäytyvät ja ottavat puolisoon entisestään etäisyyttä. Mä sairastun entisestään, kun mun lähellä ei haluta olla eikä mun kanssa seksi kiiinnosta. Seksittömyyteen olen saanut kymmeniä erilaisia selityksiä aikojen kuluessa. Olen saanut joskus kuulla oikeankin syyn, eli siirsi seksielämänsä nettiin, samalla hävitti sit munkin oman. Mä haluan edelleen Miestä ja kanssaan mulla on ollut paras seksielämä, löytyi se toinen puoli jota ei uskonut olevankaan. Oli vaan se iso ja hallitseva salattu puoli, joka vei hyvän Miehen mennessään. En ymmärrä, kun Mies itsekin snaoi että "netti on nähty", niin miksi sitten näin. Eikös silloin olisi ollut valmis puhumaan aiheesta ja alkaa rakentaa tätä suhdetta? Just tänään sanoi, että ei tää hetkessä rakennu, sitähän mä aina olen sanonut, että vie pitkään, vuosia, miksi mä nyt suinpäin olen tätä lopettamassa. Juu, totta mutta ensin pitäisi aloittaa se rakentaminen ennen kuin vois edes odottaa tuloksia? Mun mielestä sitä ei ole aloitettu. Jos Mies mielessään miettii ja käy taistelua ja mä käyn terapeutille purkamassa päätäni, en katso sen olevan sitä yhteisen parisuhteen rakentamista. Kahden viikon välein puhutaan ja väliaikana ei mitään-ei, ei se niin toimi. Jos alettais oikeesti rakentaa suhdetta kuntoon, siihen tarvittaisiin paljon: puhumista _päivittäin, läheisyyttä eikä vain Miehen ehdoilla koska mäkin olen tässä suhteessa, luottamusta mutta miten sitä saadaan kun toinen ei ole valmis antamaan itsestään yhtään mitään ei sanoin ei teoin, rehellisyyttä mutta miten sitäkään saadaan kun toinen ei halua olla rehellinen, salailut pois mutta miten sekään onnistuu ilman että kerrotaan ne vaikeatkin asiat ja ehkä tehdyt virheet sekä netissä että livenä, seksiä mutta vaikea sitäkään on harrastaa jos toinen ei halua eikä koe sitä yhtä tärkeäksi kuin itse. Ylipäätään, jos aletaan rakentaa suhdetta uudelleen, siihen tarvitaan molempien panostusta (tästä Mies on samaa mieltä) täysillä väheksymättä ja mitään peittelemättä tai sanomatta jättämättä. Itse olen noihin ollut valmis. Ja tunnistan ja tiedostan kyllä omat virheeni ja olen ollut valmis luopumaan niistä pois mutta se ei onnistu, jos toinen vaan haukkuu ja syyttää. Etenkin jos mua syytetään esim. mun pettämisestä. Tiedän,e ttä syy on jollain tasolla mun mutta sdiinä vaiheessa, kun se muuttui Miehellä sairaudeksi, mä en enää pytynyt tekeen asialle mitään.
 
Tämä blogi tulee hiljenemään. Aloitan varmaan uuden uudessa elämäntilanteessa, jos sinne asti kestän, koska tarvitsen purkautumiskeinon. Saan jatkuvasti Mieheltä kuulla tänne tulleista kommenteista (joita ei edes silleen paljon tule, enemmän tulee suoraan sähköpostiin), miten ne mielistelevät mua ja miten myötätuntoa aina tarjotaan ja kukaan ei tajua, miten mussa on syytä, Mies syyllistyy siitä, kun häntä syytetään eikä nähdä mun pahoja tekoja. Mietin jo jossain vaiheessa salasana suojausta tälle mutta en kokenut sitä hyväksi. Musta on erittäin ok, että Mies on lukenut näitä, näin on tiennyt koko ajan mitä mä ajattelen ja tunnen. Olispa vaan käyttänyt mustaa-valkoisella hyödyksi ja tarttunut aiheeseen puhumalla.
 
Meidän ero on mulle erittäin vaikea, ei pätkääkään helppo tai helpottava. Meidän ero on mulle yhtä kuin maailmanloppu, kaikesta huolimatta. Töitä en pysty jatkamaan, koska työni on todella vastuullista enkä pysty sitä jatkamaan tässä tilanteessa. Eli multa otetaan näin pois se iso juttu, josta olen saanut voimia. En osaa ajatellakaan, millaista on elämä ilman Miestä :( En haluaisi ajatellakaan sitä jonkun muun kanssa. Mitä jos törmään siihen jonkun kanssa rakastuneena, onnellisena? Jos en kestä edes ajatusta, miten kestän todellisuuden. Kun itse en pystynyt olemaan sitä, mitä Mies tarvitsee, itse en riittänyt sille missään muodossa, kun itse olin niin huono kaikinpuolin, en kestä että Miehen elämään tulee joku joka on kaikkea näitä ja enemmänkin. En. Oma haavoittuneisuus ja epäonnistuneisuus, ne ovat kova pala purtavaksi. Kyseessä on elämäni rakkaus, jota kohtaan tunteet ei vielä(kään) ole kuolleet :(  Liekö koskaan kuolevatkaan?
 
]]> 2012-09-27T15:05:01+03:00 2019-11-22T09:58:02+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/mies-puhui saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Terapeutti -taivaan lahja]]>
 
Kävin tänään puhumassa, onneks pääsee jonnekin edes, kun sitä ei asianomaisen kanssa saa tehdä. Niin hyvä tyyppi. 
 
Terapeutti teki niin osuvan yhteenvedon Miehestä, että huh. Mies kun sanoo, ettei ero ole hänellekään helppo mutta hän ei voi näyttää sitä, hän ei voi menettää kontrolliaan. On kuulemma miehiä, joille vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Puolisolleen. Syy tähän on yleensä joku vaika asia, esim. Miehellä pettäminen. He tuntevat syyllisyyttä, ehkä joskus ohimennen myöntävät sen mutta yleensä asiasta ei saa mainita. Kuten meillä, onhan Mies tunnustanut syyllistyneensä mm. pettämiseen. Mutta jos mä mainitsen asiasta, se on hänen syyllistämistään, haukkumistaan ja vittuilua. Tällöin Mies ei vaan kestä kuulla totuutta ja koska asia on käsittelemättä, hänelle "luonnollinen" tapa on syyllistää mut mun sanomisista. Kyse ei tarvitse olla tilanteesta, jossa mä olen sanonut "sä olet pettänyt", vaan ihan ohikiitävä hetki keskustelussa saa Miehen perääntymään ja silloin syytetään mua. Näin hän pitää kontrollia yllä itseään kohti. Hän on luonut salaisista teoistaan itselleen mielikuvan, vaikka onkin myöntänyt ne, näkee ja kokee hän ne edelleen hyväksyttävinä. Tottakai, eihän niitä ole käsitelty, kun Mies ei halua eikä hae apua! Selityksiä kaikille teoille löytyy aina, aina. Ja aina ne kääntyy niin, että teko (olis se siis mikä tahansa) on hyväksyttävää, muahan voi syyttää kaikesta. Mun ainainen esimerkki: jos sanon hyvää huomenta, se saattaa vituttaa, koska aamu ei ole hyvä. Huomenna sanon huomenta, se saattaa vituttaa, koska en sanonut hyvää huomenta. Aina joka teolle, isolle ja pienelle, löytyy selitys. Mutat jos mä mainitsen asiasta, mä haukun, mä vittuilen, mä syyllistän. Kyllä mä olen aiemminki ymmärtänyt, että Miehelläkin on raskasta elää kaksoiselämää, tai peräti kolmoiselämää (enhän mä loppujen lopuksi tiedä, mitä kaikkee sillä on meneillään ja keiden kanssa), tottakai on -onhan seuraukset näkyvillä ja Miehen käytös todella ailahtelevaa. Mutta asioille voisi tehdä jotain, jos haluaisi. Jos olisi halunnut, ei oltaisi tässä tilanteessa.
 
Mies viimeksi, kun puhuimme, piti monen minuutin tauon ja mä muulin, että se lopetti puhumisen. Aihe oli joku, johon ei vastausta yleensä ole saanut. Tästä tuli vääntöä, sillä Mies kuulemma mietti, ei lopettanut puhumista. Puhuin tästä terapeutille. Musta se, että alkaa niin pitkään miettimään, ei ole hyvä. Silloin suusta ei tule rehellinen mielipide tai sana. Miksi pitää sulatella ja punnita sanojaan? Jos jotain rakentavaa yritetään,  silloin pitäisi sanoa heti. Lisäksi näen Miehen miettivän, mitä voi sanoa, ettei sanoa liikaa tai paljasta vahingossa jotain. Miksi muuten sitä sanojen miettimistä? Tätä pohdimme pitkään, eli miten tuon tilanteen saisi molemmille tyydyttäväksi: mä haluan vastauksen heti, koska silloin se on oikea eikä jäsennelty, Mies haluu miettiä, että saa sanasa järjestyksen eikä vaan paljasta mitään liikaa. Aika eripuolilla ollaan. 
 
Meidän suhteen yksi paras asia ja meitä yhdistävä on ehdottomasti tuo kilpailuharrastus. Siellähän kaikki on aina "hyvin". Vastakkain on kaksi todella erilaista elämää -rento harrastus ja kireä arki. Ero on ku talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä jne. Jotenkin ne pitäisi saada lähemmäksi toisiaan. Mutta miten? Se on se ongelma, solmukohta. Jos solmu on tiukka, siihen tarvitaan ehkä toinenkin avaamaan se. Kuten meillä, puhumiseen tarvitaan kaksi, parisuhteen pelastamiseen tarvitaan kaksi. Ei riitä, että mä käyn terapeutin kanssa asioita läpi, puran mieltäni, kirjoitan blogia, puhun, jos vaan joku jaksaa kuunnella, mietin asioita illalla ja yöllä sängyssä ja kun tulee harvinainen hetki, että Mies puhuu, yritän sylkeä suusta kahden tai usemman viikon asiat kerrallaan. Ei kovin hedelmällistä parisuhteen kannalta, mun mielen kannalta kyllä. Siinä, kun harrastusmaailmassa voimme puhua pitkäänkin harrastuksesta tai siihen liittyvistä välineistä, voimme yhdessä miettiä niihin liittyviä juttuja, Mies jaksaa selittää moneen kertaan, kerta toisensa jälkeen samat asiat. Mutta arkielämässä, siinä ei voida puhua yhtään, Mies ei todellakaan jaksa selittää asiaa toiseen kertaan, ei jaksa perustella, ei kuunnella mua, ei etsiä ratkaisuja, ei hylätä huonoja vaihtoehtoja, ei ottaa opikseen vääristä valinnoista. Tästä olemme puhuneet terapiassa moneen kertaan. Mies harrastuksensa parissa kokee kai olevansa hyvä ja hyvällä maaperällä, poissa tästä arkielämä -maaperästä, joten siksi pystyy käsittelemään muakin siellä kuin ihmistä. Kotona, tai töissä, hän on maaperällä, joka on ongelmallinen, joten siellä on parasta olla käsittelemättä asiaa ollenkaan. Mieskään ei ole enää niin varma itsestään kuin tuolla harrastumaailmassa.
 
Mä olen taas kipeä, kovassa flunssassa. Viime vuodet on ollut tätä, ennen näitä vuosia en ollut koskaan sairaana. Toki olen tiennyt näiden kaikkien kipuilen johtuvan täsä elämästä, olen lukenut tutkimuksiakin aiheesta. Elimistö puolustautuu. Elimistö ei kykene kantamaan kaikkea pahaa ja pukkaa sit sitä ns. paskaa ulos milloin milläkin oireella. Mä olen tunneihminen ja koska joudun, olen joutunut nythän se on muuttumassa koko ajan, sisälläni, sairastuminen on kropan luonnollinen reaktio. Koska koskaan ei ole sitä tasaisempaa oloa, ei kroppakaan pysty paranemaan.  Kun saisi puhdistaa kroppaa esim. puhumalla, ei sen tarvitsisi eri oireilla purkautua. 
 
Silti. Terapeutti sanoi jälleen, että mun puheiden ja analysointien perusteella, meidän suhteessa on paljon hyvää. Sanon sen sekä suoraan että paljon rivien välistä. Mikä mua muuten tässä olisi pitännyt näin kauan? Yksi iso syy on tuo harrastus. Kun eroamme, poikani harrastus loppuu siihen. Voinko tehdä sen hänelle? Onko mun paha olo kuitenkaan sen arvoinen? En tiiä, en todellakaan tiiä. Jotenkin asunto, huonosta talosta tuntuu kaikista huonoimmalta vaitoehdolta. Mutta eipä Mieskään yritä, ei yhtään, mitään ei näy päällepäin, mitään ei suusta kuulu, mistään ei hae apua. Ja jos puhutaan tavaroiden jakaamisesta, eipä sitä yrittämistä taida olla enää siellä omassa mielessäkään.
 
Se ON kuluttavaa, kun puhetta on kahden viikon välein ja sitten täys hiljaisuus. Se on varsinkin mulle rankkaa, kun haluisin puhuu säännöllisesti. Miehen lääkäri jo aikoja sitten ehdotti, määräsi, meille 5 minuuttia puhetta per päivä. Ei tarvii varmaan sanookaan, että eipä ole toteutunut. Kertaakaan. Kroppa, jos ei mielikään, ei kestä tuollaista puheen vuoristorataa. Sama juttu seksissä, melkeinpä parempi olla ilman kun yhtäkkiä saada myrskyn lailla sitä osakseen ja sitten ei mitään. Molemmissa tasaisuus, säännöllisyys, olisi ihanne tilanne. Tässä nykytilanteessa hajoo pää. Ja se ei ole hyvä. Kun sitä puhetta olisia nyt joka päivä ja säännöllisesti, en usko mitään muuta kuin että se helpottuisi Miehelle kerta kerralta. Asiat purkaantuisivat. Mutta tässä pitäisi tietty olla tilanteessa, että oltaisiin rehellisiä ja puhtaalla sydämellä liikkeellä. Sitähän Mies ei ole :(
 
Lopuksi vielä kysyi, miltä musta tämä ahdistava elämäntilanne tuntuu. Epätoivoiselta. Pettyneeltä. Ahdistavalta. Surulliselta. Hirvittävältä. Kauhealta. Epäluuloiselta. Kamalalta. Ikävältä. Hyväksikäytetyltä. Alistetulta. Huonolta. Epäonnistuneelta. Lopulliselta.
 
Mies oli eilen lukenut mun tekstit tänne. Tuli sänkyyn ja alkoi puhumaan rahasta. Tästä eteenpäin kuulemma, voimme jakaa kustannuksia, etten koe maksavani kaikkea. Myös tämän eilen mainitsevani luottokortin. Juu, ei käy mulle enää. Olen ehdottanut sitä aiemmin, ei ole käynyt koskaan aiemmin, ei olla edes keskusteltu asiasta. Olen ehdottanut, että maksaisin lainan ja Mies muut laskut. Ei ole käynyt, tää on kuulemma ollut hyvä. Tottakai, Miehen kannalta, kun lainan määrä on pienempi kun muut laskut. Mutta eilen siis puhuimme rahasta ja menoista. Ekaa kertaa. Kunnolla, puhumalla. Ohhoh. Ja puhuimme ihan kuin ihmiset, ohhoh sillekin. Tekstissähän oli toki muutakin pohdintaa mutta niistä ei sanottu sanakaan. Kun ei odota mitään, ei pety -en siis odottanutkaan, että niihin olisi palattu. Argh, miksi se on niin vaikea puhua ja miettiä omaa käytöstään?? 
 

]]> 2012-09-26T22:59:01+03:00 2019-11-22T09:58:04+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/terapeutti-taivaan-lahja saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Puhumattomuudesta]]>  
Mä olen ennen Miestä ollut näemmä aika naaivi, kun olen ihmetellyt, miksi puolisot riitelee rahasta. Yhteisiähän ne ovat, jos samaa taloutta eletään miksi samalla puolella elävien pitää riidellä yhteisestä asiasta? No, Miehen kanssa eläessäni olen tajunnut tuonkin. Ikävä kyllä, senkin. Esimerkki edellispäivältä. Meillä on yhteinen luottokortti -no ok, Mies muistutti, että ehei, mulla on sen rinnakkaiskortti. Aikanaan ei käynyt, että oltais otettu se molempien nimiin eikä kuulemma kannattanut erikseen ottaa. Tästä on aiheutunut ongelmia, koska mä en pysty esim. ottamaan maksuvapaata kuukautta, en pysty muuttamaan eräpäivää jne. Mies ei noita ole suostunut tekemään. No, nyt tuli taas lasku ja kas, Mies oli nostanut sieltä 1000euroa kolmen päivän aikana ja maksanut lähes 400euron laivamatkan. Mä siis maksan tuon laskun, aina! Mulle ei tälläkään kerrottu, että korttia on käytetty. Eikä edelliskerralla, kun äitilleen ostettiin kortilla uusi liesi. Eikä kun osti sillä firmalleen tavaraa 800eurolla. Tai nosti itselleen 300euroa. Tai. Tai. Koskaan ei oo mainittu mitään, aina olen laskusta vasta huomannut. Tälläkin kertaa mulle sanottiin, että hän maksaa sen kyllä, älä vaahtoo. Totta, tälla kertaa hän maksaa sen! Mun rahahanat meni kiinni sen kortin maksamisen osalta. Naps. Olen jo sanonutkin, että ero kun tulee, mä en tuota maksa, koska Mies ei ole suonut mulle yhtään helpotusta maksuihin esim. maksuvapaan kuukauden muodossa, kesällä sitä olisi todella tarvittu, kun ollaan reissattu paljon. Pitäkööän omassa nimissään olevan korttinsa.
 
Sama puhummattomuus liittyy muihinkin raha-asioihin. Aikanaan sain yhtäkkiä varoittamatta pankista ilmoitusta, että laina on maksamatta. Kerran ilmoitettiin ihan arkipuhe tyyliin, että auto myydään. Selvä, se myytiin. 
 
Mä laitan tämänkin Miehen puhumattomuuden salailun piikkiin. Se ei raukka osaa puhua vaikeista asioista :( Eikä kai haluakaan. Luulee, että kaikesta selviää salailemalla ja valehtelemalla, kaikessa aina selitys mukana. Kun se selitys on ilmoille heitetty, homma hoidossa ja unohdettu. Eipä ole tuostakaaan sanaakaan sanonut. No, ihan sama, sillä mä olen pessyt käteni tuosta luottokortista. Silti surettaa, koska pohjimmiltana pidän tuota tyyppiä hyvänä ihmisenä. Sitä ei ole mutta voisi olla.
 
Mua säälittää tuo ihminen. Se on kussut kaikki asiansa aika huolella. Raha-asioissa joutuu todella liriin, kun alkaa yksin maksella. Nyt on saanut huolella olla, kun mä olen maksanut kaikki laskut, lainaa lukuunottamatta. Mies ei osaa hoitaa raha-asioitaan :( Eikä näköjään muitakaan, on aikas solmussa.
 
Sitäkin mietin, että mikähän sen suurin ongelma oikeesti on? Mitä sillä on meneillään? Itsehän saa tietty valita hakeeko apua ja käykö vertaistukiryhmässä addiktiostaan. Kerran kävi, nyt taas ei mennyt. Mitään syytä ei ole, ei vaan halua. Kai, eihän tuo mitään puhu. Pari viikkoo sitten oli valmis käymään siellä "meidän takia", se oli mulle ehtona. Kerran siis kävi, nyt makaa sohvalla. Et se siitä(kin) yrittämisestä. Olisin vaan toivonut ihan itsensä takia, että kävisi siellä, meillähän ei mahdollisuutta enää ole kun ei toinen halua. Olen vaan miettinyt, että onko se sittenkään Miehen isoin ongelma. Varsinkaan, kun ei koe sitä ongelmana ollenkaan. No, mistäs voin tietää, kun ei täällä PUHUTA asioista. On vain epäilyksiä ja asioita mitä kuulee muilta ihmisiltä.
 
Voisi sanoa maagiset sanat, että voi vittu kun vituttaa. Asuntoa ei näy ei kuulu ja ahdistus täällä lisääntyy. Eilen sänkyyn tulttuaan Mies kysyi, etät miks mä itken, miks nyt on niin paha olo. Vastasin, että miks nyt...oliko aiemmin sitten hyvä olo. "Eiks eilen ollut, ainakin suurimmaks osaks". Tyypilinen kuvio, joka TIESIN tulevan just eilen illalla. Hetken kun olen iloinen, kaikki paska on sitä myöten unohdettu, niitä ei ole, luullaan että mä olen unohtanut ja siitä kaikki jatkuu hyvänä etenepäin, jeee. Ikävä kyllä ei vaan toimi niin. Siitä, kun Mies lupasi yrittää oikeasti ja niin, että mä huomaan sen koko aika, on puhuttu se vkl, sitten kahteen viikkoon ei sanaakaan mistään, sitten päivä pari puhetta mun romahduksen jälkeen, sitten tuo ihmetys, että  mikäs nyt on. Huomenna ois terapia, mutta jouduin peruun sen, koska ei vittu vie ole rahaa. Onneks pääsen kuitenkin käymään siellä. Olis todella tarvetta.
 
Mä en oikein tajua Miestä, enkä muitakaan samoin toimijoita (niitä muuten on!), mitä sillä salailulla ja puhumattomuudella voittaa. Siis ainahan voi elämäänsä viettää yksin ja panna ketä haluu ja kusettaa ketä haluu, silloin ei tarvitsisi salailla. Tästä on puhuttu Miehen kanssa ja on myöntänyt mun olevan oikeassa suhteensa. Hän on kaikissa suhteissaan valehdellut ja salaillut tekojaan. Mullekin sanonut asiasta ekaa kertaa puhuttaessa, että valehtelu on totuutta parempi, monesti on parempi valehdella kuin kertoa totuus. Mä en aivan näe asiaa noin! Tässä nykyhetkessä näemme tuloksen -onko se kannattanut? Jos Mies haluu tätä eroa, sittenhän se on kannattanut. Ei muuta ku seuraavaa uhria käsiin ja sama homma alusta. Saako Mies siitä tosiaan sen mitä elämältä haluu? Jotenkin mä en usko, jokin siinä tökkii. Voiko tuollaista elämää viettämällä olla onnellinen? En usko. No, mun kanssa Mies ei ole onnellinen ja pikkuhiljaa olen alkanut kallistua sille kannalle, että onkohan se kenenkään kanssa. En siis todella tarkoita enkä ajattele, että jos ei mun kanssa, ei kenenkään, vaan sitä että tuo viettämänsä elämä on yhtä lailla itsensä huijaamista kuin sen toisen. Ja kuluttavaa, sen on Mies itsekin myöntänyt. Netissä salailua. Livenä salailua. Valehtelemista. Salailua. Kieroilua. Seittelyä. 
 
Surettaa. Omasta puolesta. Miehen puolesta.
]]> 2012-09-25T21:24:01+03:00 2019-11-22T09:58:06+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/puhumattomuudesta saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Mahdollisuus]]> Lainaus  kirjailija Vicki Myronin kirjasta:

"...me päätimme viedä hänet pois ennen kuin olisi liian myöhäistä, me puhuimme hänet jättämään miehensä......hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi. Kahden viikon kuluttua hän oli palannut miehensä luo. Tajusin, ettei ole mahdollista saada jotakuta tekemään jotakin, minkä tietää olevan oikein. Hänen täytyy tulla siihen tulokseen itse. Vuotta myöhemmin ystäväni jätti miehensä lopullisesti. Eikä hän tarvinut siihen meidän apuamme.....Opin sen läksyn itsekin, sillä avioliiton purkautuminen vie aikaa. Ehkä tappavaa ei ole kuitenkaan prosessin hitaus, vaan sen JOHDONMUKAISUUS. Joka päivä on vähän huonompi, vähän arvaamattomampi, kunnes lopulta huomaa tekevänsä asioita, joita ei olisi ikimaailmassa kuvitellut voivansa tehdä. Ajattelin: Oikeat ihmiset eivät elä tällä tavalla. Mutta minä jäin. Olin lopen uupunut. Olin henkisesti tyhjiin ammennettu. Itseluottamukseni oli raunioina. En tarpeeksi peloissani tehdäkseni jotain. Viimeinen vuosi oli pahin. Se oli niin kamala, etten edes muista yksityiskohtia. Koko vuosi oli musta.... Kukaan ei tee muutoksia elämässään ennen kuin mittari näyttää kymmentä. Yhdeksän ei riitä. Kun mittari näyttää yhdeksää, ihminen pelkää vielä. Vasta kun osoitin siirtyy kymmeneen, ihminen alkaa toimia, ja hän kyllä itse tietää milloin on siinä vaiheessa. Kukaan ei voi tehdä päätöksiä toisen puolesta." 

Niinpä. Mun mittari on nyt vaiheessa 10-. Pikkuhiljaa, päivä päivältä vähän huonommin oma olo huonontuen, niin se on mennyt. Kunnes heräät siinä mittarin värähtäessä 9:iin, että mitä vittua mulle on tapahtunut, miksi olen tässä tilassa, tässä elämässä, kuka mä olen, kuka on tuo toinen tuossa vierellä. Sitä ennen on mustaa, ei vaan tajua, koska kaikki luisuu sitä 10:ä kohti pikkuhiljaa, huomaamattomasti. Tätä ei osaa selittää eikä sitä ymmärrä, kuin toinen saman kokenut.

Jos sulla on vielä edes joitain tunteita sitä ihmistä kohtaan, joitain kunnioituksen tai toiveen rippeitä jäljellä, onko oikein yrittää vielä yhden kerran. Muut ihmisethän sanovat heti, että lähde, jätä se. Kun suhteeseen tulee toisen riippuvuus, addiktio, eli kolmas pyörä, se uhri on aika avuton eikä pysty tomimaan, ei tekemään päätöksiä ennen kuin se viisari on värähtänyt siihen 10:iin tai lähelle sitä. 

Seksiaddiktille, eikä muillekaan addikteille, saisi antaa mahdollisuuksia kuin se yksi. Vain ja ainostaaan yksi mahdollisuus parantaa elämänsä ja muiden elämä. Toinen mahdollisuus jo kertoo hänelle, että kyllä se anteeksi antaa, olalan hetki kunnolla ja sittenhän kaikki on jo unohdettu. Siitä usemmat mahdollisuudet ovat turhaa, ei addikti niihin tosissaan tartu. Tähänhän meilläkin Mies on tuudittautunut ja sanonutkin, että ainahan mä olen unohtanut. Vitut potenssiin sata, mä en ole unohtanut mitään, en koskaan, en ikinä.  Tällä hetkellä mahdolllisuutta ei enää ole, Mies ei ole sit ähalunnut käyttää silloin kun niitä oli.  Kaikki lähtee itsestään, kaikki lähtee Miehestä, siitä mitä hän haluaa ja mihin hän on valmis.


 

]]> 2012-09-23T16:35:01+03:00 2019-11-22T09:58:09+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/mahdollisuus saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Asuntoa ja avutumista]]>  
Mies lähti lastensa kanssa mummonsa synttäreille. Tais olla isommatkin juhlat, kun puku päällä lähdettiin? En tiiä, ei mulle kerrottu. Jo ennen kuin edes kysyi, lähdenkö mukaan, oli olettanut etten lähde. No, tässä elämän tilanteessa en edes kuvittele olevani äitinsä kanssa samoissa juhlissa.
 
Kävin kattomassa yhtä hirveää kämppää muutama päivä sitten, eipä oikein muu enää auttanut. Alkuviikon viestittelyn tulos on se, että me erotaan, koska mä haukun ja vittuilen Miehelle _koko ajan_ ja koska sen lapset ei voi olla täällä normaalisti, koska mä olen täällä. 
 
Mä en osaa selittää tätä itselleni mitenkään, miksi itkettää ja saan kohatuksia tästä erosta. Ehkä siks, kun rakastin tuota Miestä joskus niin paljon. Ehkä siksi, että edelleenkin näen  tämän ero olevan turha, sen olisi voinut halutessaan välttää. Ehkä siksi, että eroamme aivan vääristä syistä.
 
Kaikki lähti siitä, kun kysyin tekstiviestitse, että onko Miehen lapset täällä nyt tänä vkl. Eivät ole. Pakko oli kysyy, koska mähän olen niin mitätön ihminen tässä yhtiössä, että mulle ei kerrota koskaan. Eikä ole kerrottu koskaan niiden tulemisia. Ei siitä sen enempää, seuraavassa viestissä Mies kirjoittaa olleensa edellisillan kaverinsa luona mutta ei viittinyt ilmoittaa mulle menevänsä sinne, koska tulisi sanomista joka tapauksessa. Just. Noinhan sitä luottamusta kerätään ja suhdetta yritetään paremmaksi. Tähän tuli vastauksena huutoa, että mun pitää vähän miettiä, miten mä käyttäydyn, kun Mies ilmoittaa menoistaan. Tässä viitattiin siis alkuviikkoon, jolloin tää tuli puolen yön aikaan töistä. Olivat kauempana keikalla. Seuraavana iltana olivat taas muualla keikalla mutta sen jälkeen piti mennä vielä töihin. Voihan se olla tottakin? Mistä vitusta mä voin tietää vuosien valehtelujen jälkeen ja kun mulle ei puhuta mitään! Tästähän otettiinkin yhteen, koska mä epäilen turhaan ja Miestä vituttaa, kun en usko sitä. Kirjoitinkin jo tuosta, että se ei ole se töissä töiden tekeminen vaan se mitä siellä on satoja kertoja tehty ja mulle valehdeltu ja se Miehen käytös. Etenkin se käytös. Eli nytkin mä itkin ja mietin sen tekemisiä töissä tai jossain ja mietin mitä oikein tekisin niin tämä juokin tyytyväisenä kahvia kaverillaan. Samahan se tosiaan, eihän normaalit ihmiset tuollaisia asioita ilmoittele. Eikä varsinkaan epänormaalit, jotka lupaavat yrittää pelastaa suhteensa. No, tuon viestin jälkeen ilmoitin eräälle taholle meneväni katsomaan erästä asuntoo. Tähän Mies kirjoittaa, että jos mä oon sitä mieltä, et pitää erota, talo pitää myydä jne. Mä tätä taloo halua! Tai haluaisin ympäristöineen mutta ei oo rahaa. Mies: "Mutta edelleenkään mä en haluis erota vaan koittaa saada tän toimimaan ja se vaatii paljon kummaltakin." Koskahan se on ajatellut sitten ryhtyä niihin tekoihin??
Mä: "Joo vaatii mutta mä en kestä enempää, seuraukset on jo nähty ja ne on oikeasti vakavat ja jos sä oikeesti haluisit nähdä ne, sä näkisit ne ja oisit kuunnellut mua. Mä en voi tehdä enkä sanoo enää mitään, että sä ymmärtäisit mitä oot teoillas saanut aikaan. 99% on sun käsissäs mutta jos et haluu yrittää ja korjata tilannetta, en mä voi sille mitään. Jos sun pitää säännöllisesti käydä netissä lohtua hakemassa ja purkautumassa, se on sun valinta mutta sen valinnan ja kaiken salailun takia, ollaan me kaikki tässä tilanteessa. Jos mä oon surullinen meidän erosta, en mä voi sillekään mitään enkä pyytele sitä anteeks. Sitä en voi edes tarpeeks pyytää, et oon ollut niin paska ja väärä ihminen sulle. Sun elämähän tästä vaan paranee,  mikä on mustakin hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia".
 
"Miten luotettava sä oot?" "No en varmasti mikään luotettavin mutta enpähän oo netissäkään laukannut lohtua hakemassa!! Mut en mä kyllä jaksa sun jatkuvaa vittuiluakaan kuunnella... :( " Ei ole kuulemma viime aikoina netissä käynyt, mä vaan hoen sitä koko ajan ja haukun, viimeks touko-kesäkuun vaihteessa. Tarkentuu ja muuttuu tuokin vähitellen..
 
Tässä vaiheessa mä tärisin jo kauttaaltani ja mietin lopetanko työt tältä päivältä. Kirjoitinkin, että kiva, kun meidän eron syyksi tuleekin nyt se, että mä vittuilen koko ajan Miehelle. Eihän siinä mitään, en mä Miehen tunteita mollaan, jos siltä tuntuu tuosta, sithän eropäätös on oikea. Mä toivon, että Mies jossain vaiheessa tulisi heräämään ja hakemaan apua itselleen, et ymmärtäis tän kaiken. "Saan aika usein kuulla, että haukun ja vittuilen sulle ja mun pitäis kestää se. Mut sit kun pitäis puhua niistä oikeista ongelmista, mistä tää kaikki johtuu, sit susta ei enää ookaan siihen puhumiseen". Tästähän pääsimmekin Miehen yhteen lempiaiheeseen, eli vanhojen asioiden kaiveluun.
 
Tuo vittuilu ärsyttää, siis se että mulle sanotaan, että vaan vittuilen koko ajan. Vittuilu tarkoittaa tässä sitä, jos sanon tuosta pettämisestä. Haukkuminen tarkoittaa samaa. Kerran olen Miehelle sanonut jotain vitun käteen vetäjästä, yhden kerran ja sen ottaisin haukkumisena, jos pitäisi kertoja etsiä. Tosin faktaahan se, että.. Myönnän, olisi voinut jättää sanomatta mutta jos kerran.. Vittuilua on siis, jos sanoo aiheesta tai epäilystä ja oikeesti, mä en edes anao niistä usein. Jos Mies suostuu puhumaan, väistämättähän ne tulee esille, koska se on kaiken pahan alku ja juuri. Eihän me edes riideltäis tai oltais tässä tilanteessa illan pettämistään! Mies ei kestä kuulla totuutta, ei totuuden hiventäkään. Tai jos ei ole juuri sinä päivänä tehnyt mitään kiellettyä, loukkaantuu sanomisesta/epäilystä. Sitä mitä on tapahtunut edellispäivänä tai on suunniteltu seuraavalle päivälle, sitä ei mun fiiliksiin mukaan ollenkaan lasketa. Tietenkään. Kun mä tässä blogissa jauhan samaa asiaa tai sanon Miehelle silloin kun suvaitsee kuunnella, se on vittuilua. Vittuilen sille aiheetta ja turhasta. Jatkuvasti ja koko aika, Miehen sanoin. Miksi se ottaa faktan sanomisen vittuiluna? Jos oikesti sanoisin ja hokisin koko ajan, olisi sanomisessaan ehkä tottakin mutta kun en mä todellakaan ole. Miten voisin hokeakaan, kun ei puhuta. 
 
Kun Mies tuli puolen yön aikaan kotiin ja myöhemmin sänkyyn, kysyi hän, et haluunko puhuu. En halunnut. Ei olisi ollut kovin hedelmällistä sillä hetkellä enkä mä edes halunnut, turhana koin sen. Tiesin, että saan siitä kuulla ja se käännetään mua vasten. Aivan varmasti. Niin kävi tässä viestittelyssä. Ei ole munkaan puhumisessa kuulemma kehumista, koska HÄNhän kyysi puhutaanko ja MÄ vastasin, ettei. Kysyin kyl, että oisko Mies oikeasti halunnut puhuu silloin näistä ongelmista. Aiemmin ei ollut sanakaan, ei puolikastakaan sanonut sitten parin viikon takaisen vkl:n puhumisen. Sen jonka jälkeen puhumista piti aloittaa. Miksi muka nyt yhtäkkiä puolen yön jälkeen töistä tultuaaan olisikin halunnut puhua elämästämme? Sanomattakin selvää, että vastausta tuohon ei tullut.
 
Sanoin Miehellekin tuosta, et miten se ei oikeesti tajuu, miksi epäilen sitä ja miksen luota. Pikajanana jälleen kerran: saan vihdoin Miehen käräytettyä nettijujutuistaan, myöntää touhunsa lupaa lopettaa. Sit muutamien viikkojen kuluttua aloittaa "epäsäännölliset nopeat juttelut chatissa ei ihmisten kanssa, ei ole lauennut", kerran humalassa tokaisee, että sillä oli meidän seksielämään vain 10% vaikutus. Viime huhtikuussa myöntää tekojaan jälleen ja lupaa, ettei petä enää mitenkään niin kauan kuin ollaan yhdessä. Menee joitain päiviä tai aikoja kun jonkun riitamme (koskee pettämistään) jälkeen päättääkin lohduttautua netissä, silloin lauetaan. Tästä ajan kohdasta puhutaan "touko-kesäkuun vaihteena". Sittemmin ei ole käynytkään netissä. Näin omien sanojensa mukaan, osa varmaaan totta, osa aivan valehtelua, osa sekoitusta fiktiosta ja faktasta -kuka noista tietää, kun koskaan ei voi tunnustaa kerrallaan kaikkea eikä ainakaan oma-aloitteisesti, aina pitää sekin vesittää valehtelulla, salailulla, selittelyllä. Eli kuten Miehelle sanoin, tää ei oo kuivilla ( tuossakin Miehen omien sanojensa mukaan oli vuoden ilman nettilaukeamista -miksi piti tehdä, miksi piti riddan joka koski pettämistään jälkeen mennä nettiin) ja mikä tahansa mun sanominen tai sanomatta jättäminen, hyvä olo tai paha olo, saa sen menemään nettiin. En mä voi kahden hyvin menneen päivän/viikon/kuukauden jälkeen luottaa siihen,e ttei mene nettiin tekemään temppujaan. Myös "vain" jutteleminen lasketaan tähän, koska Mies on sairas, riippuvainen, addikti, ei normaalisti toimiva mies. Vastausta ei kuulunut, sittemmin selvisi syykin miksei, vittu sillekin. No, laitoinkin sille viestii,e t turha jatkaa tätä, kun ei ole valmis puhumaan sanoin samoja asioita.  Sen verran jatkoin vielä, et haluisin siltä vastauksen kahteen jo kauan mielessä pyörineeseen kysymykseen: mitä mä ,olisin voinut tehdä, että suhteemme olisi saatu toimimaan ja mitä mä saan Mieheltä ja tältä suhteelta sellaista, että mun oliis kannattanut jatkaa? Tarviiko sanookaan,e ttä vastaustae en saanut.
 
Sitten tulikin tekstiä omien lastensa laiminlyönnistä. Tyypillistä, nämä kuviot voisi aina ennustaa etukäteen :/ Jos haluisin loukata ja haukkua Miestä, olisin sanonut sille,e ttä tarkoittaako laiminlyönnillä sitä, kun mä olin 100% lastenvahti pennuilleen kaikkina iltoina kun olivat täällä ja paljon viikonloppuisin, kun Mies oli töissä. Eikä todellakaan tehnyt siellä töitä. Eikä todellakaan tulllut kotiin niin,e ttä olisi näille pennuilleen sanonut hyvät yöt. Ei, tuota tuskin tarkoitti, sillä eihän hänen ykköselämänsä (netti) ollut laiminlyöntiä lapsiaan kohtaan. Tietenkään. Mieshän tarvitsi sitä elämää, joten se oli hänelle oikeutettu. Kotonahan oli nyt ihminen , joka hoiti ja huolehti lapsistaan, syötti, ruokki, juotti, leikitti, haki hoidosta, piti kotona. Sama ihminen nyt muutamia vuosia sitten on syytettynä erosta syystä, että laiminlyö ja kohtelee kaltoin näitä lapsia, joita joskus hoiteli erittäin mielellään ja rakasti niitä kuin omiaan. Jeps, elämä on muuten vitun reilua, jos joku ei sitä jo tiennyt :/
 
Mies haluisi, että oltaisiin yhdessä rennosti, puhuttaisiin, olisi paljon seksiä, niillä tämä suhde toimisi. Juu, oikeassa on! Unohti vaan haluta pois toimivasta suhteesta netin, salailut, valehtelun, exänsä, pettämisen, salaiset menot ja tekemiset ...kaiken mikä ei kestä päivänvaloa. Niitä jos ei olisi mutta olisi noita ekoja, sitten tämä toimisi.
Mä en voi tarpeeksi montaa kertaa enkä tarpeeksi usein sanoa, miten mua vituttaa se,e ttä Mies on teoillaan saanut aikaan tämän ja mä saan syyt niskoilleni, koska hän ei halua eikä pysty kantamaaan vastuuta teoistaan, ei tehdä asioiden eteen mitään. Se, että joskus puhuu päivänä parina ei tarkoita sitä,e ttä tekee asioiden eteen töitä. Ei. Eilen sain kuulla taas siitäkin, miten mä aina dumaan sen puheet. Hän yrittää, mä dumaan. Tässäkin toimisi niin hyvin se, että pitäisin suuni kiinni, olisin aina samaa mieltä Miehen kanssa, antaisin sen tehdä mitä haluaa ...näin meillä olisi täydellinen suhde! Mutta kun olen paska, pilaan tänkin. Tuokin lähti siitä, kun sanoin ja kysyin jotain, Mies ei viiteen minuuttiin vastannut ja sanoin siitä. Hän kuulemma mietti. Mietti! Jos on viis minuuttia hiljaa, mä otan sen puhumisen lopettamisena. Musta se ei enää mene tauon piikkiin. Ja miks pitää miettiä, miksei voi vaan sanoa rehellisesti ilman että sulattelee ja asettelee sanojaan. Silloin suusta ei tule oikea mielipide, rehellinen mielipide. 

Kirjoitinkin jo aiemmin, miten ei koskaan vo tunnustaa eikä myöntää kerrallaan mitään. Eilen myönsi seksistä, ettei ole ollut täysillä siinä aina mukana. Ihan totta? Kas, kun olen sen huomannut siinä maatessani ja itkiessäni ja miettiessäni, että ketähän nettopanoaan siihen juuri silloin kuvittelee. Jep, kolmen viikon tauoin jälkeen on niin kiva olla vain joku kohde. Tuon on aina kieltänyt, aina ja joka kerta. Mua hän on halunnut, vain mua. No, siitä en tiedä mutta jos ei huomaa toisen olevan jossian helevetin kaukana, niin silloin pitää olla itse kuollut. Tämän myönsi, kun lopetti panemisen (toisinsanoen hänellä ei seisonut enää), koska mä en ollut hommassa mukana. Totta sekin. Kun mieleen tulee Miehen teot ja mielikuvat siitä, tekisi mieli todellakin siitä kiemmurrella pois ja äkkiä ja juosta kauas pois pahasta maailmasta. Mutta kun sitten taas ei tiennyt miten monta viikko meni seuraavaan kertaan, otti kaiken vastaan. Ristiriitaista mutta kun oma seksielämä oli täysin tuon ihmisen vallassa, päätyi sitä välillä erittäin vääriin ratkaisuihin. Tia niinkuin vkl, edellinen kerta kaks viikkoo sit, sitä yrittää pyristellä pois siitä,e ttei seksiä enää muta jossai kohtaa hermo petää ja ottaakin vastaan , kun kerranmin on tarjolla. ja hyvää se olikin, sitä ei voi kieltää. Ja puhuttiinhan siitä jonkun verran, mikä on enemmänkuin todella hyvä.

Kuten itsekin sanoi, ei ole luotettavimmista päästä ihmisiä. Miksi sitten yrittää väittää, että tämä suhde toimisi? Edelleen. Kun ei ole valmis mihinkään, mitä oikeaan parisuhteesee kuuluisi. Kiva katsella Miehen kiemurtelua, kun joku manitsee esim. eräästä menostaan, joka meillä on ihan valtiosalaisuuteen verrattavissa oleva juttu. Ihan kaikki kunnossa ie ole kyllä mullakaan, kun tunnen tuosta kiemurtelusta salaista hyvää oloa. Mies itse ei pysty kuin kynsiään puremaaan tuossa tilanteessa. Tuossa ihmisessä se herkkä ja ihana puoli, joka säteilee uloskinpäin on mennyt aivan harakoille koska paha ihminen sieltä sisältä on saanut vallan :(
 
]]> 2012-09-23T16:17:01+03:00 2019-11-22T09:58:11+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/asuntoa-ja-avutumista saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Tunteista]]>  
Miksi tunteiden näyttäminen on niin vaikeaa? Tai puhuminen? Niputann nuo vähän samaan kategoriaan -helppoa tai vaikeaa. Puhumisen vaikeutta olen Miehen kohdalla ihmetellyt ja pähkäillyt moneen kertaan. Meilläkin tuolla puhumisella olisi saatu suuria aikaan, vältetty jopa ero. Mutta kun toinen ei halua, ei häntä kiinnosta eikä näe puhumista tärkeänä ollenkaan, ei voi mitään. Koska asioista puhuminen on paskan ja samojen asioiden jauhamista, eihän sitä kannata tehdä. Mun kanssa. 
 
Eilen itkin suurimman osan päivästä. En voi sille mitään :( Nyt on kun eroaminen on todella pinnalla, Miehestä on tullut jälleen iloinen ja pirteä. Eilen tulin katsomasta asuntoa, Mies naureskeli telkkariohjelmalle ja yritti sanoakin siitä jotain. Mä en vaan voi toimia niin, jos mulla on paha olo, mulla on paha olo ja ahdistaa. Jos tunnen jotain, en mä pysty peittelemään sitä, vaikka yrittäisinkin. Tai muuttamaan tunnetilaa. Kaikesta huolimatta mulle tämä ero ei ole mikään pikkujuttu, vaikka ei ole Miehen pettäminenkään pikkujuttu. Mä putoan todella tyhjän päälle ja menetän ihmisen viereltä. Ristiriitaista, koska tuo ihminen on kohdellut mua niin väärin ja huonosti. Silti tykkään siitä :( 
 
Myöhemmin sängyssä sanoinkin, että toivoisin niin, että tämä eroprosessi olisi mullekin yhtä helppoa ja iloista kuin Miehelle. Mä en vaan osaa ottaa eroamme edes helpottavana asiana, koska sattuu niin paljon. Mies sanoi tähän, ettei se ole helppoa hänellekään, hän ei vain näytä sitä. Ei näytä? Mulle? Viime keväänä Mies sanoi samaa, kun mä paniikissa itkin ja yritin puhua, että ei ole helppoa hänellekään, hän ei vain voi näyttää sitä. Hän ei voi menettää kontrolliaan. Mä en oikeasti ymmärrä tuota :-O  Olisiko välillä hyväkin ja puhdistavaa menettää se kontrolli näin, antaa sen tunnetilan viedä. Ettei se mene aina vain tietokoneen äärellä ja raivokohtauksina mua kohtaan. Kyllä Mies osaa tunteet näyttää, on osannut muakin kohtaan aikoinaan ja aikoinaan exänsä ero itki todella moneen kertaan. Miksei sitä voisi nytkin heittäytyä ja näyttää miltä tuntuu? Antais mennä kerrankin. Se vaikeushan mulla on MIehen kanssa ollutkin, etten tiedä, miltä siitä tuntuu, miten se ottaa asiat. Kun raivo on ainut tunnetila, minkä se näyttää. Silloin voin sitten vain päätellä, mistä se johtuu. Kun nytkin erosta puhuttaessa, Mies naureskelee ja tulee lähelle, mitä ei hetki sitten enää tehnyt. Mitä voin siitä muuta päätellä kuin, että odottaa eroa, haluaa eroa ja on iloinen siitä? En oikein mitään. Kyse on kuitenkin aikuisesta ihmisestä, ei lapsesta joka ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi. Mies sanoo, ettei halua erota ja haluaa olla mun kanssa mutta mistään en sitä oikein huomaa. Eikö omakin elämä olis helpompaa ja rennompaa, kun relais vähän? Näyttäis että haluaa olla mun kanssa -olisi lähellä, puhuisi. Arkirakkaus on musta parasta rakkautta. Niin yksinkertainen asia kuin puhuminen ja tunteiden näyttäminen -miten paljon niillä saisikaan aikaan. Siis sanoilla, joita ei tarkoita ja joita sanotaan vain sanomisen ilosta, ei ole mitään merkitystä. "sua mä haluan, sun kanssa mä hauan olla", ei ne merkitse mitään, jos niitä ei käytännössä huomaa. Jos taas oikeasti haluaa erota, eikös senkin voisi sanoa reilusti "haluan erota, kosoa tästä ei tule mitään/en pysty olemaan netistä pois/en pysty elämään vain sun kanssa/ en rakasta sua/en siedä sua/en halua tehdä töitä suhteen eteen" ...mitä vain, mikä on totta. Ei selityksiä, ei valehtelua, vaan totuus.
 
En sitten ottanut katsomaani asuntoa. Eilen Miehen käytöstä illalla ja yöllä seuratessani olin sitä ottamassa mutta aamupäivällä päätin toisin. Jos pelkästään rappukäytävän haju saa melkein hyppäämään alas parveketasanteelta, kannattaako sitä sen takia ottaa? Tulin siihen päätökseen, ettei. Samanlaisia, samanhintaluokan ikäviä kämppiä on kyllä tarjolla. Niihin kunnollisiin mulla ei nyt ole varaa.  Laitoin asiasta Miehellekin viestiä, että kestäis mua vielä hetken, kyllä mä pian jonkun otan. Kyllä hän kuulemma kestää mua kun mä kestäisin häntä. Vastasin niin kuin asia on, että kyllä mä häntä kestän mutta tekojaan en.  Hänhän ei kestä sitä millainen mä olen. Ihan en vastausta ymmärtänyt mutta jotain sellaista, että jos hän ei tee mitään nettijuttuja, niin mä en käyttäydy niin kuin käyttäydyn. Niinhän se menee.. Miehen pitäisi vaan tajuta se, että jos nyt lopettaisi (siis oikeasti lopettaisi) kaikki nettitouhunsa, niin pelkästään sillä ei meidän suhdetta pelastettaisi. Enää. Ikävä kyllä :( Touhunsa ovat saaneet aikaan niin paljon seurauksia, niin paljon oireita, niin paljon pahaa mieltä ja pahoja sanottuja sanoja, ettei niitä voi jättää taakse tuosta noin vaan. Ei kukaan meistä. Eli jos touhut loppuisivat nyt 100%:n varmasti, alkaisi puhuminen, puhuminen, puhuminen. Sillä voisi tämän suhteen pelastaa. Mutta kun se on se, mitä Mies ei halua tehdä, ei ole valmis antamaan itsestään niin paljon mun ja meidän hyväksi, niin mitä tässä voi tehdä. Palata otsikkoon: rakastin joskus niin, että kipeää teki. Se ei riittänyt. Nyt jo  ikävöin niin että kipeää tekee :(
 
]]> 2012-09-21T13:51:01+03:00 2019-11-22T09:58:13+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/tunteista saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Huono]]>  
Varpu kirjoitti:
Luin koko blogisi läpi eilisen ja tämän päivän aikana. Oloni on jotenkin pakokauhuisen lamaantunut, en tiedä miten sanoa sinulle mitä ajattelen tästä kaikesta lukemastani. 
Kiitos ja anteeksi, aikamisen urakan suoritit ;) 

 
Suurin osa tunteistani on tietenkin silkkaa myötätuntoa sinua kohtaan. On järkyttävää miten sinua on kohdeltu. Kukaan ei ansaitse joutua tuollaiseen tilanteeseen. Siis ei kukaan. Olet kuvaillut blogiteksteissäsi havainnollisesti kuinka itsetuntosi, ihmiskuvasi ja elämänhalusi on tuhottu pala palalta.
 
Välillä tuntuu, että olen kuvitellut kaiken mutta kun taas joku sanoo tuon saman (olen kuullut sen niin usein) niin tulee voimakas tunne, että en enää en usko Miehen sanoihin. Mutta miksi niin aina käy? En tiedä. Hyvänä päivänä tajuan ja kauhistelen itsekin, miten mua on kohdeltu, miten olen antanut kohdella, pahana päivänä tunnen olevani oikeutettu siihen. Tiedän kuitenkin, ettei niin ole! Tiedän sen nykyään oikein hyvin. Olisinpa tajunnut sen jo jotian vuosia sitten  niin olisi nämä loppudraamat jääneet väliin.

 
En voi kuitenkaan sille mitään, että minua ärsyttää (tuo ei varmaankaan ole oikea sana, ehkä suututtaa? kammottaa?) se, kuinka et suostu ajattelemaan itseäsi edes sadisti-narsistin uhrina, vaan olet ainakin muutamaan kertaan kääntänyt asian niin, että mies kohtelee sinua noin, koska "olet niin huono ihminen". VÄÄRIN.
 
:( Teen koko ajan töitä, askel eteen kolme taakse -tyylillä sen eteen että mä en ole huono ja mä en ole syypää tähän tilanteeseen, mä olen uhri ihan virallisenkin luokituksen mukaan. Se vaan on niin, että jos sulle tärkeä ihminen sanoo miten paska ja huono sä oot niin uskoohan sitä sen :( Jos et kuule mitään hyviä sanoja koskaan, oikeassahan se on.  Mulle on ennenkin ehdotettu, että Mies olisi narsisti ja olen selkeitä piirteitä hänestä löytänytkin. Viime kuukausien raivokohtaustensa jälkeen puhuin asiasta oman terpauttini kanssa ja Mies on aika selvä narsisti tapaus. Onko se ollut hänellä aina vai tulllut tässä matkan varrella, en tiedä. Olenko mä aiheuttanut sen(kin)? Tuiskin, sillä taitaa olla sisäsyntyinen juttu. Jollain tasolla voisi ajatella, että se estää Miestä parantumasta.

 
Voi, kuinka toivonkaan että saisit lähdettyä pois ja aloitettua oman elämäsi. Olen itse kasvanut osan teinivuosistani äitini ja sisareni kanssa kerrostalokolmiossa, mikä EI ole kauhea kohtalo lapselle. Hyvin monet tavalliset, jopa onnelliset ihmiset eivät koskaan asu pihallisessa omakotitalossa, ja hyvin menee silti. Lapset kärsivät enemmän nähdessään jatkuvasti vanhempansa ahdistuneena ja surullisena, kuin jostain kerrostaloasumisesta.
 
Tiedän.  Itse olen asunut lapsuuteni kerrostalossa ja siitä on vain hyviä muistoja. Minua sitoo tässä ensinnäkin työni, joka on sidottu tähän alueeseen tietyllä tapaa. Muuttaessani kauemmaksi, joutuisin vaihtamaan työpaikkaa. Rakastan työtäni ja sen vaihtaminen olisi tuhat miinukselle fiiliksissä ja elämänhalussa. Kerrostaloon muuttamisella olen tarkoittanut sitä, että lähialueen kerrostaloasunnot (siis ne joihin mulla olisi varaa) tässä ovat niin laitapuolen kulkijoiden ja muiden syrjäytyneiden asuntoja ja sinne en halua itseäni enkä lapsiani muuttaa. Jos saisin valita, asuisin toki omakotitalossa omassa pihassa mutta siitä unelmasta olen luopumassa :(  On vaan niin vaikeeta, en voi ymmärtää itsekään miksi. Olihan mulal ennen oma talokin mutta siitäkin luovuin Miehen takia.
 
 
Ethän edes rakasta miestä enää, näin sanot, miksi jäisit? 
 
Kohta en kai enää välitäkään Miehestä, joten helpottuu tämäkin koko ajan.
 
 
En halua ajatella etteikö mies voisi vielä tuosta muuttua parempaan suuntaan, mutta teidän välilläni on jo niin paljon kaikkea paskaa, etten usko että saisitte enää tavallista, luottamuksellista, hassuttelevaa, lohduttavaa, tasapuolista, tyydyttävää ja seesteistä suhdetta aikaan, enkä edes tiedä ansaitseeko mies mielestäni sitä enää (tai haluaako).
 
Kyllä mä olen sitä mieltä, ettei se enää muutu. Jos olis halunnut, se olis muuttunut jo. Tai viimeistään nyt olisi luulllut sen tekevän niin. Jos olisi halunnut, se olisi yrittänyt niinkuin lupasi pari viikkoo sitten. Totta joka sana, mitä kirjotit. En voi ikinä luottaa Mieheen, en koskaan, sen mahdollisuuden Mies on itse vienyt. Terapeuttimme kysyi viimeksi, että enkö voisi hyväksyä Miestä tuollaisena ja jatkaa elämää. Olenhan aina tiennyt, mikä hän on. En voi hyväksyä, en ole koskaan hyväksynyt. Jos Mies olisi ollut tuossakin sairaudessaan normaalisti käyttäytyvä, sitten asia olisi voinut olla toinen. Mutta esim. seksi, joka on mulle todella tärkeää, jos sitä ei ole, johan se jo on iso hälyttävä merkki. Sen suhteen olen todella joutunut kusetetuksi. En olisi koskaan, en ikinä alkanut seurustella Miehen kanssa, jos olisin tiennyt, miten kusetti mua omalla seksuualisuudellaan. Mä luulin päässeeni siltä osin taivaaseen mutta se olikin helvetti minne jouduin.

 
Ota seuraava asunto joka sinulle tarjotaan. Nämä nyt tietenkin ovat vain yhden lukijan sanoja... Olen vaan niin syvästi järkyttynyt lukemastani etten voinut olla kirjoittamatta sinulle tätä.   Voi hyvin, toivon sitä sydämeni pohjasta.
 
Kiitos. Uudistin juuri asuntohakemukseni. Emme asu missään pienessä kylässä, eli ei noita niin tarjolla ole. Vuokrat on kalliita ja mun palkka ei riitä sellaiseen mitä haluisin. 

 
Pieni aikajana, koska tässä samassa itkisessäni kelailen koko ajan samaa, että mitä mä en ymmärrä. Sain Miehen vihdoin käräytettyä teoistaan, joutui tunnustaa, lupasi parempaa. Meni vain muutamia viikkoja (enkä mä oikeesti tiedä, oliko sekään totta, käyttäytymisestään vain olen päätellyt), kun palasi nettiin. Sen tunnusti monien kuukausien päästä vasta. Syyksi silloin kertoi, ettei ajatellut, meni vain, ei taistellut vastaan. Mutta hän vain jutteli eri ihmisten kanssa nopeasti ja todella harvoin ja epäsäännöllisesti. Joulukuun yhtä yötä en unohda ikinä, kun tirautti muutaman kyyneleenkin ja silitellen mua sanoi, ettei hän ole enää se paha ihminen kuin ennen, ei hän tee enää mua vastaan mistään, hän katuu ja kantaa vastuunsa, haluaa meille hyvän elämän, se ei ole vielä mahdotonta. Viime keväänä tunnusti taas, ettei ollut lopettanut juttujaan. Mutta ei ole kuulemma lauennut kertaakaan kenenkään kanssa ja ei ole pitänyt yhteyttä niihin vanhoihin panoihinsa. Lupasi lopettaa, lupasi olla pettämättä mua niin kauan kuin yhdessä ollaan. Kesällä tunnusti, että viime vuonna loppu kesästä meni nettiin, koska hänelle oli siinä viikkojen kuluessa valjennut, ettenhän mä luota häneen yhtään. Nyt pari viikkoa sitten tunnusti vihdoin, ettei siitä keväisestä lupauksesta mennyt kauakaan, kun jälleen netistä haettiin lohdustusta. Meidän jonkun riidan jälkeen kuulemma, riita koski mun epäilyjä ja epäluottamusta Miestä kohtaan. Ja tuolloin oli lauettu. Nyt on taas lopettanut, hakenut apua ja haluaa parantaa. Yksi viikonloppu puhuttiin, yhden kerran kävi vertaistukiryhmässä, that's it. Ja nyt mulle taas raivotaan, kun mä en usko ja epäilen töissä olemistaan, kaikkihan on hyvin. Miksi mulle kukaan ulkopuolinen, siis kukaan Miehen lisäksi, ei kerro että Mies on oikeassa ja mä ihan vitun väärässä. Jää kiinni, tunnustaa, lupaa parantaa, tarkentaa edellisiä tunnustuksiaan. (ja sen tiedän, että vieläkään ei ole kertonut kaikkea) Sama juttu aina ja joka kerta. Sitten, kun kerronkin että mullakin on joku niin johan menee systeemit sekaisin ja mietitään apena, että panenko jonkun kanssa, koska hänen ajatukset ja tuntemukset muuttuvat siitä. Mitähän itte on tehnyt vuosikaudet netissään? Pannut virtuaalisesti kaikki, joita on kiinnostanut. Ja korvannut sillä oikean seksin. Ja sillä taas ei saisi olla mun ajatuksiin ja tuntemuksiin  minkäänlaista vaikutusta. Voi jeesus sentään. Olen toki sanonut ennenkin, että itsepä olen sitten ollut niin huono pano, että piti korvata se nettipanoilla mutta silti....
 
Tulen nykyään pelkästään vihaiseksi, kun ajattelenkin asiaa. Ennen sentään säälin sekä itseäni että Miestäni, nyt on viha ottanut vallan. Se taas kertoo mun omasta parantumisestani, mikä on erittäin hyvä. Ei vaan kovin terveeltä tunnu tää olo. Terapiakin vasta ensi viikolla ja joudun kai perumaan sen, kun ei ole rahaa :/
 
]]> 2012-09-18T21:20:01+03:00 2019-11-22T09:58:15+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/huono saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/ <![CDATA[Vituttaa]]>  
On niin kuvaava tälle ololle, ettei muuta otsikkoa tullut mieleen. Ensinnäkin mietin, että mitähän vittua tuo Mies oikein hommailee nykyään.  Toiseksi mietin, että mitähän vittua mä en hommaile mitään.  Eipä sitä päähän oikein muuta mahdukaan: Mies ei taida muuttua, mun pitäisi. 
 
Eipä ole sitte edellisviikonlopun jälkeen Mies sanonut sanan sanaa mistään. No, terapiassa kyllä puhui mutta johan siitäkin on viikko kulunut. Muuten ei mitään, ei yhtään mitään, ei puolikastakaan sanaaa tai ilmettä, mistä pystyisin näkemään, miten se yritttää ja haluaa olla mun kanssa ja elää sitä normaalia elämää. Kaikkea muuta paskaa tulee kyllä tasaisin välein. 
 
Oltiin muutaman päivän kisareissulla. Elämä lähes hymyili taas, kuten aina noilla matkoilla. Miten voikaan taas sattua niin, että heti kotiintulon jälkeen piti lähtee töihin tekemään jotain joka oli unohtunut tehdä. Jos normaalisti ei unohda niin miten vittu voi sattua jo toisen kerran peräkkäin, että joku seuraavana aamuna tarvittava juttu on unohtunut tehdä. Ei ymmärrä eikä oikein haluukaan. Tai että seuraavana päivänä töissä meneekin yllättäin puoleen yöhön. Sattumia. Paljon. Puhumattakaan muusta, mitä en jaksa edes kirjoittaa.
 
Käytiin taannoin terariassa. Käynti oli hyvä mutta veetuttaa vaan, että se perheneuvojamme lopettaa ja meillä on siis enää yksi käynti jäljellä. Tilalleen ei palkata ketään, joten voipi olla että terapiamme loppuu. Ehdotti, että jatkamme molemmat tahoillamme terapiaa ja kotona puhumme. Sanoin heti, ettei tule onnistumaan. Miehen mielestä iltaisin emme voi puhua. Paskapuhetta, sanon minä. On iltoja, että olemme kahdestaan kotona, lapsemme ovat niin isoja että kulkevat missä milloin tai ovat huoneissaankin. Puhumiseen löytyy kyllä tilaa ja aikaaa, jos löytyy halua. Sanoin sille terpallekin, että mä en usko tuohon, en usko siihenkään että parisuhteelle ei ole aikaa kun lapset on pienii. Selittelyjä kaikki, jos ei ole haluja muuhun. Mies oli viime viikolla myös vertaistukiryhmässä. Yllätysyllätys, sanaakaan ei kohdaltaan siitä maininnut. Yllätysyllätys sekin, että tällä viikolla ei mene. Terapeutillekin sanoi sen viiemksi lopettaneensa parin kerran jälkeen, koska ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Eipä tietenkään, koska ei näe itsellään ongelmaa! Terapeutti teki yhteenvetona aivan nappisuorituksen, että kun eronuhka on käsillä, Mies puhuu ja lupaa muuttua ja pari päivää jaksaa antaa itsestään jotain, kun tilanne tasoittuu, unohtuu puhuminen ja muutkin. Niin on käynyt aina ennenkin ja enpä tiedä, miksi tällä kertaa olisi erilainen. Ja muutamassa päivässsä Mies huokaisee helpotuksesta, et suurin kriisi on nyt ohi ja unohdettu, homma jatkukoot. Puhuimme paljon tuosta, tai minä puhuin ja terapeutti kommentoi, tuosta miten voisin nyt uskoa Miehen sanoja. Kun olen samat sanat kuullut niiin monta kertaa, että ne on menettäneet täysin merkityksensä. On tuo ennenkin sanonut yrittävänsä täysillä ja lopettaneensa nettitouhunsa. Nyt on tilanne silleen toinen, että mä en laita itseäni enää likoon. En taistele tämän puolesta, koska sillä ei ole ollut ennenkään mitään merkitystä. Miksi olisi nyt? Ja minkä puolesta _mä_ taistelisin, kun toinen ei halua. Haluaisin Miehen parantuvan mutta hänen itsensä vuoksi. Mun pitäis kuulemma olla kärsivällinen Miehen kanssa. Voi jeesus, tykkään kyllä tuosta terapeutista mutta välillä se päästelee melkosia sammakoita suustaan. Miten kauan sitä kärsivällinen pitäisi olla? Miten sitä jaksaisis uskoa kerta toisensa jälkeen turhiin lupauksiin ja ainaisiin valeisiin? En tiiä, mutta mä en ole enää sellainen ihminen.
 
Terapeutti teki toisenkin referaatin Miehen toiminnasta, osui napapakymppin sekin. Mies itsekin oli sitä mieltä. Miehestä 80% haluaa olla mun kanssa enemmän kuin mitään mutta siinä tietokoneella se 20% saa vallan ajattelematta seuraamuksia. Kun se saa vallan kerran, toisen, kolmannen...viidennenkymmenen kerran, psosenttisuhteet alkaa väistämättä kääntyä toisinpäin. Vaikka edelleen yrittää todistella itselleen ja mulle, että mun kanssa haluaa olla, mussa on kaikki mitä haluu ja tarvitsee, niin eihän se kovin uskottavalta kuulosta eikä näytä. Tuossa liikutaan juuri siinä oikean elämän ja nettielämän rajamailla, että kumpiko hallitsee, kumpiko on vahvempi. Miehellä nettielämä vei jo kauan sitten voiton. Prkl. Miehen kohdalla suuri miinus parantumisellekin on, että tekee niin paljon töitä tietokoneella. Netti houkutuksineen on vain yhden napsauksen, yhden millimertin, päässä. Koska Mies ei edes yritä välttää noita houkutuksia, hänelle on niin helppoa pettää. Terapeutti yritti Miehelle, että sen pitää lähteä koneelta pois ja siirtää se halunsa illalla muhun. Juuh. Tästä puhuimme Miehen kanssa jo puoltoista vuotta sitten hänen aloitteestaan, että lähtee pois, jos netti tulee liikaa mieleen. Ei siinä oikein muuta voi, täytyy olla sitä halua ja tahtoa, muuten se on vaan hetki ja housut alhaalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole edes oikea halu, vaan joku himo, tapa, eli riippuvuussairaus. Sanoinkin terpalle, että olen ennenkin sanonut ihan vakavissani, että miksi Mies voinut olla kuin muutkin ja olisi alkanut juomaan. Jos siis oli pakko sairastuu johonkin ja jos mä oisin saanut päättää, olisin ihan ehdottomasti valinnut alkoholismin. 
 
Mies sanoi lannistuvansa, kun hänen puheet dumataan ja sanoja vähätellään. Sama kävi ilmi tänä iltana puhelimessa. Siis miten tämän nyt oikein sanoisi selvällä kielellä ja ymmärrettävästi, kun on jo vähän papukaija olo samaa jatkuvasti toistaessa: Mies on pettänyt mua, tehnyt sen enimmäkseen töissä valehdellen mulle tekevänsä töitä. Tänäänkin sanoi, että enemmän ja vähemmän on tehnyt niitä töitä. Nyt esim. raivos mulle puhelimessa, että mitä hän tekee väärin, kun tekee töitä ja mitä hänen pitäis tehdä. Miks mä en ymmärrä tätä ... vuosikaudet valehtelee mulle tekevänsä töissä töitä, vaikka veteleekin käteensä koneellaan. Tunnustaa kyllä jossain vaiheessa tekonsa. Mutta silti jos niitä oikeita töitä joskus iltaisin onkin, mistä mä voisin tietää sen??!!! Sanoin sille nytkin, että pitkään toivoin hänen joskus ymmärtävän tuon kuvion ja oman käyttäytymisensä vaikutukset. Joo, sen myönsi jälleen että on hän joskus tehnyt väärin mua vastaan. Mutta muuta se ei tajuu, ei vaikka rautalangasta vääntäisi. Ihan ykkösjuttu olis se, että tajuis, että on todellakin menettänyt mun luottamuksen, on menettänyt sen oien tekojensa takia! Jos mulle valehdellaan vuosikaudet, miksi ihmeessä mä yhtäkkiä uskoisin, että NYT siellä töissä tehään vain töitä. Ja kun mikään noista sanoista ei ole sellainen, mitä en olisi kuullut moneen kertaan aiemmin. Ja kun mikään ei osoita, että se olisi tällä kertaa totta.  
 
Taas sain kuulla myös siitä, miten hän ei enää mun takia jätä töitään työntekijälleen. Mutta nettisessiot kyllä on syy jättää työt tekemättä -en voinut olla sanomatta, niinhän se on tehnyt. Mies ei oikeesti tajuu, että jos meidän suhdetta olis oikeasti alettu pelastaa, siihen olisi vaadittu Mieheltä töitä ainakin 99%, pelkästään häneltä. Mutta, kun ei hänessä ole vittu mitään vikaa, hän vaan painaa duunia nytkin ja mä kiukuttelen turhaan. Sanoinkin, että en mä voi sen puolesta tehdä mitään, en yhtään mitään. Jos se ois halunnut mut, se ois tehnyt asian eteen edes jotain. 
 
Että näin meillä yritetään paremman huomisen puolesta. Päivällä kerroin luovuttaneeni täysin. En mä mitään toivoa ole todellakaan ylläpitänyt enää aikoihin, en. Jotenkin vaan se askel muuttamiseen on niin vaikea ;( Tiedän sen tapahtuvan mutta mieluummin sitä siirtäisi. Tai mieluummin hyppäisi sen yli ja vuosi siitä eteenpäin ja jatkaisi sitten siitä.  Nyt Mies sanoikin, että ehkä se onkin parempi luovuttaa nyt, kun että tää jatkuis näin, että viikko hyvin, viikko päin persettä. Niin. Aina sama juttu, jos mä olen muutamankin päivän iloinen tai elämän syrjässä kiinni. Mies luulee, olettaa tai jotain, että kaikki hyivn, mä olen unohtanut kaiken, kaikki jatkuu. Sitten tuleekin hetki, etten olekaan iloinen vaan ehkä todella masentunut ja allapäin, niin johan repeää taas ja saan kuulla miten olen ailahtelevainen ja epäilen ja ja ja. Mun syy, mä teen, mä aiheutan. Miehessä ei mitään vikaa, ei mitään.

Nytkin sillä on niin saatanan kiire töissä, että facebookissa kerkee näköjään oleilla. Jep. 
]]> 2012-09-18T19:56:01+03:00 2019-11-22T09:58:17+02:00 https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/lue/2012/09/vituttaa saddiktio https://seksiaddiktinpuoliso.vuodatus.net/